Vauvakutsujen järjestelyä, vauvakutsujen fiilistelyä, vauvakutsuilla oleskelua, vauva-asioista puhumista, vauva-tavaroiden katselemista. Vauva-elämään osallistumista.
Ei. Meillä ei ole vauvaa.
Huomenna aamulla tuomiota odottamaan. Perhesuunnnitteluneuvolan (mikä helvetti se on?? kuka niitä perheitä kehtaa suunnitella??) lääkäri viimein ottaa meidät vastaan. Niin, vuoden piti kulua ensin. Siitä on hyvä lähteä. Näin kerrottiin. Hohhomaheijjaa.
Tälläinen päivä tänään. Ei mistään kotoisin. Mutta silti nostetaanpa jalkaa ja vedetään huulet koilliseen ja luoteeseen, nyt mennään kutsuille.
tiistai 30. lokakuuta 2012
perjantai 26. lokakuuta 2012
Tänään ei huomista murehdita.
Tänään on sellainen päivä, jolloin en suostu huomista murehtimaan. Ei, ei, ei. Nyt aion olla itsekäs itseni kanssa juuri tällaisena kuin olen.
keskiviikko 24. lokakuuta 2012
Laskin aivan itse..
Kyllä vain. Sairaana ollessa laskee lampaita saadakseen unen päästä kiinni.
Mutta tällä kertaa laskin ystäviäni, jotka ovat raskaana. Kaikki siis ovat lähipiiristäni, jokaikinen. Kaikkien kanssa olen jakanut elämääni tavalla tai toisella viime aikoina. En ole yksinäinen, jos niin tahdon, mutta tällä menolla minusta tulee yksinänen. Miksi edes lasken tällaisia lukuja
1, 2, 3, 4, 5, 6, 7, 8, 9, 10, 11. Siinä lukema.
Mutta ei, siinä ei ole minun numeroani. Kuka lie on seuraava numero 12. Pessimististä ajattelua, uskoisin.
Soitto.
Viimein sain perjantaina aikaiseksi tehdä elämäni vaikeimman soiton. Työmatkallani, ajaessa, siihen päädyin pystyväni.
Ja ilokseni Tampereen AVA- klinikalta vastasi iloisen kuuloinen vastaanottovirkailija, joka hymyili puhuessaan. Oli helppo puhua, kuin mistä tahansa arkipäivän asiasta. Jo se, että sain puhua ulkopuolisen ammattilaisen kanssa teki niin hyvää, niin mitä sitten voisin saada terapiasta. Se ei jää nähtäväksi, sillä siihen tällä hetkellä aion pyrkiä. Raha ei saa olla esteenä, nyt on kyse omasta romahtamisestani.
Hento kuiskaus
Hento kuiskaus, pimeässä, se pyytä, viereeni jää.
Kuume on edelleen paikoillan, nyt hiljalleen kuitenkin helpottamaan päin. Taisi kuitenkin olla kohtalon ivaa tämäkin paska kuitenkin, sillä huvikseni sain aikaiseksi vessareissulla ovulaatiotikkuun kaksi viivaa Voi paska. Olispa se tietysti ollutkin, että juuri silloin kun sellaista läheisyyttä vähiten kaipaat, niin tärähtää niin täydelliset viivat mittariin. Eli illaksi on tiedossa dosetillinen buranaa ja koko päivänä en täältä pedin pohjalta nouse silläkään uhalla, vaikka olo alkaisi olla helpompi!
Näin täällä tänään. Viimeiset 30h olen maannut raatona samassa asennossa ja katsomo.fi sekä yleareena.fi ovat olleet kovassa suosiossa, kunhan olen silmiäni välillä jaksanut raottaa. Äsken (erehdyin?) katsomaan eilisen ohjelman 11 tapaa jättää nainen. - Kyllä vain. Ja aiheena oli simsalabim: lapsettomuuden mukanaan tuoma ero! Mies oli kummempia selityksiä selittelemättä jättänyt naisen kertomalla kommentikseen vain, että "haluan naisen, joka voi tuoda minulle biologisia lapsia".
Katso, jos uskallat.
http://www.katsomo.fi/?progId=147247
Olemme meidän parisuhteessamme puhuneet useaan otteeseen tästäkin puolesta. Olemme suhteellisen nuoria aikuisia, mutta tämä PCOn olemassa olo on kulkenut mukanamme lähes koko parisuhteemme ajan. Sain tietää siitä, kun olimme seurustelleet vajaan vuoden. Tuolloin sitä oli rikki, niin perkeleen rikki huutaen ja itkien sitä tuskaa. Mies ei kuitenkaan ymmärtänyt, eikä tahtonutkaan ymmärtää tilanteen vakavuutta, koska emme olleet vielä valmiita ryhtymään yhdessä vanhemmiksi. Kumpikin olemme eroperheen lapsia, joten halusimme taata sekä itsellemme, että toisillemme sen lupauksen, että kun niin suuriin päätöksiin lähdetään, olemme yhdessä ikuisesti. Silloin vielä tutustuimme haparoivin askelin toisiimme.
Nyt kuitenkin tuosta kaikesta on kulunut jo 4,5 vuotta aikaa. Muistan kuitenkin ensimmäisen diagnoosipäiväni paremmin kuin mitään menneisyydestäni. Silloin jo ajattelin, että elämästäni voi tämän myötä kadota pohja. Pidin kuitenkin itseni pinnalla. Jollen itseni vuoksi, niin parisuhteeni. Ymmärsin pian, että mieheni on minulle kaikki kaikessa ja en häntä halua koskaan menettää. Enkä näin ollen myös painostaa.
Oikea aika kuitenkin tuli viime syksynä kalenterissamme vastaan. Niinpä niin, se kuuluisa oikea aika. Laskin kalenterista, että vaikka lapsi saisi alkunsa meidä rakkaudestamme toisiimme heti, olisin silti mahdollisesti kyennyt valmistumaan ammttiini ajallaan ja kaikki olisi täydellistä. Mikä olisikaan parempi lahja ammattiin valmistuneelle.
Tietä alettiin kuitenkin raivaamaan mahdollisimman nopeasti; sillä kun jätin ehkäisyn pois, mukana tulivat valtavat vatsakivut, kuukautiset eivät alkaneet ja kroppani alkoi takkuilemaan. Tunne oli tuttu; näin oli tapahtunut kropassani jo silloin, kun olin vasta teini-tyttö. Tämän vuoksi sain siunauksen äidiltäni käyttää ehkäisypillereitä. Pillerit tulivat mukaan elämääni jo ollessani 14 vuotias. Ne joko pelastivat minut, tai tuhosivat minut. Sitä en tiedä. Kumpi olisi ollut pahempi; käyttää niitä ja olla tarkkna kuin kello ilman kipuja vai kärsiä kivuista ja epäsäännöllisyydestä pahimman murrosiän mutkissa.
Olemme mieheni kanssa puhuneet, niin paljon puhuneet, että miten lapsettomuus hajottaa parisuhdettamme. Se on keskeisin puheenaihe perheessämme. Kyllä, minä puhun meistä perheenä, vaikka emme ole naimisissa ja meillä ei ole lapsia. Ensimmäistä en mene takuuseen tapahtuuko koskaan ja toisesta on vain syvä toivo tuolla jossain. Joten miksi emme olisi silloin perhe. Minä ja hän.
Puhumme ja joskus osaltani puhuminen johtaa riitaan, mutta silti ilma on tällä hetkellä puhdas. Puhtaampi, kuin aikoihin. Tiedämme, mitä toinen ajattelee. Ja asioihin ei tarvita sanoja. Olemme kuitenkin päättäneet olla luovuttamatta. Olemme päättäneet olla ikuisesti yhdessä. Eikä siihen tarvita vielä suunnitelmia adoptiosta tai sijaisvanhemmuudesta, ei vielä. Siihen olemme vielä liian kypsymättömiä. Nyt on vain vielä haave.
Kuume on edelleen paikoillan, nyt hiljalleen kuitenkin helpottamaan päin. Taisi kuitenkin olla kohtalon ivaa tämäkin paska kuitenkin, sillä huvikseni sain aikaiseksi vessareissulla ovulaatiotikkuun kaksi viivaa Voi paska. Olispa se tietysti ollutkin, että juuri silloin kun sellaista läheisyyttä vähiten kaipaat, niin tärähtää niin täydelliset viivat mittariin. Eli illaksi on tiedossa dosetillinen buranaa ja koko päivänä en täältä pedin pohjalta nouse silläkään uhalla, vaikka olo alkaisi olla helpompi!
Näin täällä tänään. Viimeiset 30h olen maannut raatona samassa asennossa ja katsomo.fi sekä yleareena.fi ovat olleet kovassa suosiossa, kunhan olen silmiäni välillä jaksanut raottaa. Äsken (erehdyin?) katsomaan eilisen ohjelman 11 tapaa jättää nainen. - Kyllä vain. Ja aiheena oli simsalabim: lapsettomuuden mukanaan tuoma ero! Mies oli kummempia selityksiä selittelemättä jättänyt naisen kertomalla kommentikseen vain, että "haluan naisen, joka voi tuoda minulle biologisia lapsia".
Katso, jos uskallat.
http://www.katsomo.fi/?progId=147247
Olemme meidän parisuhteessamme puhuneet useaan otteeseen tästäkin puolesta. Olemme suhteellisen nuoria aikuisia, mutta tämä PCOn olemassa olo on kulkenut mukanamme lähes koko parisuhteemme ajan. Sain tietää siitä, kun olimme seurustelleet vajaan vuoden. Tuolloin sitä oli rikki, niin perkeleen rikki huutaen ja itkien sitä tuskaa. Mies ei kuitenkaan ymmärtänyt, eikä tahtonutkaan ymmärtää tilanteen vakavuutta, koska emme olleet vielä valmiita ryhtymään yhdessä vanhemmiksi. Kumpikin olemme eroperheen lapsia, joten halusimme taata sekä itsellemme, että toisillemme sen lupauksen, että kun niin suuriin päätöksiin lähdetään, olemme yhdessä ikuisesti. Silloin vielä tutustuimme haparoivin askelin toisiimme.
Nyt kuitenkin tuosta kaikesta on kulunut jo 4,5 vuotta aikaa. Muistan kuitenkin ensimmäisen diagnoosipäiväni paremmin kuin mitään menneisyydestäni. Silloin jo ajattelin, että elämästäni voi tämän myötä kadota pohja. Pidin kuitenkin itseni pinnalla. Jollen itseni vuoksi, niin parisuhteeni. Ymmärsin pian, että mieheni on minulle kaikki kaikessa ja en häntä halua koskaan menettää. Enkä näin ollen myös painostaa.
Oikea aika kuitenkin tuli viime syksynä kalenterissamme vastaan. Niinpä niin, se kuuluisa oikea aika. Laskin kalenterista, että vaikka lapsi saisi alkunsa meidä rakkaudestamme toisiimme heti, olisin silti mahdollisesti kyennyt valmistumaan ammttiini ajallaan ja kaikki olisi täydellistä. Mikä olisikaan parempi lahja ammattiin valmistuneelle.
Tietä alettiin kuitenkin raivaamaan mahdollisimman nopeasti; sillä kun jätin ehkäisyn pois, mukana tulivat valtavat vatsakivut, kuukautiset eivät alkaneet ja kroppani alkoi takkuilemaan. Tunne oli tuttu; näin oli tapahtunut kropassani jo silloin, kun olin vasta teini-tyttö. Tämän vuoksi sain siunauksen äidiltäni käyttää ehkäisypillereitä. Pillerit tulivat mukaan elämääni jo ollessani 14 vuotias. Ne joko pelastivat minut, tai tuhosivat minut. Sitä en tiedä. Kumpi olisi ollut pahempi; käyttää niitä ja olla tarkkna kuin kello ilman kipuja vai kärsiä kivuista ja epäsäännöllisyydestä pahimman murrosiän mutkissa.
Olemme mieheni kanssa puhuneet, niin paljon puhuneet, että miten lapsettomuus hajottaa parisuhdettamme. Se on keskeisin puheenaihe perheessämme. Kyllä, minä puhun meistä perheenä, vaikka emme ole naimisissa ja meillä ei ole lapsia. Ensimmäistä en mene takuuseen tapahtuuko koskaan ja toisesta on vain syvä toivo tuolla jossain. Joten miksi emme olisi silloin perhe. Minä ja hän.
Puhumme ja joskus osaltani puhuminen johtaa riitaan, mutta silti ilma on tällä hetkellä puhdas. Puhtaampi, kuin aikoihin. Tiedämme, mitä toinen ajattelee. Ja asioihin ei tarvita sanoja. Olemme kuitenkin päättäneet olla luovuttamatta. Olemme päättäneet olla ikuisesti yhdessä. Eikä siihen tarvita vielä suunnitelmia adoptiosta tai sijaisvanhemmuudesta, ei vielä. Siihen olemme vielä liian kypsymättömiä. Nyt on vain vielä haave.
HENTO KUISKAUS
(Suvi Teräsniska)
säv: Petri Somer san : Lasse Wikman
Tahtoisin sen tunnustaa
kukaan ei oo yhtä tärkeä
tätä yötä kun kanssasi kuljen
uskalla en liikahtaa
enkä lumousta särkeä
kaiken muun tästä huoneesta suljen
Iho muistaa jokaisen kosketuksen
mieli noiden sanojen merkityksen
sydän viimein ymmärtää kaipauksen
ja niistä jokainen tahtoo lisää
”Hento kuiskaus pimeässä
se pyytää viereeni vielä jää
hyvä on hiljaa olla tässä
mennyttä en luonas enää nää
syliisi unohdun
ihoosi painaudun
hetkiseen tarraudun
ja pienet toiveet toteutuu”
Pimeys yön sakenee
tulet lähemmäksi minua
väkevämmin kuin ikinä elän
pelkoni pois pakenee
riittää kun vain katson sinua
silloin menneelle voin kääntää selän
Iho muistaa jokaisen kosketuksen
mieli noiden sanojen merkityksen
sydän viimein ymmärtää kaipauksen
ja niistä jokainen tahtoo lisää
”Hento kuiskaus pimeässä
se pyytää viereeni vielä jää
hyvä on hiljaa olla tässä
mennyttä en luonas enää nää
syliisi unohdun
ihoosi painaudun
hetkiseen tarraudun
ja pienet toiveet toteutuu”
tiistai 23. lokakuuta 2012
Väsymys, jääkausi ja ampiaispesä päässä.
Kuten otsikkoni kertoo, nyt ei ole hyvä olla.
Ensimmäistä kertaa viimeisen 18h sisään olen pystyssä tämän tekstin kirjoittamisen verran. Eilen koin päivällä jo kummallista väsymystä, kylmähorkkaa ja ampiaispesämäistä surinaa päässäni. Tunne oli niin kummallinen, että mietin tulevani hulluksi? Tunsin, kuinka huusin asioita, mutta en silti kuullut omaa ääntäni sen kummempana korkeutena.
Kotiin palatessani menin huilaamaan hetkeksi.. No, hetki muuttui viimeiseksi 18h ja viluhorkka jääkaudeksi pukiessani päälleni sukat, pitkät kalsarit, colleget, trikoopaidan, neuleen, toisen neuleen, villasukat, kolme peittoa ja toivoin * tuovan minulle myös hanskat. Tätä ei kotihoitajani muistanut toteuttaa, vaikka muuten hoitikin minua kuin kukkaa kämmenellä.
Kolmeen otteeseen olen kuumeenkin mitannut ja ihminen, jolle harvemmin kuume iskee, koki eilen tarkistaessaan tilannetta 38,89*c ruumiinlämmön. Olo oli kyllä hyvin sen mukainen.
Onneksi tämä nukkuminen auttaa. Ja sitä nyt sitten saa luvan ollakin, sen verran olen työhöni sitoutunut ja motivoitunut, että kovin pienestä en kotiin jäisi märehtimään.
Nyt koitan vain levätä ja olla. Kun jaksan paremmin, tutkin jälleen lisää AVA- klinikan sivuja.
Se siitä asiasta tällä kertaa. Nyt en jaksa murehtia huomista, kunhan jaksaisin vain liikkua keittiöön asti hakemaan mehua. Siitä on tämän päivän murheet tehty.
Kiitos lukijoilleni, teitä on tullut jo monta!
Ensimmäistä kertaa viimeisen 18h sisään olen pystyssä tämän tekstin kirjoittamisen verran. Eilen koin päivällä jo kummallista väsymystä, kylmähorkkaa ja ampiaispesämäistä surinaa päässäni. Tunne oli niin kummallinen, että mietin tulevani hulluksi? Tunsin, kuinka huusin asioita, mutta en silti kuullut omaa ääntäni sen kummempana korkeutena.
Kotiin palatessani menin huilaamaan hetkeksi.. No, hetki muuttui viimeiseksi 18h ja viluhorkka jääkaudeksi pukiessani päälleni sukat, pitkät kalsarit, colleget, trikoopaidan, neuleen, toisen neuleen, villasukat, kolme peittoa ja toivoin * tuovan minulle myös hanskat. Tätä ei kotihoitajani muistanut toteuttaa, vaikka muuten hoitikin minua kuin kukkaa kämmenellä.
Kolmeen otteeseen olen kuumeenkin mitannut ja ihminen, jolle harvemmin kuume iskee, koki eilen tarkistaessaan tilannetta 38,89*c ruumiinlämmön. Olo oli kyllä hyvin sen mukainen.
Onneksi tämä nukkuminen auttaa. Ja sitä nyt sitten saa luvan ollakin, sen verran olen työhöni sitoutunut ja motivoitunut, että kovin pienestä en kotiin jäisi märehtimään.
Nyt koitan vain levätä ja olla. Kun jaksan paremmin, tutkin jälleen lisää AVA- klinikan sivuja.
Se siitä asiasta tällä kertaa. Nyt en jaksa murehtia huomista, kunhan jaksaisin vain liikkua keittiöön asti hakemaan mehua. Siitä on tämän päivän murheet tehty.
Kiitos lukijoilleni, teitä on tullut jo monta!
sunnuntai 21. lokakuuta 2012
Tänään juhlissa.
Tänään, sunnuntaina.
Olimme pienen pojan juhlissa, johon koko suku kerääntyi onnittelemaan lapsen syntymäpäiväjuhlia. Oli mukava mennä tapaamaan pitkästä aikaa tuttuja kasvoja, mutta toisaalta tilanne on myös aina kovin työläs itseni kannalta. Tiesin jälleen, mitä oli odotettavissa. Perheen äiti on jälleen raskaana ja odotettu päivä on pian käsillä.
Kuitenkin tänään juhlittiin perheen vanhimman, mutta vielä kovin pienen, pojan syntymäpäiviä. Lahjoja oli vaikka millä mitalla; legoja, paitoja, pelejä, elokuvia, yms. Kaikki niin sopivaa ja somaa, kaikesta kovin riemuissaan.
Kun alkuhuuman ohi on päästy, lapset leikkivät toisaalla, keskittyy naisten rupattelu pöydän äärellä perheen äidin kasvaneeseen kumpuun. Käydään vointi läpi, synnytystoiveet, haaveet ja arjen pyörityksen haasteet joka kulmasta läpi. Äiti toteaa, että "Jätinkin äitiyspakkauksen tuohon katseltavaksenne, tulkaahan".
Kaikki siirtyvät ihastelemaan uuni tuoretta 2012 vuoden äityspakkausta. Kaikki on niin pientä, kaunista ja uutta toivoa täynnä. En pysty koskea vaatteisiin, en nyt. Olen kasannut itseni viime viikosta lujalla otteella pystyyn, olen nyt vahvempi kuin viime viikon. Nyt ei itketä, ajattelen. Siirryn etäämmälle katselemaan valokuvia ja näen paljon hymyileviä katseita kuvissa. Sitten se tulee, se kommentti, jota odotin jo kauhulla;
"Tulehan nyt katsomaan näitä ihastuttavia vaatteita?" Hymähdän.
"Ai, et tule. No, tulette sitten rauhassa, yhdessä * kanssa katselemaan vaatteet, kun muut olemme jyllänneet ne läpi."
Hymähdän jälleen.
"Niin, voitte rauhassa nähdä miten ihania nämä ovatkaan ja miettiä sitten sopivaa ajankohtaa teidän elämäänne. Ai mutta, eihän sellaista taida sopia ääneen sanoa. Itse en siitä pidä, että udellaan, että milloinkas"
Normaalisti kovin puhelias minäni on jälleen vain hymähdys tuulella.
"No, mutta; Milloinkas?"
Ja taisinkin nähdä sillä hetkellä tarpeen käydä vessassa. Siihen jäi vuoden 2012 äitiyspakkauksen tutkiminen osaltani. Kiitos ja riitti, hei.
Olimme pienen pojan juhlissa, johon koko suku kerääntyi onnittelemaan lapsen syntymäpäiväjuhlia. Oli mukava mennä tapaamaan pitkästä aikaa tuttuja kasvoja, mutta toisaalta tilanne on myös aina kovin työläs itseni kannalta. Tiesin jälleen, mitä oli odotettavissa. Perheen äiti on jälleen raskaana ja odotettu päivä on pian käsillä.
Kuitenkin tänään juhlittiin perheen vanhimman, mutta vielä kovin pienen, pojan syntymäpäiviä. Lahjoja oli vaikka millä mitalla; legoja, paitoja, pelejä, elokuvia, yms. Kaikki niin sopivaa ja somaa, kaikesta kovin riemuissaan.
Kun alkuhuuman ohi on päästy, lapset leikkivät toisaalla, keskittyy naisten rupattelu pöydän äärellä perheen äidin kasvaneeseen kumpuun. Käydään vointi läpi, synnytystoiveet, haaveet ja arjen pyörityksen haasteet joka kulmasta läpi. Äiti toteaa, että "Jätinkin äitiyspakkauksen tuohon katseltavaksenne, tulkaahan".
Kaikki siirtyvät ihastelemaan uuni tuoretta 2012 vuoden äityspakkausta. Kaikki on niin pientä, kaunista ja uutta toivoa täynnä. En pysty koskea vaatteisiin, en nyt. Olen kasannut itseni viime viikosta lujalla otteella pystyyn, olen nyt vahvempi kuin viime viikon. Nyt ei itketä, ajattelen. Siirryn etäämmälle katselemaan valokuvia ja näen paljon hymyileviä katseita kuvissa. Sitten se tulee, se kommentti, jota odotin jo kauhulla;
"Tulehan nyt katsomaan näitä ihastuttavia vaatteita?" Hymähdän.
"Ai, et tule. No, tulette sitten rauhassa, yhdessä * kanssa katselemaan vaatteet, kun muut olemme jyllänneet ne läpi."
Hymähdän jälleen.
"Niin, voitte rauhassa nähdä miten ihania nämä ovatkaan ja miettiä sitten sopivaa ajankohtaa teidän elämäänne. Ai mutta, eihän sellaista taida sopia ääneen sanoa. Itse en siitä pidä, että udellaan, että milloinkas"
Normaalisti kovin puhelias minäni on jälleen vain hymähdys tuulella.
"No, mutta; Milloinkas?"
Ja taisinkin nähdä sillä hetkellä tarpeen käydä vessassa. Siihen jäi vuoden 2012 äitiyspakkauksen tutkiminen osaltani. Kiitos ja riitti, hei.
keskiviikko 17. lokakuuta 2012
Tyhjyys.
Tyhjyys
Tätä tekstiä ei ole helppo kirjoittaa. En edes tiedä, miten sen aloittaisin tai muotoilisin.
Tämä ilta on ollut aika tunnepitoinen edes sun takas.
Rakkaimpiin ystäviini lukeutuva henkilö vietti tänään aikaa kanssani. Odotin iltaa kovasti ja olisin toivonut tapaamista jo paljon aikaisemmin, kuin tänään. Syy siihen on yksinkertaisesti ystävän ikävä. On ollut niin kovin ikävä niitä hetkiä, jolloin saan jutella ihmisen kanssa kasvotusten, joka jaksaa pysyä rinnalla ja vierellä aina.
Nyt kuitenkin tilanne nähtävästi on kääntynyt toisinpäin. En enää ole sama aurinkoinen itseni, jonka kanssa olen oppinut elämään tämän elämän maanpäällä. Olen muuttunut vuodessa sisäänpäin kääntyneeksi, yksinäisyyteen pyrkiväksi olennoksi, jota en itsekään enää tunne. Tunnemyllerrykseni valtaa jokaikistä päivääni. Aivan jokaikistä hetkeä ja olotilaani. Ei ole aikaa ja paikkaa, jossa olisin vanha oma itseni. Minulla tuntuu olevan kaksi roolia: on työminä, josta suoriudun päivittäin kunniakkaasti ja pidän itselläni korkean tason onnistuneena työntekijänä, ja itkuminä.
Keskustelimme ja...
Nyt en tiedä enää, onko minulla tivis ystävyyssuhde. Sitä ei voi tietää, ennenkuin sen näkee ajanmyötä. En haluaisi olla näin paha ihminen, mikä minusta on tullut.
Tätä tekstiä ei ole helppo kirjoittaa. En edes tiedä, miten sen aloittaisin tai muotoilisin.
Tämä ilta on ollut aika tunnepitoinen edes sun takas.
Rakkaimpiin ystäviini lukeutuva henkilö vietti tänään aikaa kanssani. Odotin iltaa kovasti ja olisin toivonut tapaamista jo paljon aikaisemmin, kuin tänään. Syy siihen on yksinkertaisesti ystävän ikävä. On ollut niin kovin ikävä niitä hetkiä, jolloin saan jutella ihmisen kanssa kasvotusten, joka jaksaa pysyä rinnalla ja vierellä aina.
Nyt kuitenkin tilanne nähtävästi on kääntynyt toisinpäin. En enää ole sama aurinkoinen itseni, jonka kanssa olen oppinut elämään tämän elämän maanpäällä. Olen muuttunut vuodessa sisäänpäin kääntyneeksi, yksinäisyyteen pyrkiväksi olennoksi, jota en itsekään enää tunne. Tunnemyllerrykseni valtaa jokaikistä päivääni. Aivan jokaikistä hetkeä ja olotilaani. Ei ole aikaa ja paikkaa, jossa olisin vanha oma itseni. Minulla tuntuu olevan kaksi roolia: on työminä, josta suoriudun päivittäin kunniakkaasti ja pidän itselläni korkean tason onnistuneena työntekijänä, ja itkuminä.
Keskustelimme ja...
Nyt en tiedä enää, onko minulla tivis ystävyyssuhde. Sitä ei voi tietää, ennenkuin sen näkee ajanmyötä. En haluaisi olla näin paha ihminen, mikä minusta on tullut.
sunnuntai 14. lokakuuta 2012
Eilen kirjoittaessani kaveriperheen vierailusta meillä olin jokseenkin hieman järkyttynyt, mutta samalla myös hölmistynyt. Luulin, että näen jopa unta?
Ajattelin, että voin jatkaa illan kulun tapahtumia, koska juttu jäi kesken.
Kun jäimme kolmisin, miesten uppoutuessa tietokoneen maailmaan, kysyi perheen äiti minulta että
"No, koskas teille?" Vapisevin sormin ja tärisevällä äänellä vastasin "Ei kukaan ole ainakaan vielä antanut lupaa"
Äiti jatkoi:
"Ai, etkö sä tykkää lapsista?"
Minä:
"Kyllä tykkään.." (Siihen mennessä olin ollut ainoa aikuinen, joka istui lattialla koko lapsen vierailun ajan leikittäen ja laulattaen tyttöä..)
Äiti jatkoi:
"Etkö sä sitten halua lapsia?"
Siinä vaiheessa kirpaisi ja lujaa. Jostain tuolta se tuli ja annoin mennä. Yritin olla reipas, kasasin itseni siinä tilanteessa, omassa olohuoneessani.
"Mulla on sellainen sairaus, että se ei ole vain niin ja näin. Mielellänihän me jo oltais vanhempia, mutta sitä ei nähtävästi tahdota meille suoda."
Äiti:
"Ahaa (silmät suurina, ei kuitenkaan pahoillaan olevina) no voi että, mikä sairaus?"
Minä:
"PCO, se on sellainen monirakkulaoireyhtymä, joka ainakin toistaiseksi on nähtävästi hidastanut lapsen saamista.."
Äiti:
"Oho."
Ja juttu jatkui jo syntyneen lapsen tutin syömisestä.. .
Että sellaista meidän olohuoneessa eilen. Siitä sitten viime yön unetkin koostuivat. Mahtavaa!
Ajattelin, että voin jatkaa illan kulun tapahtumia, koska juttu jäi kesken.
Kun jäimme kolmisin, miesten uppoutuessa tietokoneen maailmaan, kysyi perheen äiti minulta että
"No, koskas teille?" Vapisevin sormin ja tärisevällä äänellä vastasin "Ei kukaan ole ainakaan vielä antanut lupaa"
Äiti jatkoi:
"Ai, etkö sä tykkää lapsista?"
Minä:
"Kyllä tykkään.." (Siihen mennessä olin ollut ainoa aikuinen, joka istui lattialla koko lapsen vierailun ajan leikittäen ja laulattaen tyttöä..)
Äiti jatkoi:
"Etkö sä sitten halua lapsia?"
Siinä vaiheessa kirpaisi ja lujaa. Jostain tuolta se tuli ja annoin mennä. Yritin olla reipas, kasasin itseni siinä tilanteessa, omassa olohuoneessani.
"Mulla on sellainen sairaus, että se ei ole vain niin ja näin. Mielellänihän me jo oltais vanhempia, mutta sitä ei nähtävästi tahdota meille suoda."
Äiti:
"Ahaa (silmät suurina, ei kuitenkaan pahoillaan olevina) no voi että, mikä sairaus?"
Minä:
"PCO, se on sellainen monirakkulaoireyhtymä, joka ainakin toistaiseksi on nähtävästi hidastanut lapsen saamista.."
Äiti:
"Oho."
Ja juttu jatkui jo syntyneen lapsen tutin syömisestä.. .
Että sellaista meidän olohuoneessa eilen. Siitä sitten viime yön unetkin koostuivat. Mahtavaa!
lauantai 13. lokakuuta 2012
Iso huokaus.
Jokainen läheinen rakkain ystäväni on tällä hetkellä raskaana, alleviivaan, Jokainen.
Kuinka paljon toivoin, että olisin sitten kun se aika on, raskaana yhdessä tärkeimpieni ja läheisteni kanssa. Miten kiva olisi jakaa vointi, vatsan kasvu, vauvan liikkeet ja neuvolakortit yhdessä. Nauraa ja viettää aikaa yhdessä. Mutta ei. Tässä ollaan, yksin ja niiin yksin.
Iltapäivällä rohkaisin mieltäni ja perhe, joilla on pieni lapsi, kysyivät tulla meillä käymään. Perheen isä on entuudestaan mieheni ystävä ja ovat lapsena olleet erottamattomat. Perheen äidin kanssa emme ole olleet kuin hyvänpäivän tuttuja, mutta tällä kertaa meidän aikatauluun sopi heidän tulla käymään. Sovimme, että kello 18-19 olisi hyvä aika. Lapsi on vasta vuoden ikäinen ja ajattelin sen sopivan minulle ja päälleni oikein hyvin, nyt olisi kerrankin juteltavaa jonkun aikuisen kanssa, joka ei ole raskaana.
Väärin meni. Ovikello soi, iskä ja pieni tyttö astuivat sisään. Hei - ja tervetuloa. Ja... Onnea. Äiti tammivauvan kanssa asteli sisään. Itkua niellen halauksia - ja onnea. Kiirehdin keittiötä laittamaan, nielemään omaa paskaa oloani. Tämä oli tälle viikkoa viides raskausuutinen lähipiirissäni. VIIDES! Kuinka kummassa kenenkään ihmisen lähipiirin, tai vähän kaukaisemmankaan kaveripiirissä kukaan joutuu/ (toiset saavat) kuulla VIISI raskausuutista VIIKOSSA. Ehkä tämä viikko pian loppuu.
Kiitos ja hei, oli mukava kun kävitte, vielä mukavampi kuin lähditte. Lähden nielemään suolaisia kyyneliäni, - siitä on lauantai-ilta tehty.
Jokainen läheinen rakkain ystäväni on tällä hetkellä raskaana, alleviivaan, Jokainen.
Kuinka paljon toivoin, että olisin sitten kun se aika on, raskaana yhdessä tärkeimpieni ja läheisteni kanssa. Miten kiva olisi jakaa vointi, vatsan kasvu, vauvan liikkeet ja neuvolakortit yhdessä. Nauraa ja viettää aikaa yhdessä. Mutta ei. Tässä ollaan, yksin ja niiin yksin.
Iltapäivällä rohkaisin mieltäni ja perhe, joilla on pieni lapsi, kysyivät tulla meillä käymään. Perheen isä on entuudestaan mieheni ystävä ja ovat lapsena olleet erottamattomat. Perheen äidin kanssa emme ole olleet kuin hyvänpäivän tuttuja, mutta tällä kertaa meidän aikatauluun sopi heidän tulla käymään. Sovimme, että kello 18-19 olisi hyvä aika. Lapsi on vasta vuoden ikäinen ja ajattelin sen sopivan minulle ja päälleni oikein hyvin, nyt olisi kerrankin juteltavaa jonkun aikuisen kanssa, joka ei ole raskaana.
Väärin meni. Ovikello soi, iskä ja pieni tyttö astuivat sisään. Hei - ja tervetuloa. Ja... Onnea. Äiti tammivauvan kanssa asteli sisään. Itkua niellen halauksia - ja onnea. Kiirehdin keittiötä laittamaan, nielemään omaa paskaa oloani. Tämä oli tälle viikkoa viides raskausuutinen lähipiirissäni. VIIDES! Kuinka kummassa kenenkään ihmisen lähipiirin, tai vähän kaukaisemmankaan kaveripiirissä kukaan joutuu/ (toiset saavat) kuulla VIISI raskausuutista VIIKOSSA. Ehkä tämä viikko pian loppuu.
Kiitos ja hei, oli mukava kun kävitte, vielä mukavampi kuin lähditte. Lähden nielemään suolaisia kyyneliäni, - siitä on lauantai-ilta tehty.
Kiitos ihana Ainu, kun olit postannut minulle monen monta uutta blogia seurattavakseni. Nyt päiviin tuli jotain sisältöä! Ja tunne siitä, että olen yksin, siirtyi ainakin yhden askeleen verran sivuun.
Tänään olen koittanut tehdä kaikkea mitä mieleni tekee; viettää ansaittua vapaapäivää, mutta samalla myös panostaa asioihin, joista oikeasti pidän. Sisustaminen ja ruoanlaitto sekä liikunta taitavat viedä vahvan plussan, joten nyt olen tänään niihin panostanut. Heti olo on jotenkin kevyempi ja * kanssa olen viettänyt laatuaikaa isolla L:llä. Hän tukee, ymmärtää, kuuntelee ja on läsnä, mutta miksi se ei tunnu riittävältä?
Huoh. Tästä se uusi kierto sitten alkoi. Torstaina tullessani ensimmäistä kertaa viikkoon hyvällä tuulella iltamenoltani kotiin, sain vessassa huomata jälleen maailmani romahtaneen. Itkin, raivosin ja itkin. Se itku, jota joskus joutuu itseään vastaan kamppailla on vain niin tuskaista, että sitä ei voi lopettaa. Sitä riitti siihen saakka, että nukahdin uneen. Unesta heräsin useaan otteeseen hikoilevana ja inhoa täynnä.
Nyt siis kiertopäivä 3 ja ta-ddadaa, clomifenien aika. Taikasauvana en ole näitä pillereitä ainakaan kokenut, mutta en aio luovuttaa (niin varmaan, en uskoisi tätä sanaa itsekään, jollen sitä tähän olisi kirjoittanut). Terolut- kuuria olen pitänyt yllä vuoden verran, nyt alkaa kolmas kierto Clomifenien (50mg) siivittämänä. Annostukseni on vain yksi tbl päivässä ja kierron 3-7 päivinä. Jatkan nyt vain yhdellä tbltilla, kuten yksityisellä lääkäriklinikalla kehoitettiin, mutta mieleni tekisi muiden blogeja seuranneena kokeilla nostaa 2tbl päivässä. Ehkä kuitenkin soitan varmistuksen lääkärilleni.
Olen kokenut viimeisen ½ vuoden ajan ylä - ja alamäkeä näiden kahden lääkkeen kanssa. Nyt kun aloitin yhteislääkityksen, olen voinut pahoin jokaisen ruokailun ja aamuheräämisen jälkeen. Ruokailut pyrin sijoittamaan sellaiseen aikaan, että voin hieman lipua sivummalle. Se on kuitenkin töissä hyvin hankalaa ja näin luulenkin, että työyhteisöni etsii jo kasvavaa vatsanseutuani kuullessaan minun käyvän tapaamassa Yrjöä usein lounasajan jälkeen. Heille en ole kuitenkaan asiasta kertonut, enkä kerro. Nyt minulla on teidät, onneksi päädyin avaamaan arkkuni.
Tänään olen koittanut tehdä kaikkea mitä mieleni tekee; viettää ansaittua vapaapäivää, mutta samalla myös panostaa asioihin, joista oikeasti pidän. Sisustaminen ja ruoanlaitto sekä liikunta taitavat viedä vahvan plussan, joten nyt olen tänään niihin panostanut. Heti olo on jotenkin kevyempi ja * kanssa olen viettänyt laatuaikaa isolla L:llä. Hän tukee, ymmärtää, kuuntelee ja on läsnä, mutta miksi se ei tunnu riittävältä?
Huoh. Tästä se uusi kierto sitten alkoi. Torstaina tullessani ensimmäistä kertaa viikkoon hyvällä tuulella iltamenoltani kotiin, sain vessassa huomata jälleen maailmani romahtaneen. Itkin, raivosin ja itkin. Se itku, jota joskus joutuu itseään vastaan kamppailla on vain niin tuskaista, että sitä ei voi lopettaa. Sitä riitti siihen saakka, että nukahdin uneen. Unesta heräsin useaan otteeseen hikoilevana ja inhoa täynnä.
Nyt siis kiertopäivä 3 ja ta-ddadaa, clomifenien aika. Taikasauvana en ole näitä pillereitä ainakaan kokenut, mutta en aio luovuttaa (niin varmaan, en uskoisi tätä sanaa itsekään, jollen sitä tähän olisi kirjoittanut). Terolut- kuuria olen pitänyt yllä vuoden verran, nyt alkaa kolmas kierto Clomifenien (50mg) siivittämänä. Annostukseni on vain yksi tbl päivässä ja kierron 3-7 päivinä. Jatkan nyt vain yhdellä tbltilla, kuten yksityisellä lääkäriklinikalla kehoitettiin, mutta mieleni tekisi muiden blogeja seuranneena kokeilla nostaa 2tbl päivässä. Ehkä kuitenkin soitan varmistuksen lääkärilleni.
Olen kokenut viimeisen ½ vuoden ajan ylä - ja alamäkeä näiden kahden lääkkeen kanssa. Nyt kun aloitin yhteislääkityksen, olen voinut pahoin jokaisen ruokailun ja aamuheräämisen jälkeen. Ruokailut pyrin sijoittamaan sellaiseen aikaan, että voin hieman lipua sivummalle. Se on kuitenkin töissä hyvin hankalaa ja näin luulenkin, että työyhteisöni etsii jo kasvavaa vatsanseutuani kuullessaan minun käyvän tapaamassa Yrjöä usein lounasajan jälkeen. Heille en ole kuitenkaan asiasta kertonut, enkä kerro. Nyt minulla on teidät, onneksi päädyin avaamaan arkkuni.
perjantai 12. lokakuuta 2012
Äsken kävin itseäni piristämässä, nyt oli pakko.
Töistä tulin kotiin kuin rätti väännettynä viimeistä pisaraa myöden. Makasin vain liikkumattomana sohvalla ja itku pääsi jälleen valloilleen. Mieheni tekemä remppakaan ei jaksanut kiinnostaa, vaikka sisustusintoisena ihmisenä yleensä olen kaikessa itse päällepäsmärinä, mutta nyt ei.
Mieheni kuitenkin sanoi perheessämme tutuiksi tulleet sanat, "Itku pois" ja koitin kasata itseni. Järjestelin paikkoja ja annoin jälleen itselleni aikaa sopeutua itkun jälkitilanteeseen. Löysin jälleen rakkauden tulvan sisältäni nähdessäni mieheni tarkan kädenjäljen ja ajattelevaisuuden. Miksiköhän hän edes tahtoo tämän elämän olla kanssani? - Sitä en tiedä, vieläkään. Mutta niin onnellinen voin vain olla siitä kaikesta rakkaudesta, jonka hän jaksaa jakaa kanssani <3. Ilman ei minua enää varmasti edes olisi.
Iltasella laittauduin hieman ja lähdimme katsomaan ystäväni uutta asuntoa, voi miten kaunis se olikaan. Jälleen uuden rakentamisen into valtasi mieltäni.. Vaikka mielummin rakentaisin kroppaani jotain loppuelämääni mullistavaa - mutta niin.. Tässä ollaan.
Sen jälkeen lähdimme palkitsemaan hyvin tehdystä työviikosta - ja itsemme kokoamisesta, - ravintola-annoksille. Ruoka on ainakin asia, joka saa hymyn edes hetkeksi huulilleni. Pääsimpä nauttimaan jälleen myös viinistä, sillä en ole uskaltanut sitä juoda viimeisen kuukauden aikana tippaakaan, että olen antanut itsestäni kaiken mahdollisen toivon ja energian mahdolliseen kiinnittymiseen.
Viime yönä alkaneet kuukautiset kuitenkin lopettivat toivon jälleen. Unohdettu, kadotettu, yksin, loppuelämä.
Tervetuloa maailmaani uudet lukijat. Annetaan toisillemme virtaa, jaetaan ajatuksia ja ollaan yhtä. <3
Töistä tulin kotiin kuin rätti väännettynä viimeistä pisaraa myöden. Makasin vain liikkumattomana sohvalla ja itku pääsi jälleen valloilleen. Mieheni tekemä remppakaan ei jaksanut kiinnostaa, vaikka sisustusintoisena ihmisenä yleensä olen kaikessa itse päällepäsmärinä, mutta nyt ei.
Mieheni kuitenkin sanoi perheessämme tutuiksi tulleet sanat, "Itku pois" ja koitin kasata itseni. Järjestelin paikkoja ja annoin jälleen itselleni aikaa sopeutua itkun jälkitilanteeseen. Löysin jälleen rakkauden tulvan sisältäni nähdessäni mieheni tarkan kädenjäljen ja ajattelevaisuuden. Miksiköhän hän edes tahtoo tämän elämän olla kanssani? - Sitä en tiedä, vieläkään. Mutta niin onnellinen voin vain olla siitä kaikesta rakkaudesta, jonka hän jaksaa jakaa kanssani <3. Ilman ei minua enää varmasti edes olisi.
Iltasella laittauduin hieman ja lähdimme katsomaan ystäväni uutta asuntoa, voi miten kaunis se olikaan. Jälleen uuden rakentamisen into valtasi mieltäni.. Vaikka mielummin rakentaisin kroppaani jotain loppuelämääni mullistavaa - mutta niin.. Tässä ollaan.
Sen jälkeen lähdimme palkitsemaan hyvin tehdystä työviikosta - ja itsemme kokoamisesta, - ravintola-annoksille. Ruoka on ainakin asia, joka saa hymyn edes hetkeksi huulilleni. Pääsimpä nauttimaan jälleen myös viinistä, sillä en ole uskaltanut sitä juoda viimeisen kuukauden aikana tippaakaan, että olen antanut itsestäni kaiken mahdollisen toivon ja energian mahdolliseen kiinnittymiseen.
Viime yönä alkaneet kuukautiset kuitenkin lopettivat toivon jälleen. Unohdettu, kadotettu, yksin, loppuelämä.
Tervetuloa maailmaani uudet lukijat. Annetaan toisillemme virtaa, jaetaan ajatuksia ja ollaan yhtä. <3
PCO
Sillä nimellä ne sitä kutsuu. En osaa itse antaa nimeä sellaiselle asialle, mitä en halua myöntää olevan olemassakaan. Mutta niin ne sanoo, niin kai se on uskottava. Vaikka usko onkin jo loppunut aikapäiviä sitten, en olisi Uskonut Toivonhivenenkin häipyneen elämästäni. Millään ei ole enää väliä. Tässä sitä ollaan, elämän uutta suuntaa etsimässä. Niinpä niin; helpommin sanottua kuin tehty. Moni on lohduttanut ja sanonut, että viettäisitte nyt * kanssa paljon aikaa, olisitte hänen kanssaan onnellisia ja reissaisitte, tekisitte kaikkea mistä sitten jäätte paitsi. Ollaanhan me tehtykin, ollaan koettu, ollaan nähty, ollaan valmiita jakamaan rakkauttamme enemmän. Miksi ihminen ei voi olla riittävä sellaisena, kuin on. Mitä helvetin pahaa olen tehnyt edeltävässä elämässäni, että nyt ollaan tässä pisteessä? Ei kenenkään pää voi kestää määräänsä kauempaa tällaista.
Sillä nimellä ne sitä kutsuu. En osaa itse antaa nimeä sellaiselle asialle, mitä en halua myöntää olevan olemassakaan. Mutta niin ne sanoo, niin kai se on uskottava. Vaikka usko onkin jo loppunut aikapäiviä sitten, en olisi Uskonut Toivonhivenenkin häipyneen elämästäni. Millään ei ole enää väliä. Tässä sitä ollaan, elämän uutta suuntaa etsimässä. Niinpä niin; helpommin sanottua kuin tehty. Moni on lohduttanut ja sanonut, että viettäisitte nyt * kanssa paljon aikaa, olisitte hänen kanssaan onnellisia ja reissaisitte, tekisitte kaikkea mistä sitten jäätte paitsi. Ollaanhan me tehtykin, ollaan koettu, ollaan nähty, ollaan valmiita jakamaan rakkauttamme enemmän. Miksi ihminen ei voi olla riittävä sellaisena, kuin on. Mitä helvetin pahaa olen tehnyt edeltävässä elämässäni, että nyt ollaan tässä pisteessä? Ei kenenkään pää voi kestää määräänsä kauempaa tällaista.
Aina ei kannata odottaa kokonaista vuotta
Lapsettomuushoitoihin kannattaa hakeutua, kun raskautta on yritetty noin vuoden ajan.
Munasarjaperäiset syyt
Naisella tavallisin lapsettomuuden syy on munasarjan toimintahäiriö. Epäsäännöllinen, pitkä kuukautiskierto (yli 37 vuorokautta) voi olla oire ns. polykystiset (monirakkulaiset) munasarjat -oireyhtymästä (PCOS). Siinä mieshormonien eli androgeenien liikatuotto aiheuttaa munarakkulan kehityksen pysähtymisen ja sen seurauksena muun muassa kuukautishäiriöitä sekä munasolun irtoamishäiriöitä.
keskiviikko 10. lokakuuta 2012
Sain tänään puhelun. Niin kovin rakkaalta ihmiseltä puhelun, joka oli täynnä itkua ja sekavia sanoja. Pelästyin enemmän kuin koskaan - se on paljon se. Sydän vieläkin pamppailee kovin, en ole ymmärtänyt vieläkään puhelun perimmäistä tarkoitusta. Mutta näin se meni.
-Istu alas, olet mulle rakas. Onhan * kotona?
-On, mitä herran jumala on tapahtunut?
-Ei mitään vakavaa, mutta oothan sä paikoillas nyt?
-Oon, tässä mä oon. Voinko mä tulla sinne, missä ikinä oot.
-Ei sun täytyy kuulla tämä ensi ja päätät sitte tahdotko tavata.
-Ei oo niin suurta asiaa tässä maailmassa, että et voisi mulle kertoa. Haluan nähdä, missä oot! Mä tuun sinne.
-Ei, tarkotan, mä oon raskaana! Herran Jumala, mä oon raskaana! Eikä mun pitäisi, ei mun pitäisi. Sun pitäis. Teidän pitäis. Mitä oon tehny, älä hylkää mua. Älä hylkää. Annan sulle aikaa, mä en ymmärrä. Tämä on niin väärin.
-Sydän sulaa... Et oo tosissas, pelästytit mut kuoliaaksi. Olin hetken niin varma, että jotain todella vakavaa, onnettomuus tai kuolema vähintään, on tapahtunut. Siinä sä sitten kerrot hysteerisena, että oot raskaana. Maailman onnellisimman uutisen.
Ja sitä se on. En valehtele, en itselleni enkä ympärilleni. Olen tässä kuin tukevin pylväs päällä maan. Pysyn rinnalla, en ole särkyvä posliininukke. Voi maailma laittaa pienen ihmisen pään sekaisin ajatuksista sekä sen mukana tulleesta pyörteestä, mutta missään tapauksessa ei voi tätä enempää onnea toivoa kenellekään. Ja ne tärkeimmät, keitä tahdomme elämäämme. Ne tahdomme myös pitää ja niille toivomme pelkkää hyvää.
Johanna Kurkela - Sun särkyä anna mä en
Kun voimat oudon maan sun veisi mukanaan
mä missä lienenkin niin tulen takaisin
Sun rinnallasi oon, yön pedot kaikotkoon
sillä en sun särkyä anna mä en
Niin katoavaa on voimat ihmisen,
vain tuuli puhaltaa ja kuoren hajottaa
Mutta en sun särkyä anna mä en
Et ole vahva et, yön varjoon pakenet
mut seuraasi sun jään, en päästä lähtemään
Viel aamu sarastaa, se haamut karkottaa
sillä en sun särkyä anna mä en
Niin katoavaa on voimat ihmisen,
vain tuuli puhaltaa ja kuoren hajottaa
Mutta en sun särkyä anna mä en
-Istu alas, olet mulle rakas. Onhan * kotona?
-On, mitä herran jumala on tapahtunut?
-Ei mitään vakavaa, mutta oothan sä paikoillas nyt?
-Oon, tässä mä oon. Voinko mä tulla sinne, missä ikinä oot.
-Ei sun täytyy kuulla tämä ensi ja päätät sitte tahdotko tavata.
-Ei oo niin suurta asiaa tässä maailmassa, että et voisi mulle kertoa. Haluan nähdä, missä oot! Mä tuun sinne.
-Ei, tarkotan, mä oon raskaana! Herran Jumala, mä oon raskaana! Eikä mun pitäisi, ei mun pitäisi. Sun pitäis. Teidän pitäis. Mitä oon tehny, älä hylkää mua. Älä hylkää. Annan sulle aikaa, mä en ymmärrä. Tämä on niin väärin.
-Sydän sulaa... Et oo tosissas, pelästytit mut kuoliaaksi. Olin hetken niin varma, että jotain todella vakavaa, onnettomuus tai kuolema vähintään, on tapahtunut. Siinä sä sitten kerrot hysteerisena, että oot raskaana. Maailman onnellisimman uutisen.
Ja sitä se on. En valehtele, en itselleni enkä ympärilleni. Olen tässä kuin tukevin pylväs päällä maan. Pysyn rinnalla, en ole särkyvä posliininukke. Voi maailma laittaa pienen ihmisen pään sekaisin ajatuksista sekä sen mukana tulleesta pyörteestä, mutta missään tapauksessa ei voi tätä enempää onnea toivoa kenellekään. Ja ne tärkeimmät, keitä tahdomme elämäämme. Ne tahdomme myös pitää ja niille toivomme pelkkää hyvää.
Johanna Kurkela - Sun särkyä anna mä en
Kun voimat oudon maan sun veisi mukanaan
mä missä lienenkin niin tulen takaisin
Sun rinnallasi oon, yön pedot kaikotkoon
sillä en sun särkyä anna mä en
Niin katoavaa on voimat ihmisen,
vain tuuli puhaltaa ja kuoren hajottaa
Mutta en sun särkyä anna mä en
Et ole vahva et, yön varjoon pakenet
mut seuraasi sun jään, en päästä lähtemään
Viel aamu sarastaa, se haamut karkottaa
sillä en sun särkyä anna mä en
Niin katoavaa on voimat ihmisen,
vain tuuli puhaltaa ja kuoren hajottaa
Mutta en sun särkyä anna mä en
maanantai 8. lokakuuta 2012
Tervetuloa mukaani.
Ja kun vihdoin kohtaamme..
Nyt se alkaa. Oman elämän avaaminen, sen kipeimmästä kipeimmän haavan avaaminen julkiseksi totuudeksi. Tarvitsen enemmän ihmisiä, jotka ovat kiinnostuneita aiheesta, ihmisiä, jotka elävät samassa hetkessä, ihmisiä joilla on uskoa ja toivoa vielä jäljellä; Minun omani on kadonnut. Sitä etsiessä, siitä on tämä blogi kirjoitettu. Sydän raskain sormin avattu.
Lapsettomuus. Nyt se on sanottu, siitä on tämä blogi kirjoitettu. Tervetuloa mukaan, minä ja sinä. Jaetaan suru yhdessä, tehdään tästä halvempaa kuin se terapia, johon olin jo valmis menemään. Nyt itkemme yhdessä.
Nyt se alkaa. Oman elämän avaaminen, sen kipeimmästä kipeimmän haavan avaaminen julkiseksi totuudeksi. Tarvitsen enemmän ihmisiä, jotka ovat kiinnostuneita aiheesta, ihmisiä, jotka elävät samassa hetkessä, ihmisiä joilla on uskoa ja toivoa vielä jäljellä; Minun omani on kadonnut. Sitä etsiessä, siitä on tämä blogi kirjoitettu. Sydän raskain sormin avattu.
Lapsettomuus. Nyt se on sanottu, siitä on tämä blogi kirjoitettu. Tervetuloa mukaan, minä ja sinä. Jaetaan suru yhdessä, tehdään tästä halvempaa kuin se terapia, johon olin jo valmis menemään. Nyt itkemme yhdessä.
"Katselen täältä kaukaa,
Miksi äiti itkee?
Miksi isällä on niin raskaat askeleet?
Minäkö heille olen surua tuottanut,
kun vain katselen täältä kaukaa.
Enkä tule vaikka he odottavat niin kovasti,
että raskain sydämin käyvät iltaisin nukkumaan.
Voitko joku äitiä lohduttaa,
pyyhkiä kyyneleet hiljaa pois?
Voitko isän olkaa taputtaa,
ettei niin kumarassa hän ois?
Kerro heille,
etten ihan vielä ole valmis syntymään maailmaan.
Kerro, että jotkut lapset taivaassa niin rakkaita on
ettei heitä malttaisi millään antaa pois.
Huomaisipa äiti, kun hänen luokseen
lennän perhosena ikkunaan.
Tietäisipä isä, miten tuulen mukana
hänen poskeaan silittää saan.
Vielä joskus saan siemenenä kasvaa äidin vatsassa
ja
isän vahvat käsivarret ympärilläni tuntea.
Ja kun vihdoin kohtaamme,
löytää tarkoituksensa pettymys jokainen.
Ne on kestettävä jotta juuri minä syntyisin.
Niin ikävä on kaukana täällä äitiä ja isää.
Koska saan mennä,
joko pian pääsen omaan kotiin?"
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)