Olen onnellinen.

Blogini hiljeni.
Ajatukseni ovat kasassa. En ole tuntenut palavaa pakotetta jakaa ajatuksiani pihalle. Olen onnellinen.

Olisin halunnut antaa tälle blogille tiiviin kertomuksen onnellisesta odotusajasta, mutta en ole pystynyt tuomaan luonnollisella tavalla tähän päivään mennessä näille riveille, jotka ovat tähän saakka täyttyneet katkeruudesta, vihasta, surusta, ikävästä, halusta, tunteista ja ikävistä kokemuksista, sitä onnellisuuden tunnetta, jota nyt sisälläni kannan.


Mutta nyt haluan sen jakaa. Totta vie olen sen ansainnut. Totta vie haluan tuoda myös teille jotka lohduttomina, jopa katkerina, omaa toista viivaanne odotellen haikeana luette teksiäni, tunteen, että kaikki voi päätyä kuten saduissa.

Toki äitiyteeni on vielä matkaa. Ja se polku, kun pienokaiseni saan syliini, silloinhan se huolen polku ja elämän horjumisen tasapainoittaminen vasta alkaakin. Mutta nyt huolehdin meistä kahdesta vielä yhtenä. Vielä pitkän matkaa.

Nyt olemme kertoneet lähes kaikille läheisillemme onnellisesta asiastamme. Jotkut saivat tietää kangertavien lauseidemme rivittämänä, toiset kyynelten läpi arvaillen, toiset suoraan kuten asia on, toiset eivät välttämättä ole ymmärtäneet vieläkään, mitä yritimme kertoa (varsinkin mieheni kertomina....  hän kun on ollut aikamoinen jännittäjä jutun kertomisessa)

Mutta kaikki ovat yhtyneet onneemme.  

Toki on ollut hetkiä, joista olen nähnyt kavereidemme silmistä sen kaipaavan katseen, että hekin toivoisivat pienokaisen löytävän tiensä kotiin. Mutta toivon tarinamme auttavan myös heitä; olemme päättäneet, että jaamme tämän tarinan jos koemme tilaisuuden olevan sen vaativa. Muuten lapsemme on ihme muiden lasten joukossa. Ei se, että tämä kaikki tapahtui keinohedelmöityksellä tai se että olemme kokeneet niin paljon tuskaa ennen tätä, ole kuitenkaan kaikkien tarve tietää. Tämä on meidän elämämme ja meidän onnemme.

Ensimmäinen neuvola on takana päin, siellä Pallo jo vilkutti, potki ja hyppelehti. Voi sitä hetkeä. Olisin voinut jäädä ultrattavaksi vaikka koko päiväksi. <3
Ensi viikolla meillä on niskapoimu ultraäänitutkimus ja näemme jälleen rakkaimpamme, Aarteemme. 

Uskalsin.

..avata laatikon ♡

Tässä pari juttua..

 Jotka ovat löytäneet tiensä meille maailmalta ♡

Pitkä matka äidiksi.

...mutta olen matkaa jo taivaltanutkin...

Täällä tällä hetkellä kaikki hyvin. Tiistaina olimme keskussairaalassa tapaamassa Palloamme <3
Kertakaikkisesti miten jännitti avata sairaalan ovi, ottaa sisäänhengityksellä sitä katkuntuoksua sisään ja ulos. Istuin vessassa ja mieheni kävi ilmoittamassa meidät sisään. Yksityisellä käymämme aika ei ollut mitään tähän verrattuna. Sehän oli vain iloinen käynti. Tähän liittyi kaiketi jotain psykologisia päänsisäisiä harhoja siitä, että taas tutulla käytävällä ootellaan... Ja sitten lopputulos olisi karmiva.

Tällä kertaa se oli kuitenkin muuta. Se oli aina ennen niin rasittavan lääkärimme pelastus. Hän löysi pienemme ja pienellämme oli kaikki hyvin. Viimeksi 6+2 päivällä käymämme ultra näytti pienokaisemme olevan 4,5mm, nyt 7+6 päivillä hän olijo 14,5mm! Jollain on KIIRE KASVAA! Ja hyvä niin. Täällä odottelemme.

Meillä ei ole kaikki valmista, meillä ei ole oikeastaan mikään valmista. Meidän kotiamme työstämme joka päivä, että siellä olisi kevääksi kaikki muuttokuntoista, mutta työtä on vielä paljon.

Valmista on se, että rohkenen tulevana viikonloppuna avata vauvapakettini. Olen sitä työstänyt nyt jo aika pitkään. Paketissa on paljon vuosien aikana tekemiäni ostoksia; lappuhaalareita, bodeja, hattuja, leluja, matkamuistoja maailmalta (kuten Disneyworldista Orlannosta ostamani pehmolelut ja Disneyn rekka..), potkareita, kehyksiä vauvakuville, yms. Ne kaikki jotka säästin. Ne monet jotka heitin menemään saivat mennäkin menojaan.
Nämä sulloin viime syksynä, vuosi sitten näihin aikoihin, laatikkoonsa ja painoin kannen lujasti kiinni. Mieheni nosti sen niin ylös varastomme hyllylle, että en ole edes nähnyt sitä. Nyt se on jo muuttanut uuden kotimme varastoon.


Uskalsin tiistain ultran jälkeen tehdä ostoksen. Pienen vain, sellaisen, joka tarpeen vaatiessa sitten sullotaan laatikkoon myös. Mutta niin suloisen;
Pallokuvioiset puna-valkoiset haaremihousut. Ne ovat ihan syötävät. Ensin pidin niitä pari päivää omassa vaatekaapissani, sitten laitoin mieheni vaatekaappiin ja voi sitä hymyä häneltä eilen, kun tuli kysymään, että nytkö jo Pallot valtaavat kotimme.

Voi kyllä.

Tiedän, että blogiani lukee paljon ihmisiä. Moni on varmasti jäänyt nyt pois, kun tilanne ei olekaan enää kriisi, kamala, oksettava ja puristavan ahdistava. Oloni on nyt niin kevyt. Kuin höyhenenlailla vain liitelen. Raskauden merkkejä kropassani on valtavan suureksi pullistuneet rintani (oikeasti!!!), joista on jo nyt havaittavavissa nännit ihan eri tavalla, kuin koskaan ennen. Ja toinen, ei niin mieltäni askarruttanut, vaan pikemminkin nautintoa antanut; uni. Totuuden mukaisesti tunnustettakoon, että eilenkin nukahdin klo 21 aikaan ja heräsin tänä aamuna ensimmäisen kerran 06, josta jatkoin vielä 07:30 saakka unia. Eli kevyesti 10,30h unta yöhön! Nyt haluankin levätä aina, kun koen sen tarpeen vaativan. Ei ole kyse vain omasta mielenhalustani vaan paljon tärkeämmästä. Teen kaikkeni pienokaisemme eteen.



Nyt pitää lähteä elantoon. Terveisiä meiltä,
8+2