Nyt se on laadittu. Kansio lapsettomuudelle. Se on siis kirjoissa ja kansissa. Enää ei tarvitse vain muistella, vaan voi katsoa näppärästi, miten ja milloin ja mitä milloinkin tapahtui. Lähes kellonaikoineen. Kaikki. Rintakivut, niukat menkat, raivokohtaukset ja loputtomat oksentamiset. Mieleni teki myös kirjoittaa kaikki kohtaamani raskaudet tänä aikana.
On sitten lääkärille ensi viikolla näyttää, mistä meidät on tehty. Mitä papereita meistä on, miten vakavissani olemme.
Siihen kohtaan, johon kansioon saa kirjoittaa kansion nimen, laitoin nimemme. Se kohta tuntui hyvältä. Jotain on tyhjyydenkin jälkeen jäljellä. Nimeni perässä on &- merkki. Siitä olen onnellinen. Ikuisesti, kunnes kuolema meidät erottaa. (Tai lapsettomuus?)
keskiviikko 23. tammikuuta 2013
Hiljaisuus.
Olen päättänyt olla hiljaa hetken. Vaipua horrokseen hetken. Siinä onnistumatta. Päivittäin se koskee, sekunnittain se puristaa mieltäni. Mutta tässä olen, enkä sille muuta mahda.
Sain kutsun lastenvaatekutsuille, kiitos vain. Olen otettu, että kutsu pulpahti minullekin. Vaikka miksi ei olisi tullut, sillä olen ennenkin kutsuilla myös käynyt. Kutsu oli tekstiviestimuodossa ja loppui näin; myös lasten kaverit ovat tervetulleita mukaan!
Olo oli tyhjä ja hiljainen. Pitkään mietin, mitä edes vastaan takaisin. Laitoin kuitenkin kiitoksen kutsusta ja tulen, jos ehdin. Ja loppuun vielä, ikään kuin itselleni muistutuksena, "valitettavasti minulla ei ole mukaan lapsille kavereita."
En saanut enää vastausta.
Nyt koetan olla hiljaa. 8 päivää keskussairaalankäynnille. Olen kipsissä jo nyt. Olen täyttänyt esitietolomakkeet jo nyt, olen ikävissäni jo nyt. Pyysin vapaapäivän koko sairaalapäiväksi, varaudun myös pitämään perjantaina sairaslomapäivän. Kaiken varalta. En halua menettää tätä kaikkea nyt oman ylikuormittumiseni vuoksi. En nyt. Nyt olen hiljaa, aivan kuten puhelimeni.
Sain kutsun lastenvaatekutsuille, kiitos vain. Olen otettu, että kutsu pulpahti minullekin. Vaikka miksi ei olisi tullut, sillä olen ennenkin kutsuilla myös käynyt. Kutsu oli tekstiviestimuodossa ja loppui näin; myös lasten kaverit ovat tervetulleita mukaan!
Olo oli tyhjä ja hiljainen. Pitkään mietin, mitä edes vastaan takaisin. Laitoin kuitenkin kiitoksen kutsusta ja tulen, jos ehdin. Ja loppuun vielä, ikään kuin itselleni muistutuksena, "valitettavasti minulla ei ole mukaan lapsille kavereita."
En saanut enää vastausta.
Nyt koetan olla hiljaa. 8 päivää keskussairaalankäynnille. Olen kipsissä jo nyt. Olen täyttänyt esitietolomakkeet jo nyt, olen ikävissäni jo nyt. Pyysin vapaapäivän koko sairaalapäiväksi, varaudun myös pitämään perjantaina sairaslomapäivän. Kaiken varalta. En halua menettää tätä kaikkea nyt oman ylikuormittumiseni vuoksi. En nyt. Nyt olen hiljaa, aivan kuten puhelimeni.
torstai 17. tammikuuta 2013
Uni.
Eilen saimme kaveriksi pienen vauvan kotiimme. Meidän kodissamme oli hetken täytettynä se tyhjyys, joka täällä kaikkina muina hetkinä vallitsee. Se tyhjyys, jonka täytän kotitöihin; pyykkäykseen, siivoamiseen, tavaroiden järjestelemiseen, nätteihin annoskattauksiin, ruoan laittoon, viikkaamiseen..
Se oli poissa. En ehtinyt laittaa ruokaa tulelle loppuun saakka kun pieni vieras perheineen saapui kylään.
Enkä ehtinyt oikein laittaa vieraan ollessa kylässäkään. En vain malttanut. Pienet varpaat ja suloinen nöpönenä olivat nyt meille käymässä, ikään kuin esittelemässä elämän hetkellisyyttä.
Siksi se varmasti oli niin todentuntuinen. Se uni. Josta en olisi millään tahtonut herätä. Jossa oli kuin klippi elämästäni, jos kaikki olisi mennyt toivotulla tavalla. Unessa opetin pientä lasta, noin kahden vanhaa, viemään pyykit likakoriin ja sen jälkeen pieni lapsi juoksi riemuissaan kertomaan oppimansa isälleen. Siinä me riemuittiin koko perhe siitä, että saimme opettaa tärkeitä elämän pieniä, suuria asioita pienelle tulevaa elämää varten.
Mutta totuus on se, että tasan kahden viikon kuluttua olemme ensimmäistä kertaa julkisen terveydenhuollon vastaanotolla tutkimassa lapsettomuutta. Sitä, mistä kaikki sai alkunsa. Aion tehdä lääkärille romaanin asiasta ennen sitä. Kerään kaikki jo tiedossa olevat asiat mukaani, sillä en aio ryhtyä keksimään pyörää uudelleen. Ja kuten aina, olen niin herkillä kertoessani tästä taakastani uudelle ihmiselle, vaikka olisinkin tehnyt sen jo kymmeniä kertoja. En vain jaksa olla sinnikäs. Tunteet voittavat, joka kerta. Sen sallittakoon.
Iloista päivää. Aion haaveilla unestani tämän päivän aikana.
Se oli poissa. En ehtinyt laittaa ruokaa tulelle loppuun saakka kun pieni vieras perheineen saapui kylään.
Enkä ehtinyt oikein laittaa vieraan ollessa kylässäkään. En vain malttanut. Pienet varpaat ja suloinen nöpönenä olivat nyt meille käymässä, ikään kuin esittelemässä elämän hetkellisyyttä.
Siksi se varmasti oli niin todentuntuinen. Se uni. Josta en olisi millään tahtonut herätä. Jossa oli kuin klippi elämästäni, jos kaikki olisi mennyt toivotulla tavalla. Unessa opetin pientä lasta, noin kahden vanhaa, viemään pyykit likakoriin ja sen jälkeen pieni lapsi juoksi riemuissaan kertomaan oppimansa isälleen. Siinä me riemuittiin koko perhe siitä, että saimme opettaa tärkeitä elämän pieniä, suuria asioita pienelle tulevaa elämää varten.
Mutta totuus on se, että tasan kahden viikon kuluttua olemme ensimmäistä kertaa julkisen terveydenhuollon vastaanotolla tutkimassa lapsettomuutta. Sitä, mistä kaikki sai alkunsa. Aion tehdä lääkärille romaanin asiasta ennen sitä. Kerään kaikki jo tiedossa olevat asiat mukaani, sillä en aio ryhtyä keksimään pyörää uudelleen. Ja kuten aina, olen niin herkillä kertoessani tästä taakastani uudelle ihmiselle, vaikka olisinkin tehnyt sen jo kymmeniä kertoja. En vain jaksa olla sinnikäs. Tunteet voittavat, joka kerta. Sen sallittakoon.
Iloista päivää. Aion haaveilla unestani tämän päivän aikana.
lauantai 12. tammikuuta 2013
Huutaa!
TEKIS MIELI KARJUA!
Niin pahalta sisällä tuntuu. Niin paljon vielä mahtuu vuoteen tähän, jota jäljellä on vielä kovin PALJON.
AAARHGT. Ihmiset on niin pikkumaisia.
Tänään on juhlat. Jälleen ristiäiset. Kuten jo kerran aiemmin tänä vuonna, kuten ensi kuussa ja kuten keväällä. (meidän kohdallamme) Kuten aina, olen onnellinen toisten puolesta. Olen oikeasti onnellinen, sitä en voi kiistää. Mutta sisälläni KUOHUU. Sitä kuohuntaa en meinaa pystyä hallitsemaan. Kastetoimitus oli PITKÄ. Niin kovin PITKÄ, että pääni meinasi migreenistä räjähtää. Oksennuskin tuli jälleen aamulla. Pitkästä aikaa.
Mutta se, miksi en jaksa tällaista. Miksi tekisi mieli huutaa, että pitäkää nyt suu kiinni asioista, joista ette tiedä yhtään mitään. Perhe, jonka lapsen ristiäisissä olimme on läheisiämme, mutta kuitenkin niin kaukaisia, että ei kävisi mielessänikään, että kertoisin tästä tilanteestamme heille. Ikinä. Tämä päivä jälleen todisti sen.
Perheessä on kolme lasta. Oi kyllä, KOLME. Äiti kertoi puheessaan olevansa kovin kiitollinen lapsistaan ja onnellinen saamistaan vuosista perheensä parissa. Miten elämä on koetellut, muuttanut ja muuttunut. Mutta sitten, se viimeinen lause, jossa hänen silmänsä täyttyivät kyynelistä ja ääni värisi, sanoi hän: kun ei tämä ollut itsestäänselvyys, kun ei tätä lasta alkanut kuulua, kun raskauden olin niin kovin väsynyt.
Niinpä niin. Itsekseni tein laskelmia päässäni, että eipä se lapsi alkanut ensimmäisestä kierrosta toisen lapsen jälkeen ei. Mutta odotas, ....
Kyllä! Alle vuosi siihen meni, jos täysipäiväistä imettämistä on käyttänyt ehkäisyvälineenä ensimmäiset ½ vuotta. Jepsulleen. Eikä edellisilläkään lapsilla ole ikäeroa kuin vuoden verran, joka tarkoittanee sitä, että lapsia todellakin on tehty ja on saatu ja ei osata olla onnellisia siitäkään.
Ja minä vain hymyilin koko juhlatoimituksen ajan. Tietenkin. Niin kuuluu tehdä.
Seuraavia ristiäisiä odotellen,
Tuulen kuiskaus
Niin pahalta sisällä tuntuu. Niin paljon vielä mahtuu vuoteen tähän, jota jäljellä on vielä kovin PALJON.
AAARHGT. Ihmiset on niin pikkumaisia.
Tänään on juhlat. Jälleen ristiäiset. Kuten jo kerran aiemmin tänä vuonna, kuten ensi kuussa ja kuten keväällä. (meidän kohdallamme) Kuten aina, olen onnellinen toisten puolesta. Olen oikeasti onnellinen, sitä en voi kiistää. Mutta sisälläni KUOHUU. Sitä kuohuntaa en meinaa pystyä hallitsemaan. Kastetoimitus oli PITKÄ. Niin kovin PITKÄ, että pääni meinasi migreenistä räjähtää. Oksennuskin tuli jälleen aamulla. Pitkästä aikaa.
Mutta se, miksi en jaksa tällaista. Miksi tekisi mieli huutaa, että pitäkää nyt suu kiinni asioista, joista ette tiedä yhtään mitään. Perhe, jonka lapsen ristiäisissä olimme on läheisiämme, mutta kuitenkin niin kaukaisia, että ei kävisi mielessänikään, että kertoisin tästä tilanteestamme heille. Ikinä. Tämä päivä jälleen todisti sen.
Perheessä on kolme lasta. Oi kyllä, KOLME. Äiti kertoi puheessaan olevansa kovin kiitollinen lapsistaan ja onnellinen saamistaan vuosista perheensä parissa. Miten elämä on koetellut, muuttanut ja muuttunut. Mutta sitten, se viimeinen lause, jossa hänen silmänsä täyttyivät kyynelistä ja ääni värisi, sanoi hän: kun ei tämä ollut itsestäänselvyys, kun ei tätä lasta alkanut kuulua, kun raskauden olin niin kovin väsynyt.
Niinpä niin. Itsekseni tein laskelmia päässäni, että eipä se lapsi alkanut ensimmäisestä kierrosta toisen lapsen jälkeen ei. Mutta odotas, ....
Kyllä! Alle vuosi siihen meni, jos täysipäiväistä imettämistä on käyttänyt ehkäisyvälineenä ensimmäiset ½ vuotta. Jepsulleen. Eikä edellisilläkään lapsilla ole ikäeroa kuin vuoden verran, joka tarkoittanee sitä, että lapsia todellakin on tehty ja on saatu ja ei osata olla onnellisia siitäkään.
Ja minä vain hymyilin koko juhlatoimituksen ajan. Tietenkin. Niin kuuluu tehdä.
Seuraavia ristiäisiä odotellen,
Tuulen kuiskaus
tiistai 8. tammikuuta 2013
Parempi päivä.
Tänään ajattelin pitää paremman päivän. Ihan näin vaikka itsenikin vuoksi.
Silmäni ovat tällä hetkellä lähes muurautuneet surusta toisiinsa, peilistä katsovaa henkilöä en ollut aamulla edes tunnistaa. Mutta nyt on se, parempi päivä.
Viikonloppu meni hupskeikkaa - täysissä tohinoissa. Ohjelmaa riitti useampien juhlien sekä isompien ostoksien äärellä. Omaa oloa ei kovin ehtinyt tarkkailla, kun sille ei antanut aikaa. Mutta todettakoon, että kiertopäivä ykkönen tuskin oli ykkönen. Päättäväisenä naisena kuitenkin haluan uskoa siihen, mutta pienet tuhrut, joita kahden päivän aikana koin, olivat ennemminkin ehkä huono vitsi kuin kiertopäivien alkuun lähtö.
Viikonlopun aikana puolukkapäivät siis olivat jo historiaa. Lauantaina aloitin kuitenkin kiertopäivä kolmosena anastrozol- lääkkeen. Eihän minulla ollut vaihtoehtoja, eikä ketään, kenen puoleen kääntyä viikonloppuaikaan. Mistä tiesin, teenkö oikein vai väärin?
Mutta näin päädyin. Hyvä niin. Eilen soitin Ava- klinikalle kysyäkseni tästä ja kannustava kätilö vastaanotosta sanoi minun tehneeni juuri oikein. Varmistin vielä ajanvaraukseni tämän kuun loppupuolelle. Ystävällinen vastaanottonainen vielä puhelun päätteeksi toivoi, että minulla olisi kaikki hyvin.
Voi, miten lohduton itku siitä alkoikaan. Mitä muutakaan voisin itse toivoa?
Päivä jatkui kuitenkin töissä. Kevyttä tahtia kohti iltaa. Suunnittelin, miten puran päätäni kuntoiluun illan aikana, mutta sainkin kutsun ystäväni luo iltateelle. Paransimme ja pahensimme maailmaa lähes NELJÄ tuntia! Se siitä pikavisiitistä. Vaikka näemme usein, ei aina avata suurimpia haavoja. Nyt ajattelisi, että ne saavat jälleen muhia laastarin alla seuraavat kerrat kun tapaamme. Jos näin isoista asioista puhuu aina kun tapaa toisen, katoaa elämästä se pieninkin ilo. Toivon ystävyydeltä kuitenkin myös huumoria ja spontaaneja ilon hetkiä.
Kotiin tulin siis vasta tällaisen päivän jälkeen illalla myöhään. Hain postin, kuten kuka tahansa ja mainoksen välistä pilkotti kirjekuori. Tarkemminkin kaksi. Toisen oli kirjoittanut tuttu käsiala kauakaa, toisen keskussairaala. Päätin jättää iloisemman kuoren seuraavaksi ja avasin keskussairaalan kirjeen.
Meidät on otettu tosissaan. Saimme ensimmäistä kertaa kutsun Gynp naistentautien poliklinikalle kuun viimeiselle päivälle. Eikö julkinen terveydenhuolto ollutkaan hylännyt meitä? Eikö tässä pitänyt ollakin jokin "vuoden jonotusaika". Sitä en tiedä enää, mutta iloinen olen. Saisimmeko vihdoin vaatia lähetteen AVA- klinikalle ja pääsisimme "himpun" verran halvemmalla, (niin, lapsenteko voi olla kallista lystiä.. tälläkin hetkellä kustannuksemme ovat hiponeet jo tuhanteen euroon, vaikka olemme hoidoissa vasta alkutekijöissä.. toisille se lapsen"teko" on ilmaista, jopa vahingollista..)
Sängynpohjalla päivää pohtiessani iski järkyttävä migreeni. Enää tähän päivää jäsennellessäni en yhtään ihmettele sitä. Tänään on parempi päivä. Parempaa päivää myös sinulle <3
Silmäni ovat tällä hetkellä lähes muurautuneet surusta toisiinsa, peilistä katsovaa henkilöä en ollut aamulla edes tunnistaa. Mutta nyt on se, parempi päivä.
Viikonloppu meni hupskeikkaa - täysissä tohinoissa. Ohjelmaa riitti useampien juhlien sekä isompien ostoksien äärellä. Omaa oloa ei kovin ehtinyt tarkkailla, kun sille ei antanut aikaa. Mutta todettakoon, että kiertopäivä ykkönen tuskin oli ykkönen. Päättäväisenä naisena kuitenkin haluan uskoa siihen, mutta pienet tuhrut, joita kahden päivän aikana koin, olivat ennemminkin ehkä huono vitsi kuin kiertopäivien alkuun lähtö.
Viikonlopun aikana puolukkapäivät siis olivat jo historiaa. Lauantaina aloitin kuitenkin kiertopäivä kolmosena anastrozol- lääkkeen. Eihän minulla ollut vaihtoehtoja, eikä ketään, kenen puoleen kääntyä viikonloppuaikaan. Mistä tiesin, teenkö oikein vai väärin?
Mutta näin päädyin. Hyvä niin. Eilen soitin Ava- klinikalle kysyäkseni tästä ja kannustava kätilö vastaanotosta sanoi minun tehneeni juuri oikein. Varmistin vielä ajanvaraukseni tämän kuun loppupuolelle. Ystävällinen vastaanottonainen vielä puhelun päätteeksi toivoi, että minulla olisi kaikki hyvin.
Voi, miten lohduton itku siitä alkoikaan. Mitä muutakaan voisin itse toivoa?
Päivä jatkui kuitenkin töissä. Kevyttä tahtia kohti iltaa. Suunnittelin, miten puran päätäni kuntoiluun illan aikana, mutta sainkin kutsun ystäväni luo iltateelle. Paransimme ja pahensimme maailmaa lähes NELJÄ tuntia! Se siitä pikavisiitistä. Vaikka näemme usein, ei aina avata suurimpia haavoja. Nyt ajattelisi, että ne saavat jälleen muhia laastarin alla seuraavat kerrat kun tapaamme. Jos näin isoista asioista puhuu aina kun tapaa toisen, katoaa elämästä se pieninkin ilo. Toivon ystävyydeltä kuitenkin myös huumoria ja spontaaneja ilon hetkiä.
Kotiin tulin siis vasta tällaisen päivän jälkeen illalla myöhään. Hain postin, kuten kuka tahansa ja mainoksen välistä pilkotti kirjekuori. Tarkemminkin kaksi. Toisen oli kirjoittanut tuttu käsiala kauakaa, toisen keskussairaala. Päätin jättää iloisemman kuoren seuraavaksi ja avasin keskussairaalan kirjeen.
Meidät on otettu tosissaan. Saimme ensimmäistä kertaa kutsun Gynp naistentautien poliklinikalle kuun viimeiselle päivälle. Eikö julkinen terveydenhuolto ollutkaan hylännyt meitä? Eikö tässä pitänyt ollakin jokin "vuoden jonotusaika". Sitä en tiedä enää, mutta iloinen olen. Saisimmeko vihdoin vaatia lähetteen AVA- klinikalle ja pääsisimme "himpun" verran halvemmalla, (niin, lapsenteko voi olla kallista lystiä.. tälläkin hetkellä kustannuksemme ovat hiponeet jo tuhanteen euroon, vaikka olemme hoidoissa vasta alkutekijöissä.. toisille se lapsen"teko" on ilmaista, jopa vahingollista..)
Sängynpohjalla päivää pohtiessani iski järkyttävä migreeni. Enää tähän päivää jäsennellessäni en yhtään ihmettele sitä. Tänään on parempi päivä. Parempaa päivää myös sinulle <3
perjantai 4. tammikuuta 2013
Ikävä.
Tänään viimein sain AVA- klinikan kanssa sovittua puhelimessa seuraavan suunnittelukäynnin. Käynti on tämän kuukauden lopussa. Kiertopäivä ykkönen tosiaan on menossa ja olo sen mukainen; itkettää, itkettää ja itkettää. Itkettää niin moni asia. Miksi elämästä pitää tehdä surullista, vaikka on paljon ilon aiheitakin ympärillä. Kuten ystävät. Joita kävi kaksin kappalein tänään minua lohduttamassa. - Tietämättään, että lohduttivat. Tietämättään, mitä tänään kävin päässäni jälleen läpi tämän kaiken keskellä.
Itkemään minut sai tänään myös The Voice Of Finlandissa esitetty kappale Pave Maijasen Ikävä.
Itkemään minut sai tänään myös The Voice Of Finlandissa esitetty kappale Pave Maijasen Ikävä.
"Onko sulla joskus ikävä ollut jotain jota ei ehkä olekaan?
Onko sulla koskaan ikävä tullut, vaikket tiedä mitä edes kaipaatkaan?
Niinkuin pieni satu johon lapsena uskoit, menettänyt hohteen on kokonaan
tai niinkuin kaunis maisema jota ei koskaan, ole edes ollut olemassakaan
Ootko omaa elämääsi ikävöinyt, joka ohi kulkee, ettet huomaakaan?
Päiviä lyhyitä tai pitkiä joista, et koskaan saanut otettakaan?
Minulla on suunnaton ikävä sinne, mistä en koskaan oo kuullutkaan
minä olen kauan jo sinua kaivannut, sinua ei varmasti olekaan
Minulla on ikävä, minulla on suunnaton ikävä
Minulla on ikävä, minulla on suunnaton ikävä
Tunsitko sä joskus tulisen hetken ja sanoit nyt aloitetaan uudestaan?
Huomasitko sitten sen elämäsi hetken kohta jo menneen menojaan
Sinulla on suunnaton ikävä sinne, mistä et koskaan oo kuullutkaan
Sinä olet kauan jo minua kaivannut, minua ei varmasti olekaan
Sinulla on ikävä, sinulla on suunnaton ikävä
Sinulla on ikävä, sinulla on suunnaton ikävä"
Nopea pikapäivitys
Ennen töihin lähtöä.
Tämä kuitenkin oli pakko kanssanne jakaa! Eilen sain useamman puhelun Ava- klinikalta. Mistä lääkäristä oikeasti kaivataan soittaa perääsi? Soittelimme ristiin päivän, mutta kotiin päästyäni huomasin saaneeni heiltä myös sähköpostia! Lääkäri oli miettinyt tilannettamme ja pyysi mahdolliseen uuteen hoidon suunnittelukäyntiin mahdollisimma nopeasti. Katsoin kalenteriani ja mahdollisesti seuraava käynti on nyt tammikuun lopulla. Myös kilpirauhasasiani oli mietitty; toiminta on lähtenyt normalisoitumaan, mutta lääkitystä jatketaan ja mahdollisesti myös lisätään. Tätä kontrolloidaan edelleen. Myös Metformen- lääkitystä jatketaan, kunnes raskaus on alkanut??? On niin outoa, että joku voi puhua minulle näillä sanoin..
Ja sitten. Oliko piste tämän stressin purkautumiselle, kun viimein sain "apua", eli yhden puhelun, tai puhelunyrityksen. Mutta tänä aamuna alkoi viimein kiertopäivä 1. Ei lisälääkkeitä tähänkin operaatioon (primolut!) , ei enää raskaustesteja ja pään hajottamista. Vain nyt olen taas nainen. Eheä. Luotan itseeni.
Tämä kuitenkin oli pakko kanssanne jakaa! Eilen sain useamman puhelun Ava- klinikalta. Mistä lääkäristä oikeasti kaivataan soittaa perääsi? Soittelimme ristiin päivän, mutta kotiin päästyäni huomasin saaneeni heiltä myös sähköpostia! Lääkäri oli miettinyt tilannettamme ja pyysi mahdolliseen uuteen hoidon suunnittelukäyntiin mahdollisimma nopeasti. Katsoin kalenteriani ja mahdollisesti seuraava käynti on nyt tammikuun lopulla. Myös kilpirauhasasiani oli mietitty; toiminta on lähtenyt normalisoitumaan, mutta lääkitystä jatketaan ja mahdollisesti myös lisätään. Tätä kontrolloidaan edelleen. Myös Metformen- lääkitystä jatketaan, kunnes raskaus on alkanut??? On niin outoa, että joku voi puhua minulle näillä sanoin..
Ja sitten. Oliko piste tämän stressin purkautumiselle, kun viimein sain "apua", eli yhden puhelun, tai puhelunyrityksen. Mutta tänä aamuna alkoi viimein kiertopäivä 1. Ei lisälääkkeitä tähänkin operaatioon (primolut!) , ei enää raskaustesteja ja pään hajottamista. Vain nyt olen taas nainen. Eheä. Luotan itseeni.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)