Olen saanut kyselyitä uuden elämämme alusta teiltä lukijoilta, joten järjestelin hiukan ajatuksiani kertoakseni jotain... jotain millä ymmärtäisin itsekin tämän kaiken.
Kolme kuukautta sitten sai sylini uuden merkityksen. En ole enää vieras syli, joka saa painaa hetkeksi lainalasten ihoa vasten omaani,vaan lainalapsi on ihan ikiomani. ♥
Sitä olen miettinyt niin kovin, että olenhan osannut nauttia jokaisesta ainutlaatuisesta hetkestä tämän pienen poikani kanssa, kun hänet minulle on lainaksi käsivarsilleni luotu. Vastaus; olen minä.
Kaikki on ollut kuin satua, josta nipistän itseäni välillä heräämään. Kyllä, tämä on totta ja tämä kaikki sattuu minulle.
Lapsettoman tarinassa kolme kuukautta oli pitkää piinaa, aikaa jonka toivoi vain menevän ohi, kun silmät sulkee, aikaa joka ei tunnu menevän mitenkään eteenpäin.
Elämän merkityksen saaneena, onnistuneena, onnellisena, satukirjan päähenkilön äitinä toimijana kolme kuukautta on ollut silmänräpäys.
Niin hellyttävä, uskomaton, pehmeä, rakkauden täytteinen.
Alkumme yhteiselle matkalle laitoksella oli vaikea, komplikaatioilta ei meidän kummankaan kohdalla vältytty. Silloin heräsi paljon kysymyksiä miksi alkuun Saattamisen ja elämän uuden alun tulee olla niin vaikeita, kipeitä ja tehdä minusta niin hauraan...
Vastauksen olen saanut tähän kaikkeen nyt, kun arki on pienen pojan kanssa mahdollista. Meillä on toisemme. Kuten yö laulussaan laulaa; me sinut tehtiin, mutta sinä meidät loit.
Äitinä ja isinä pienen pojan vanhempina saamme kiitollisena jatkaa elämäämme täällä.
Kenenkään ei kuuluisi kokea elämää tyhjyydessä, toivon sydämestäni sylin täytettä teille kaikille sitä kovasti toivoville. Onneksi lääketiede on jo näin uskomatonta, että sillä pystytään tekemään mahdottomasta mahdollinen ♥
