torstai 27. kesäkuuta 2013
Jälleen linkki
...tuomaan päiviin iloa.
http://www.vau.fi/Yritamme-lasta/Raskaaksi-tulo-ja-seksi/Naita-ei-sovi-sanoa-lasta-yrittavalle--10-seikkaa/
huomaa, että on kesä ja ei huvita kirjoittaa. päässä surisee sata asiaa, jotka olisi hyvä pulpauttaa ulos. nyt en jaksa.
maanantai 24. kesäkuuta 2013
Tavallisuus
http://vaestoliitonblogi.com/2013/06/24/kuulutko-sinakin-heihin/
Sain tällaisen ajatuksen jaon ystävältäni. Muuten erinomainen ja ajattelen monesta asiasta samalla tavalla, mutta yksi asia kolahti:
Ilmeisesti ei voi olla tavallinen, jos on lapseton..
Sain tällaisen ajatuksen jaon ystävältäni. Muuten erinomainen ja ajattelen monesta asiasta samalla tavalla, mutta yksi asia kolahti:
Ilmeisesti ei voi olla tavallinen, jos on lapseton..
sunnuntai 16. kesäkuuta 2013
Juhlimassa osa 2.
Aivan meinasin unohtaa kertoa mitä juhlintamme lomassa kuulin!
Viime syksynä pienen pojan äidiksi tulleeseen tuttavaani törmätessä kyselin heidän kuulumisiaan
.
Äiti alkoi vetistää silmiään ja huokaili, miten kamalan raskasta on. Pyörittää vain pakettia ja vaihtaa vaippaa ja imettää. Koko ajan sama paketti. Huh, miten rankkaa. Se ei viihdy lainkaan yksin. Laitan sen lattialle, ei se huutaa kun ei saa seuraa. Olen ohjelmatoimistona vain. Annan tissiä, ai se nauraa ja ei haluakaan tissiä. Olen toista kertaa juhlimassa pojan syntymän jälkeen. On niin rankkaa. Nyt se sitten jäi eilen juhlimaan lähdettyäni hyvillä mielin hoitoon äidilleni. Ja tänään se lähti äitini matkaan hänen luokseen yökylään. Oikein toivoisin, että se on vaikeana siellä. Ei se päivisinkään nuku ku 40minuuttia kerralla. Sitte on jo seuraa vailla ja taas on niin ärsyttävä että ottaa päähän. Laita ny lapsi sitten vaunuihin ja kärrää lenkki niin, että se nukahtaa oikein 40minuuttia kerralla! Sitte syö ja itkee ja taas lähteä sitte lenkittämään. Kyllä ei voisi vähempää kiinnostaa. Töihin taidan palata heti kun lopettaa imetyksen. Pitäis varmaan ettiä joku työpaikka, jossa olis vuorotyötä, niin sais mieskin olla sen kans vähä enemmän. En mä ainakaan lisää lapsia halua.
Ja sitten kakun päälle kuorrutuksena:
Mitäs teille kuuluu? Ai, mutta mun täytyyki mennä hakemaan lisää juotavaa.
Olin niin vihainen! Ei kukaan voi omasta lapsestaan puhua tähän tyyliin. Ei positiivista pientä sanaa! Sen verran ehdin sanoa hänelle, että
"Vuosi voi olla aika työntäyteinen vauvaperheessä, mutta kyseessähän on vain vuosi. Jos kaikki on muuten hyvin ja lapsi on terve, niin nauttisit tuosta ajasta. Et anna sitä ikinä itsellesi anteeksi jos koet, että mikään ei ole mennyt hänen kanssaan hyvin."
Viime syksynä pienen pojan äidiksi tulleeseen tuttavaani törmätessä kyselin heidän kuulumisiaan
.
Äiti alkoi vetistää silmiään ja huokaili, miten kamalan raskasta on. Pyörittää vain pakettia ja vaihtaa vaippaa ja imettää. Koko ajan sama paketti. Huh, miten rankkaa. Se ei viihdy lainkaan yksin. Laitan sen lattialle, ei se huutaa kun ei saa seuraa. Olen ohjelmatoimistona vain. Annan tissiä, ai se nauraa ja ei haluakaan tissiä. Olen toista kertaa juhlimassa pojan syntymän jälkeen. On niin rankkaa. Nyt se sitten jäi eilen juhlimaan lähdettyäni hyvillä mielin hoitoon äidilleni. Ja tänään se lähti äitini matkaan hänen luokseen yökylään. Oikein toivoisin, että se on vaikeana siellä. Ei se päivisinkään nuku ku 40minuuttia kerralla. Sitte on jo seuraa vailla ja taas on niin ärsyttävä että ottaa päähän. Laita ny lapsi sitten vaunuihin ja kärrää lenkki niin, että se nukahtaa oikein 40minuuttia kerralla! Sitte syö ja itkee ja taas lähteä sitte lenkittämään. Kyllä ei voisi vähempää kiinnostaa. Töihin taidan palata heti kun lopettaa imetyksen. Pitäis varmaan ettiä joku työpaikka, jossa olis vuorotyötä, niin sais mieskin olla sen kans vähä enemmän. En mä ainakaan lisää lapsia halua.
Ja sitten kakun päälle kuorrutuksena:
Mitäs teille kuuluu? Ai, mutta mun täytyyki mennä hakemaan lisää juotavaa.
Olin niin vihainen! Ei kukaan voi omasta lapsestaan puhua tähän tyyliin. Ei positiivista pientä sanaa! Sen verran ehdin sanoa hänelle, että
"Vuosi voi olla aika työntäyteinen vauvaperheessä, mutta kyseessähän on vain vuosi. Jos kaikki on muuten hyvin ja lapsi on terve, niin nauttisit tuosta ajasta. Et anna sitä ikinä itsellesi anteeksi jos koet, että mikään ei ole mennyt hänen kanssaan hyvin."
Jukka Poika
Hei joo Raappanaama,
Miten menee?
Moro moro, mitä Jukka?
Pitkä päivä alla, mutta
kärsivällisyyttä riittää.
Joo, mullakin on ollut kaikenlaista työstöö täs, mut
Ei viitti valittaa,
Tehdään mielummin hyvä biisi, häh? Eiköhän
Tyytyväisyys on vaikea laji
Maailma on täynnä joutavaa marinaa
Haluu haluu haluu, muttei saa mitä haluu
Sitku saa, mitä haluu, ei haluu, mitä saa
Kunnes jonain päivänä kenties tajuaa
Jah Jah pysyy, muu hajoaa
Vain rakkaus kelluu, muu vajoaa
Kiitollisuutta
Helposti saattaa unohtuu,
ettei elontiekään itsestään selvyys oo
Se oli niin pienestä kii,
tie oli vaarallinen,
mut jäätiin henkiin
Se saattais kostautuu,
jos mä sen teen,
että mä nostan pilviin pään
Tai humallun maallisesta materiasta
enkä pidä elämänlahjaa enää minään
Kiitollisuutta,
mä haluun nähä kiitollisuutta
Pitää olla kiitollisempi
ja joka päivä joka ilta vain enempi
Kiitollisuutta,
mä haluun nähä kiitollisuutta
Pitää olla kiitollisempi
Aina jotain puuttuu ja jotain uupuu
Pitää saada rastia joka ruutuun
Ei maallinen mieli voi muuttuu,
mut annan kiitosta sille, kelle kiitos kuuluu
Kiitosta mä sanon kiitos, Jah
Kiitosta mä sanon kiitos, Jah
Kiitollisuutta,
mä haluun vähän kiitollisuutta
Pitää olla kiitollisempi
ja joka päivä joka ilta vain enempi
Ja miksi ihmiset me valitetaan turhasta
Vaik tiedetään olot jossain muualla
Eikä tunnu pulaa meillä ruuasta
Ne heittää sitä roskiin sekä murhasta
Ei saa kuolla suruun konkurssista
Ei se saa eksyttää mua kurssista
E-ei
Vaikka kaikki ei ookaan perfektii
Pelkkää simaa ja serpentiinii
Välillä on hyvää ottaa perspektiivi
Laajentaa näköpiirii
Ja kun näkee maailma,
avaraa ja julmaakin kenties huomaankin,
on paljon, mitä ottaa selviönä
mullekin alkaa selvitä
pikku hiljaa
Olen siunattu lapsesta saakka
Olin äitini siunattu taakka
No täs on Jukka Poika ja Raappana
Konissa ziikkana ja se tulee raakana
Kiitollisuutta,
mä haluun nähä kiitollisuutta
Vähän enemmän kiitollisuutta,
mun sydämeen ja mihin ikinä mä meen
Pitää olla kiitollisempi
ja joka päivä joka ilta vain enempi
Pitää olla kiitollisempi
Tyytyväisyys on vaikea laji
Maailma on täynnä joutavaa marinaa
Haluu haluu haluu, muttei saa mitä haluu
Sitku saa, mitä haluu, ei haluu, mitä saa
Kunnes jonain päivänä kenties tajuaa
Mmm, Ahaa, niin niin niin
Kiitollisuutta,
mä haluun vähän kiitollisuutta mun sydämeen
Kiitollisuutta,
mitä ikinä mä teen,
mihin ikinä mä meen
Come on now
Juhlimassa
Olin eilen ystäväni kanssa juhlimassa "entiseen malliin". Toisin sanottuna juhlin ajatuksella, kuin lapsihaave ei vielä olisi ajankohtainen. Silloin olin "kaunis, rietas, onnellinen". Ja sitä toivoin eiliseltäkin.
Eilinen alkoi heti aamutuimaan, kun hain ystäväni ja kävimme ostoksilla, ostimme hyvää ruokaa, nautimme toistemme seurasta ja päivä vaihtui juhlimisvaiheeseen. Sieltä se sitten tuli, kysymys joka meinasi muuttaa koko illan:
"Kuule, eikö teillä ole niistä hoidoista ollut mitään hyötyä? Miten jaksatte niitä vielä?"
Ystäväni on tietoinen "pintaliitävästä" lapsettomuudenhoidostani ja ei halua kuulla, eikä ole halunnut kysyä koskaan aikaisemmin mitään painavista hoidoistamme. Sanoin tyynesti hänelle, että ei niistä ole ollut, mutta sovittaisko, että tänä iltana ei itkettäisi ja saisin oikeasti laittaa ripsiväriä ja nauttia.
Sain myöntävän vastauksen.
Juhlimme niin, että kengät ovat ruvella ja pidimme oikein hauskaa. Näimme paljon tuttuja, juttelimme, halailimme ja sain erittäin ison kiitoksen työpaikkani asiakkailta useaan otteeseen nähtyäni heitä. Se tuntui lämmittävältä. Jossain vaiheessa jo kerkesin ajatella, että miksi ihmeessä olen jäänytkään minnekään syyllisyyden tuskiin rypemään, että elämäni olisi nyt ollut tässä. Kun hoidot eivät ole tuottaneet nekään tulosta, voisinko olla onnellinen silti.
Kotimatkalla ystäväni tarttui minua kädestä. Hän kertoi, että haluaa minun tietävän ennenkuin kuulen silloin, kun se voi olla myöhäistä antaa anteeksi. Heillä on jätetty ehkäisy pois.
Halasimme, vuodatimme pari kyyneltä ja hän sanoi lämpimästi
"Nyt vasta taidan ymmärtää sinua, kun on kahdet menkat ollut ehkäisyn poisjäännin jälkeen ja olen ihan rikki."
Sitten olimme vain ihan hiljaa.
Tänään ajattelen, että perkele jos vuoronumeromme hypätään taas tässäkin suhteessa yli ja toiset pääsevät jonon ohi tuosta noin. Vaikka toisaalta toivon koko sydämestäni, että kukaan ei koskaan joutuisi tällaiseen helvettiin. Onneksi on blogini.
Eilinen alkoi heti aamutuimaan, kun hain ystäväni ja kävimme ostoksilla, ostimme hyvää ruokaa, nautimme toistemme seurasta ja päivä vaihtui juhlimisvaiheeseen. Sieltä se sitten tuli, kysymys joka meinasi muuttaa koko illan:
"Kuule, eikö teillä ole niistä hoidoista ollut mitään hyötyä? Miten jaksatte niitä vielä?"
Ystäväni on tietoinen "pintaliitävästä" lapsettomuudenhoidostani ja ei halua kuulla, eikä ole halunnut kysyä koskaan aikaisemmin mitään painavista hoidoistamme. Sanoin tyynesti hänelle, että ei niistä ole ollut, mutta sovittaisko, että tänä iltana ei itkettäisi ja saisin oikeasti laittaa ripsiväriä ja nauttia.
Sain myöntävän vastauksen.
Juhlimme niin, että kengät ovat ruvella ja pidimme oikein hauskaa. Näimme paljon tuttuja, juttelimme, halailimme ja sain erittäin ison kiitoksen työpaikkani asiakkailta useaan otteeseen nähtyäni heitä. Se tuntui lämmittävältä. Jossain vaiheessa jo kerkesin ajatella, että miksi ihmeessä olen jäänytkään minnekään syyllisyyden tuskiin rypemään, että elämäni olisi nyt ollut tässä. Kun hoidot eivät ole tuottaneet nekään tulosta, voisinko olla onnellinen silti.
Kotimatkalla ystäväni tarttui minua kädestä. Hän kertoi, että haluaa minun tietävän ennenkuin kuulen silloin, kun se voi olla myöhäistä antaa anteeksi. Heillä on jätetty ehkäisy pois.
Halasimme, vuodatimme pari kyyneltä ja hän sanoi lämpimästi
"Nyt vasta taidan ymmärtää sinua, kun on kahdet menkat ollut ehkäisyn poisjäännin jälkeen ja olen ihan rikki."
Sitten olimme vain ihan hiljaa.
Tänään ajattelen, että perkele jos vuoronumeromme hypätään taas tässäkin suhteessa yli ja toiset pääsevät jonon ohi tuosta noin. Vaikka toisaalta toivon koko sydämestäni, että kukaan ei koskaan joutuisi tällaiseen helvettiin. Onneksi on blogini.
lauantai 15. kesäkuuta 2013
Taas se tuli.
Eilen se taas tuli.
Puhelu:
-"Onneksi olkoon tädille pienestä nyytistä!"
-"Kiitos! Olen ylpeä täti, jolla on monta kullanmurua!"
-"Eikös ole itsellä aivan vauvakuumetta niitä katsellessa? Siis tarkoitan sinua, en itseäni."
-"Noh, voisi kai sen niinkin ilmaista. Mutta olen onnellinen täti ja muusta viis."
-"Eli pienten jalkojen töminää saadaan odotella teiltäkin päin aivan näinä aikoina. Voi miten kivaa!"
-"No ei nyt niinkään.."
-"Joo, mutta hei, mitäs muuten..."
Ja sitten lähdin katselemaan lasten urheilukilpailuja. Pienet tädin kultahiput pärjäsivät loistavasti. Itsestäni en olisikaan niin ylpeä. Kuljetin varovasti vauvan rattaita kentän laidalla. Tuttuja ihmisiä tuli vastaan pienten lastensa JA vauvojensa (kyllä, voi heillä on jo näin autuaita tilanteita.) Iloisia hymyjä sain vaunujen saattelemana ympärilleni. Voi kumpa minäkin joskus. Sitten se tuli:
"Voiii, tämä lapsihan on aivan sinun näköisesikin. Ihan voisi kuvitella, että on sinun omasi. Eikö teillekin nyt jo?"
Kaikista eniten sydäntäni kuitenkin on riipaissut pala, jonka siskoni esikoinen sanoi ensimmäistä kertaa nähdessäni heidän perheensä uusimman tulokkaan;
"Kuule T, - tämä vauvahan voisi olla aivan teidän oma."
Annoin kyyneleen silloin virrata poskelleni ilman peittelyä. Ajallisesti olisin toivonut enemmän kuin mitään, että se pienokainen olisi meidän ollutkin. Niin paljon.
Mutta ei ole.
Miten kuvittelinkaan, kun joskus siskolleni ehdotin, että lähtisimme "samaan kiertoon pyrkimään" ja sitten lykkisimme äitiyslomalla vaunuja samaan tahtiin serkusten jokellessa toisilleen. Olenpa ollut ajattelematon ja tyhmä. Vuoden vaihteeseen asti vauvan teko oli minulle pakkotoistoa ja uudelleen petetyksi tullutta. Vuosi toi tullessaan lohduttoman surun ja nyt kesän aikana olen avannut silmäni muullekin maailmalle. Yritän olla iloinen pienten läheisten lasteni naurusta ja touhusta. He ovat pieniä vain hetken, minä olen luultavasti lapseton ikuisesti.
Puhelu:
-"Onneksi olkoon tädille pienestä nyytistä!"
-"Kiitos! Olen ylpeä täti, jolla on monta kullanmurua!"
-"Eikös ole itsellä aivan vauvakuumetta niitä katsellessa? Siis tarkoitan sinua, en itseäni."
-"Noh, voisi kai sen niinkin ilmaista. Mutta olen onnellinen täti ja muusta viis."
-"Eli pienten jalkojen töminää saadaan odotella teiltäkin päin aivan näinä aikoina. Voi miten kivaa!"
-"No ei nyt niinkään.."
-"Joo, mutta hei, mitäs muuten..."
Ja sitten lähdin katselemaan lasten urheilukilpailuja. Pienet tädin kultahiput pärjäsivät loistavasti. Itsestäni en olisikaan niin ylpeä. Kuljetin varovasti vauvan rattaita kentän laidalla. Tuttuja ihmisiä tuli vastaan pienten lastensa JA vauvojensa (kyllä, voi heillä on jo näin autuaita tilanteita.) Iloisia hymyjä sain vaunujen saattelemana ympärilleni. Voi kumpa minäkin joskus. Sitten se tuli:
"Voiii, tämä lapsihan on aivan sinun näköisesikin. Ihan voisi kuvitella, että on sinun omasi. Eikö teillekin nyt jo?"
Kaikista eniten sydäntäni kuitenkin on riipaissut pala, jonka siskoni esikoinen sanoi ensimmäistä kertaa nähdessäni heidän perheensä uusimman tulokkaan;
"Kuule T, - tämä vauvahan voisi olla aivan teidän oma."
Annoin kyyneleen silloin virrata poskelleni ilman peittelyä. Ajallisesti olisin toivonut enemmän kuin mitään, että se pienokainen olisi meidän ollutkin. Niin paljon.
Mutta ei ole.
Miten kuvittelinkaan, kun joskus siskolleni ehdotin, että lähtisimme "samaan kiertoon pyrkimään" ja sitten lykkisimme äitiyslomalla vaunuja samaan tahtiin serkusten jokellessa toisilleen. Olenpa ollut ajattelematon ja tyhmä. Vuoden vaihteeseen asti vauvan teko oli minulle pakkotoistoa ja uudelleen petetyksi tullutta. Vuosi toi tullessaan lohduttoman surun ja nyt kesän aikana olen avannut silmäni muullekin maailmalle. Yritän olla iloinen pienten läheisten lasteni naurusta ja touhusta. He ovat pieniä vain hetken, minä olen luultavasti lapseton ikuisesti.
sunnuntai 9. kesäkuuta 2013
Sitten kun.
Nyt olemme sitten kun vaiheessa; elämä alkaa tasoittumaan ja suutelin äsken miestäni oikeasti ensimmäistä kertaa viikkoihin hyväntuulisena ja vapautuneena. Rakastuneena?
Haluan jakaa loppuelämäni hänen kanssaan. Sitten kun saamme olla yhdessä, olemme kokonaisia.
Talo on kättelyjä vaille myyty.
Lapsia? - Ei ole, eikä tiedossakaan ole mitään ennen juhannusviikon suunnittelukäyntiä.
Ystäviä? - Niitä on paljon, tiedän olevani rakastettu.
Perhe? - Minulla on maailman paras perhe, joka kannattelee sonnankin keskellä.
Haluan jakaa loppuelämäni hänen kanssaan. Sitten kun saamme olla yhdessä, olemme kokonaisia.
Talo on kättelyjä vaille myyty.
Lapsia? - Ei ole, eikä tiedossakaan ole mitään ennen juhannusviikon suunnittelukäyntiä.
Ystäviä? - Niitä on paljon, tiedän olevani rakastettu.
Perhe? - Minulla on maailman paras perhe, joka kannattelee sonnankin keskellä.
tiistai 4. kesäkuuta 2013
Ongelma äänessä.
Vaikka ongelmista harvoin haluaa puhua ääneen, on niistä kuitenkin kirjoittamisen kautta jotain apua.
Olemme ajaneet umpikujaan ja sen jälkeen menneet pöpelikköön ja olemme sekoittuneet solmussa toistemme ajatuksien kanssa ja vauhti tyssäsi tähän.
Tämä on siis tilanne tällä hetkellä.
Onneksi saimme äsken viimeksi apua. Olimme seksuaaliterapeutin vastaanotolla keskussairaalassa.
Listasimme ongelmia:
- Mies on masentunut, hänellä on nyt sairasloma masennuksensa vuoksi.
- Remonttitalomme projekti on nyt jäädytetty. Talon kohtalo on avoin, mutta olemme yhdessä tulleet tulokseen, että voimme siitä MATERIAALISTA luopua
- Terveys on tärkein kummallekin, mutta emme arvosta sitä toisissamme tarpeeksi
- Olen joutunut kokemaan liian paljon lapsettomuuden tuskaa itsekseni ilman miehen tukea
- Lapsettomuushoidot ovat elämämme suurin ongelma. Totuus on, että sairauteni etenee ja vuosi vuodelta se on vain vaikeampaa ja lohduttomampaa. Emme voi luovuttaa hoitoja nyt
- Jatkan hoidot yksin, jos mieheni ei halua jatkaa hoitoja nyt.
- Keskustelimme, miltä ero keskenäisyydestämme tuntuisi. Kumpikin ajattelimme sen olevan vain viimeinen vaihtoehto. Siitä ei olisi ylipääsyä, niin paljon toistamme rakastamme. Sitä ei ole kuitenkaan voinut edes tätä elämämme isointa kriisiä ennen voinut kuvitella
- Sukumme (molempien..) on pahin ja paras. Ajattelevat hyvää ja toivovat parastamme, mutta tekevät hullujakin ratkaisuja.. myös puolestamme
- Haluamme oppia jälleen pitämään toisiamme kädestä kiinni ja jakamaan kaiken rakkautemme keskellemme.
Juhannusviikolla palaamme lapsettomuushoitojen äärelle. Siihen saakka on hiljaista. Myös sen jälkeen on aika hiljaista, sillä polit ovat heinäkuun ajan kiinni. Näin kerrottiin myös yksityiseltä; tällaiselle erikoisosaamiselle ei voida ottaa sijaisia, vaan kaikki ovat joka vuosi aina heinäkuun tauolla. Hoidot jatkuvat siis aikaisintaan elokuussa. Hoidonsuunnittelukäynti on siis juhannusta ennen ja siihen tähtäämme nyt. Se on tärkeintä. Lopputulos kaikelle kriisille on vain haave, josta haluamme toivoa pitävämme kiinni. Nyt minun pitäisi jaksaa soittaa vauvaperheeseen onnittelupuhelua ja kutsua itseni kylään. Ei minun taida kuitenkaan olla pakko? Joten jätän sen tekemättä. Kaveriperheeni voi nyt odotella sitä hetkeä, kun minulla on sopiva olla.
Siskoni perhe kuitenkin on saanut hyväksyntäni tästä kaikesta. Heidän pienokaisensa on valloittanut sydämeni ja aion hänet sulkea rakkauteeni ja olen tästä ikionnellinen. Enhän voinut tietää, miten reagoin nähdessäni valmiin vauvan siskollani. Hän sai jotain lisää perheeseensä, jota minulla ei ole tiedossa ainuttakaan. Mutta mieleni hyväksyi sen ja tuuditin vauvaa hyväksyvästi sylissäni koko sen ajan, kun sain olla heillä. Miten voisin sanoin kuvailla kuinka onnellinen olen, että mieleni hyväksyi hänet perheeseeni.
Kumpa ei enempää tulisi kriisejä elämääni.
Olemme ajaneet umpikujaan ja sen jälkeen menneet pöpelikköön ja olemme sekoittuneet solmussa toistemme ajatuksien kanssa ja vauhti tyssäsi tähän.
Tämä on siis tilanne tällä hetkellä.
Onneksi saimme äsken viimeksi apua. Olimme seksuaaliterapeutin vastaanotolla keskussairaalassa.
Listasimme ongelmia:
- Mies on masentunut, hänellä on nyt sairasloma masennuksensa vuoksi.
- Remonttitalomme projekti on nyt jäädytetty. Talon kohtalo on avoin, mutta olemme yhdessä tulleet tulokseen, että voimme siitä MATERIAALISTA luopua
- Terveys on tärkein kummallekin, mutta emme arvosta sitä toisissamme tarpeeksi
- Olen joutunut kokemaan liian paljon lapsettomuuden tuskaa itsekseni ilman miehen tukea
- Lapsettomuushoidot ovat elämämme suurin ongelma. Totuus on, että sairauteni etenee ja vuosi vuodelta se on vain vaikeampaa ja lohduttomampaa. Emme voi luovuttaa hoitoja nyt
- Jatkan hoidot yksin, jos mieheni ei halua jatkaa hoitoja nyt.
- Keskustelimme, miltä ero keskenäisyydestämme tuntuisi. Kumpikin ajattelimme sen olevan vain viimeinen vaihtoehto. Siitä ei olisi ylipääsyä, niin paljon toistamme rakastamme. Sitä ei ole kuitenkaan voinut edes tätä elämämme isointa kriisiä ennen voinut kuvitella
- Sukumme (molempien..) on pahin ja paras. Ajattelevat hyvää ja toivovat parastamme, mutta tekevät hullujakin ratkaisuja.. myös puolestamme
- Haluamme oppia jälleen pitämään toisiamme kädestä kiinni ja jakamaan kaiken rakkautemme keskellemme.
Juhannusviikolla palaamme lapsettomuushoitojen äärelle. Siihen saakka on hiljaista. Myös sen jälkeen on aika hiljaista, sillä polit ovat heinäkuun ajan kiinni. Näin kerrottiin myös yksityiseltä; tällaiselle erikoisosaamiselle ei voida ottaa sijaisia, vaan kaikki ovat joka vuosi aina heinäkuun tauolla. Hoidot jatkuvat siis aikaisintaan elokuussa. Hoidonsuunnittelukäynti on siis juhannusta ennen ja siihen tähtäämme nyt. Se on tärkeintä. Lopputulos kaikelle kriisille on vain haave, josta haluamme toivoa pitävämme kiinni. Nyt minun pitäisi jaksaa soittaa vauvaperheeseen onnittelupuhelua ja kutsua itseni kylään. Ei minun taida kuitenkaan olla pakko? Joten jätän sen tekemättä. Kaveriperheeni voi nyt odotella sitä hetkeä, kun minulla on sopiva olla.
Siskoni perhe kuitenkin on saanut hyväksyntäni tästä kaikesta. Heidän pienokaisensa on valloittanut sydämeni ja aion hänet sulkea rakkauteeni ja olen tästä ikionnellinen. Enhän voinut tietää, miten reagoin nähdessäni valmiin vauvan siskollani. Hän sai jotain lisää perheeseensä, jota minulla ei ole tiedossa ainuttakaan. Mutta mieleni hyväksyi sen ja tuuditin vauvaa hyväksyvästi sylissäni koko sen ajan, kun sain olla heillä. Miten voisin sanoin kuvailla kuinka onnellinen olen, että mieleni hyväksyi hänet perheeseeni.
Kumpa ei enempää tulisi kriisejä elämääni.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)