En olisi ikinä uskonut joutuvani myöntämään, että parisuhteessamme on kriisi. Kriisi, joka on tullut nähtävästi jäädäkseen.
Lapsettomuus, muille lapsien suominen, onnellisuus toisten puolesta, asuntoasiat, remonttihässäkkä, ystävien loitominen, vanhempieni ero, siskoni kivulias ja raskas raskausaika ja kaikki tämä pitäisi yhdistää onnelliseen parisuhteeseen, niinpä se tärkeinkin onni alkaa rakoilla. Rakoilla viimeisiä rakojaan, että sen voi vielä puntata yhteen toisen laudan kanssa. Ettei raosta tule liian suuri ja hallitsematon, että jotain on vielä liimattavissa yhteen uudella ajatuksella.
Töitä olisi tehtävä, vaan mistä virtaa? Kuka voi neuvoa parisuhteessa, jossa jokainen on vain oman elämänsä herrana.
Pelkään tätä laulua. Pelkään kohdata tämänkin todellisuuden, että tämäkin asia, ainut mitä rakastan koko maailmassa;
Tuuli hiuksillaan
Hiekkaa varpaissaan
Silmin hehkuvin
Tyttö naapurin, öihin valkeisiin
Kanssas kauniit niin
Kesät kuljettiin
Enkä milloinkaan
Tullut kertomaan
Salaa iltaisin, meistä haaveilin
Siitä kuinka jäät, mun syliin kiihkeään
Kun aamu hämärtää
Joskus vieläkin, talviaamuisin
Mietin missä meet
Onko vastanneet
Vuodet unelmiis
Minkäläinen tie, sulle annettiin
Niin kaikki ohikiitävää
Ikävä ja riemu joka hetken värähtää
Mitä toivot että jää, kun pihan poikki kuljet
Ja jäljet häviää
Kuuman heinäkuun, yössä hehkuen
Sanoit pakahtuu, mun sydän janoinen
Pelätä ei saa, jos tahtoo milloinkaan
Onnen saavuttaa.
Tyttö naapurin, silmin palavin, suuren maailmaan,
Käytkö vieläkin?
Kaikki aikanaan, kun turha riisutaan
Saitko rakastaa?
Ohikiitävää
Ikävä ja riemu joka hetken värähtää
Mitä toivot että jää, kun pihan poikki kuljet
Ja jäljet häviää.
Niin ohikiitävää
Ikävä ja riemu joka hetken värähtää
Mitä toivot että jää
Kun pihan poikki kuljet, ja jäljet häviää.
Juha Tapio - Ohikiitävfää
maanantai 27. toukokuuta 2013
tiistai 21. toukokuuta 2013
Se aamu.
Se aamu, kun heräät umpiväsyneenä ja huomaat kellon soittaneen jo useamman kerran ja painat vain torkkua.
Se aamu, kun tukkasi on likainen ja varpaidesi välissä on nöyhtää.
Se aamu, kun sillä ei ole väliä.
Se aamu, kun mahassasi myllertää. Tiedät hetken olevan läsnä.
Se aamu, kun soitat miehellesi, että en tiedä tarvitseeko sitä raskaustestiä ostaa sittenkään.
Se aamu, kun pääset töihin ja on hurjan kiire. Käyt ikäänkuin nopeasti vessassa ja paperiin jää limaista verta.
Se aamu. On kaksi viikkoa inseminaation jälkeen. Tai no, ei aivan. Päivää vaille. 24 tuntia ennenkuin sinulle oli luvattu, että raskaustestin voi tehdä.
Se päivä, kun kiristät huuliasi yhteen huudosta ja mekastuksesta, kaivat siteet ja tamponin esiin ja olet kuin mitään ei pitäisikään olla tapahtunut.
Se päivä, kun olet 13h työpäivän ja missään välissä et suorastaan ehdi ilmoittaa asiaa kenellekään, joka voisi auttaa mieltäsi.
Se päivä, kun kuulet siskosi synnytyksen käynnistyneen juuri tänään. Kun sinun tukesi ja henkinen voimasi pitäisi kohdistaa heidän perheeseensä. Kun siskosi on kallein aarteesi päällä maan ja haluat hänelle kaikkea hyvää. Kun toivut jokaisesta kolauksesta heidän raskaudensa aikana, kun haluat olla maailman avulian ja rakkain sisko. Kun kertakaikkisen paljon rakastat siskoasi ja haluat heille niin paljon hyvää.
Ja mitä hyvää sinusta on jäljellä, kun mielesi on jopa jo avoerossa(?!), loppuelämän lapsettomuudessa, talo-ongelmissa, työpaineissa ja vanhempien välisissä riidoissa. Kun aurinko paistaa pihalla ja on kuin sisällä ei olisi ketään kotona. Kun tarvitsisit eniten tukea maailmassa ja toteat itsellesi, että sinun olisikin pitänyt olla tukemassa muita.
Sellainen oli tämä päivä. Nyt olen kotona ja minulla on lupa itkeä. Lupa soittaa siskolle ja toivottaa synnytykseen kaikkea hyvää ja luvata hoitaa perheen muita lapsia. Haluan olla tärkeä, haluan kuulla, että joku tarvitsee minua.
Se aamu, kun tukkasi on likainen ja varpaidesi välissä on nöyhtää.
Se aamu, kun sillä ei ole väliä.
Se aamu, kun mahassasi myllertää. Tiedät hetken olevan läsnä.
Se aamu, kun soitat miehellesi, että en tiedä tarvitseeko sitä raskaustestiä ostaa sittenkään.
Se aamu, kun pääset töihin ja on hurjan kiire. Käyt ikäänkuin nopeasti vessassa ja paperiin jää limaista verta.
Se aamu. On kaksi viikkoa inseminaation jälkeen. Tai no, ei aivan. Päivää vaille. 24 tuntia ennenkuin sinulle oli luvattu, että raskaustestin voi tehdä.
Se päivä, kun kiristät huuliasi yhteen huudosta ja mekastuksesta, kaivat siteet ja tamponin esiin ja olet kuin mitään ei pitäisikään olla tapahtunut.
Se päivä, kun olet 13h työpäivän ja missään välissä et suorastaan ehdi ilmoittaa asiaa kenellekään, joka voisi auttaa mieltäsi.
Se päivä, kun kuulet siskosi synnytyksen käynnistyneen juuri tänään. Kun sinun tukesi ja henkinen voimasi pitäisi kohdistaa heidän perheeseensä. Kun siskosi on kallein aarteesi päällä maan ja haluat hänelle kaikkea hyvää. Kun toivut jokaisesta kolauksesta heidän raskaudensa aikana, kun haluat olla maailman avulian ja rakkain sisko. Kun kertakaikkisen paljon rakastat siskoasi ja haluat heille niin paljon hyvää.
Ja mitä hyvää sinusta on jäljellä, kun mielesi on jopa jo avoerossa(?!), loppuelämän lapsettomuudessa, talo-ongelmissa, työpaineissa ja vanhempien välisissä riidoissa. Kun aurinko paistaa pihalla ja on kuin sisällä ei olisi ketään kotona. Kun tarvitsisit eniten tukea maailmassa ja toteat itsellesi, että sinun olisikin pitänyt olla tukemassa muita.
Sellainen oli tämä päivä. Nyt olen kotona ja minulla on lupa itkeä. Lupa soittaa siskolle ja toivottaa synnytykseen kaikkea hyvää ja luvata hoitaa perheen muita lapsia. Haluan olla tärkeä, haluan kuulla, että joku tarvitsee minua.
lauantai 18. toukokuuta 2013
Ristiäiset.
Pienen, viidennen, kummilapseni ristiäispäivä oli tänään. Juuri
äsken saavuin uupuneena kotiin reissulta.
Päivä alkoi huonosti; riitelimme heti aamutuimaan mieheni kanssa ja tuntuu, kuin koko parisuhteemme eläisi nyt silkkaa sumua. Hänellä on mielessään jokin ihan muu riitelyn aihe, kuin edes kuvittelisin ja itse, itse olen poikki riitelyyn. Olenkin jo sanonut, että sanat on sanottu ja nyt on tekojen aika; ota minut loppuelämäksesi tai jätä minut ikuisesti.
Vastaus on pysynyt kuitenkin rakkauden sanassa kiinni. Mutta poikki olen.
Ettekä varmasti epäile, että eikö tämä päivä olisi tuonut vielä oman haasteensa. Perhe, jossa kummina toimimme, on myöskin onnensa takuulla ansainneet. Ei helpoista lähtökohdista ole heillekään lähdetty, mutta on näin mustana omana aikana vaikea asettua toisten taakse iloitsemaan. Siispä tein kaikkeni pitääkseni pepsodent- hymyn tänään ylläni. Onnistuin mielestäni siinä hyvin.
Päivä oli mitä helteisin, pappi oli mitä ylimalkaisin ja lapsi oli mitä hyväntuulisimman aurinkoisin. Mutta se puku, se oli liukas ja lapsi hiestä märkä. Kättäni vapisutti oma jännitykseni sitä kohtaan, mitä lapsesta ja tämän nimestä ajattelen. Mitä, jos he "vievät" meidän "lapsemme" nimen? Tällaisia turhuuksia ajattelin.
Päivä alkoi huonosti; riitelimme heti aamutuimaan mieheni kanssa ja tuntuu, kuin koko parisuhteemme eläisi nyt silkkaa sumua. Hänellä on mielessään jokin ihan muu riitelyn aihe, kuin edes kuvittelisin ja itse, itse olen poikki riitelyyn. Olenkin jo sanonut, että sanat on sanottu ja nyt on tekojen aika; ota minut loppuelämäksesi tai jätä minut ikuisesti.
Vastaus on pysynyt kuitenkin rakkauden sanassa kiinni. Mutta poikki olen.
Ettekä varmasti epäile, että eikö tämä päivä olisi tuonut vielä oman haasteensa. Perhe, jossa kummina toimimme, on myöskin onnensa takuulla ansainneet. Ei helpoista lähtökohdista ole heillekään lähdetty, mutta on näin mustana omana aikana vaikea asettua toisten taakse iloitsemaan. Siispä tein kaikkeni pitääkseni pepsodent- hymyn tänään ylläni. Onnistuin mielestäni siinä hyvin.
Päivä oli mitä helteisin, pappi oli mitä ylimalkaisin ja lapsi oli mitä hyväntuulisimman aurinkoisin. Mutta se puku, se oli liukas ja lapsi hiestä märkä. Kättäni vapisutti oma jännitykseni sitä kohtaan, mitä lapsesta ja tämän nimestä ajattelen. Mitä, jos he "vievät" meidän "lapsemme" nimen? Tällaisia turhuuksia ajattelin.
Kaikki meni
kuitenkin hyvin. Lapsi sai kauniin, ei meidän nimivarastosta, nimen ja olen
ylen onnellinen omasta suorituksestani.
Monta asiaa kuitenkin päivässä kaiherti, mutta ei enää särähtäen sillä tavalla korvaani, kuin aikaisemmassa vaiheessa.
Monta asiaa kuitenkin päivässä kaiherti, mutta ei enää särähtäen sillä tavalla korvaani, kuin aikaisemmassa vaiheessa.
1. Pappi oli
vitsikäs, - "vanhemmat, tehkäähän lapsia kuitenkin enemmän kuin minulla.
Siihen tarvitsette kuitenkin lapsia siis enemmän kuin viisi."
2. Sukulaisnainen minulle "Voi miten ihana tuo kastemekko oli tämäkin tytön yllä. On se niin hienoa ajatella, että on kulkenut suvussamme jo vuosikymmenten ajan. Seuraavaksi se taitaakin olla teidän lastenne yllä." Tähän totesin tyynesti, että "Niin, sitä aikaa odotellessa. Siihen saattaa mennä aika kauan jos silloinkaan."
"Voi älähän höpsi. Kun vain päätätte ajankohdan, niin siitähän kaikki on vain kiinni. Kyllä mekkoa kauaa ei saa pölyttyä antaa."
"Niin, mutta tiedäthän, kaikki ei ole tässä elämässä käsikirjoitettua ja mene kuin suunnittelisi"
"No mutta, nyt vain sitten suunnittelemaan!"
...Menin mieheni luo.
3. "Vooi, milloinkohan meillä on seuraavat sukujuhlat? Kenenköhän ristiäisiin seuraavaksi kutsu käy?" ...Ja iskusilmäys minuun päin.
4. "Hei, ottakaa näitä leivonnaisia mukaanne!"
- "Ei kiitos, on matkakin niin pitkä"
"Eikun ihan tosi, saat sinäkin vähän vatsantäytettä, kun ei siellä vielä kerran muuta ole" ...Ja jälleen ihastuttava iskusilmäys.
2. Sukulaisnainen minulle "Voi miten ihana tuo kastemekko oli tämäkin tytön yllä. On se niin hienoa ajatella, että on kulkenut suvussamme jo vuosikymmenten ajan. Seuraavaksi se taitaakin olla teidän lastenne yllä." Tähän totesin tyynesti, että "Niin, sitä aikaa odotellessa. Siihen saattaa mennä aika kauan jos silloinkaan."
"Voi älähän höpsi. Kun vain päätätte ajankohdan, niin siitähän kaikki on vain kiinni. Kyllä mekkoa kauaa ei saa pölyttyä antaa."
"Niin, mutta tiedäthän, kaikki ei ole tässä elämässä käsikirjoitettua ja mene kuin suunnittelisi"
"No mutta, nyt vain sitten suunnittelemaan!"
...Menin mieheni luo.
3. "Vooi, milloinkohan meillä on seuraavat sukujuhlat? Kenenköhän ristiäisiin seuraavaksi kutsu käy?" ...Ja iskusilmäys minuun päin.
4. "Hei, ottakaa näitä leivonnaisia mukaanne!"
- "Ei kiitos, on matkakin niin pitkä"
"Eikun ihan tosi, saat sinäkin vähän vatsantäytettä, kun ei siellä vielä kerran muuta ole" ...Ja jälleen ihastuttava iskusilmäys.
Joo. Kiitti, en ota.
Nyt saunaa ja
jäätelöä. Raskaustesti kummittelee kaapissa. Nytkö olen mennyt tuhlaamaan
rahani sellaiseen? Yök. Miksi turhaan kiusaan itseäni?
Käsiä täristää, mahaa puristaa ja rinnat ovat erittäin kipeät edelleen. Ahdistus.
Käsiä täristää, mahaa puristaa ja rinnat ovat erittäin kipeät edelleen. Ahdistus.
tiistai 14. toukokuuta 2013
Tissit turpoavat.
Kuten otsikko sen kertoo! Tällainen junan alle jääneen turpoavan kindermunamainen olo on täällä. En tiedä mistä se johtuu, mutta itse epäilisin tällä hetkellä rankkaa stressiä.
Ainiin, aamuyöllä herätessäni vessaan oli puhelimessani viesti. Viesti oli ystävältäni, josta kerroin viime syksynä. Tarkemmin sanottuna syyskuun puolivälin jälkeen, lähempänä lokakuuta. Aikana, jolloin oksensin clomifenin seurauksena (ja varmaan psyyykkeenikin..) ja erityisesti oksensin koko matkan hänen luotaan kotiin. Hän kertoi silloin odottavansa kolmatta lastaan, kuin sattumankauppana. Niin. Heille oli viime yönä "yhtäkkiä päättänyt syntyä tyttö". Onnittelin ja laitoin pääni tyynyyn.
En saanut enää nukutuksi. Jälleen yksi vauva oli maailmassa. Jälleen minä olen vielä lapseton. Jälleen se jatkuu, kunnes kuulen taas uuden raskausuutisen. Ikävää on myös se, että en ole kyennyt tapaamaan ystävääni, jolla on syyskuussa laskettu aika. En vain pysty, tiedän, että hän on jo niin pitkällä, että raskaus näkyy. Alkuraskaudesta näin häntä usein, nykyisin olen kiireinen. Olenko? Sitä en tiedä, onko se totta.
Nyt on tiistai. Pian on jälleen viikonloppu. Joskus odotan viikonloppuja koko viikon, toisinaan haluaisin hypätä niiden yli. Ennen kun tein vuorotyötä, pystyin sanoa ikävissä hetkissä, että valitettavasti olen töissä. Nyt virka-ajan työhön on hankalampi niin sanoa. Ja miksi edes haluaisin toimia näin; onhan pienen uusimman kummityttömme ristiäiset. Viikonloppuna minua pyydettiin vieläpä sylikummiksi. Miltä se näyttää, jos en osaa käyttäytyä? - Minä, joka rakastan lapsia! Olenhan sen näyttänyt sylitellessäni lapsia toinen toisensa perään. Täytyy siis aloittaa itsensä kasaaminen. Ennen töihin lähtöä aion sovittaa vielä ristiäisiin mekkoa ja alkaa harjoitella hymyä.
Toivottavasti jälkimmäinen tulee itsestään tilaisuudessa. Onhan hän maailman kaunein tyttö. Pieni ihminen, kaunis, pieni ihminen. Minun viides kummilapseni. Kiitos siitä, että minulla on näin monta tärkeää pientä ihmistä jaloissani, joista välitän ja tiedän, että he välittävät minusta.
Ainiin, aamuyöllä herätessäni vessaan oli puhelimessani viesti. Viesti oli ystävältäni, josta kerroin viime syksynä. Tarkemmin sanottuna syyskuun puolivälin jälkeen, lähempänä lokakuuta. Aikana, jolloin oksensin clomifenin seurauksena (ja varmaan psyyykkeenikin..) ja erityisesti oksensin koko matkan hänen luotaan kotiin. Hän kertoi silloin odottavansa kolmatta lastaan, kuin sattumankauppana. Niin. Heille oli viime yönä "yhtäkkiä päättänyt syntyä tyttö". Onnittelin ja laitoin pääni tyynyyn.
En saanut enää nukutuksi. Jälleen yksi vauva oli maailmassa. Jälleen minä olen vielä lapseton. Jälleen se jatkuu, kunnes kuulen taas uuden raskausuutisen. Ikävää on myös se, että en ole kyennyt tapaamaan ystävääni, jolla on syyskuussa laskettu aika. En vain pysty, tiedän, että hän on jo niin pitkällä, että raskaus näkyy. Alkuraskaudesta näin häntä usein, nykyisin olen kiireinen. Olenko? Sitä en tiedä, onko se totta.
Nyt on tiistai. Pian on jälleen viikonloppu. Joskus odotan viikonloppuja koko viikon, toisinaan haluaisin hypätä niiden yli. Ennen kun tein vuorotyötä, pystyin sanoa ikävissä hetkissä, että valitettavasti olen töissä. Nyt virka-ajan työhön on hankalampi niin sanoa. Ja miksi edes haluaisin toimia näin; onhan pienen uusimman kummityttömme ristiäiset. Viikonloppuna minua pyydettiin vieläpä sylikummiksi. Miltä se näyttää, jos en osaa käyttäytyä? - Minä, joka rakastan lapsia! Olenhan sen näyttänyt sylitellessäni lapsia toinen toisensa perään. Täytyy siis aloittaa itsensä kasaaminen. Ennen töihin lähtöä aion sovittaa vielä ristiäisiin mekkoa ja alkaa harjoitella hymyä.
Toivottavasti jälkimmäinen tulee itsestään tilaisuudessa. Onhan hän maailman kaunein tyttö. Pieni ihminen, kaunis, pieni ihminen. Minun viides kummilapseni. Kiitos siitä, että minulla on näin monta tärkeää pientä ihmistä jaloissani, joista välitän ja tiedän, että he välittävät minusta.
sunnuntai 12. toukokuuta 2013
Äitini päivä.
En ajatellut ensin tänään kirjoittavani mitään. Mutta sitten se tuli, pakottava tarve jakaa ja päästää ulos. Olimme sukupäivällisillä äsken; siellä oli viisi pientä lasta, joista kaksi pienen pieniä vauvoja. Kannattelin heitä ja hymyilin heille. Jaksoin olla mukava ja sellainen "tarhatäti" mitä minulta odotettiinkin.
Olemme kertoneet lapsettomuudesta kahdelle porukasta, yksi varmasti jakanut miehelleenkin. Ei tullut vaivautuneita tilanteita, he pelastivat minua pudotuksilta. Olin vahva näissä pileissä.
Tätäkään en haluaisi jakaa, koska en odota mitään tältä kierrolta. En inseminaatiolta enkä luomulta, - mutta rintani ovat erittäin kipeät. Kun hipaisee paidanhelmaa, nousee aivan kyyneleet silmiin, koska ne ovat jostain syystä nyt niin herkät. Eniten vauvojen sylissä pitämisessä sattui fyysinen läheisyys; minuun sattui oikeasti.
Tänään elän kiertopäivä 15:sta. Mitä tähän pitäisi sanomani? Ovuloinko? Onko sellaista olemassakaan? Pitäisikö tänään varmuudenvuoksi rakastella? Entä jos vain kuvittelen? Olenko tulossa hulluksi?
Jokatapauksessa. Nyt on minun äitini päivä. Palaan siis hänen luokseen. Tänään annoin hänelle kortin, johon kirjoitin tästä kaikesta tiivistelmän:
Kyynelehdimme yhdessä. Kumpa jonain päivänä... voisin itsekin odottaa tätä aamua.
Olemme kertoneet lapsettomuudesta kahdelle porukasta, yksi varmasti jakanut miehelleenkin. Ei tullut vaivautuneita tilanteita, he pelastivat minua pudotuksilta. Olin vahva näissä pileissä.
Tätäkään en haluaisi jakaa, koska en odota mitään tältä kierrolta. En inseminaatiolta enkä luomulta, - mutta rintani ovat erittäin kipeät. Kun hipaisee paidanhelmaa, nousee aivan kyyneleet silmiin, koska ne ovat jostain syystä nyt niin herkät. Eniten vauvojen sylissä pitämisessä sattui fyysinen läheisyys; minuun sattui oikeasti.
Tänään elän kiertopäivä 15:sta. Mitä tähän pitäisi sanomani? Ovuloinko? Onko sellaista olemassakaan? Pitäisikö tänään varmuudenvuoksi rakastella? Entä jos vain kuvittelen? Olenko tulossa hulluksi?
Jokatapauksessa. Nyt on minun äitini päivä. Palaan siis hänen luokseen. Tänään annoin hänelle kortin, johon kirjoitin tästä kaikesta tiivistelmän:
"Rakensit minulle laivan vahvimmasta puusta,
ompelit minulle purjeet kestävimmästä kankaasta,
annoit minulle parhaan kompassin.
Mutta elämän myrskyjä et voinut mitenkään estää."
Kyynelehdimme yhdessä. Kumpa jonain päivänä... voisin itsekin odottaa tätä aamua.
lauantai 11. toukokuuta 2013
Minun äitienpäiväni
Tänään on minun äitienpäiväni. Lapsettomien lauantai. Tsemppiä kanssasisaret <3
Simpukkayhdistys kertoo:
Lapsettomien lauantaita vietetään tänä vuonna 20. kerran. Äitienpäivän aikaan joka puolella korostetaan äitiyden ihanuutta ja pidetään itsestään selvänä, että kaikki naiset voivat halutessaan olla äitejä. Valitettavasti näin ei ole: läheskään kaikista lasta toivovista naisista ei tule äitejä eikä miehistä isiä.
Lapsettomien lauantaita ei vietetä suinkaan siksi, että haluaisimme vähätellä vanhemmuuden onnea tai kieltää sen juhlimisen. Haluamme sen sijaan tuoda esiin suuren, mutta hiljaisen tahattomasti lapsettomien joukon. Hekin ansaitsevat arvostusta, huomiota ja ymmärrystä.
Simpukkayhdistys kertoo:
Lapsettomien lauantaita vietetään tänä vuonna 20. kerran. Äitienpäivän aikaan joka puolella korostetaan äitiyden ihanuutta ja pidetään itsestään selvänä, että kaikki naiset voivat halutessaan olla äitejä. Valitettavasti näin ei ole: läheskään kaikista lasta toivovista naisista ei tule äitejä eikä miehistä isiä.
Lapsettomien lauantaita ei vietetä suinkaan siksi, että haluaisimme vähätellä vanhemmuuden onnea tai kieltää sen juhlimisen. Haluamme sen sijaan tuoda esiin suuren, mutta hiljaisen tahattomasti lapsettomien joukon. Hekin ansaitsevat arvostusta, huomiota ja ymmärrystä.
keskiviikko 8. toukokuuta 2013
IUI
Klo 05:30 soi kello. Nyt on se aika.
Meitä väsytti kumpaakin älyttömästi, koska eilen valvoimme typerän elokuvan parissa aivan liian myöhälle. Oli aika laittaa ajatuksia narikkaan. Siinä ainakin onnistuimme.
Klo 06:00 pärähti kello jälleen, olimme täysin aikataulussa. Juuri silloin saimme viimeisetkin siemenet purkkiin.
Klo 06:30 lähdimme kotipihasta sairaalaan, onneksi ei ole pitkä matka. Odottelimme käytävällä labran aukeamista.
Klo. 07:00 jätimme siemenet pesulaan.
Tulimme kotiin ja aloitin klo 07:30 soittamisen naistentaudeille. Puolen tunnin aikana soitin noin 40 kertaa. Se on ainut aika päivässä, jolloin lapsettomuuspoli tulisi saada kiinni. Vain vastaaja vastasi, johon ei voinut edes viestiä jättää.
Epätietoisuus iski, mihin aikaan meidän tulisi Arttu Wiskaria lainatakseni olla tutulla käytävällä oottelemaan..
Niin. No menimme kuitenkin klo 08:30 aikaan polille. Jonotimme kärsivällisesti. Jopa hassuttelimme jonossa. Ilmoittautumisjono oli pitkä ja joku harjoittelija luukulla näytti olevan. Kyselin, onko sperma mahdollisesti jo valmista. Ei tietoa. Onko pitkä aika meidän vuoroomme? - Ei tietoa. Eli istumaan.
Istuimme 45minuuttia aulassa kärsivällisesti. Sitten tuli vuoromme.
Jälleen UUSI lääkäri otti vastaan. Totesi, että nyt on huono päivä. On kiirettä ja hän päivystää yksin, mikä meidän asia on? Huoh. Meinasin räjähtää. Sitten sairaanhoitaja sanoi, että menen hakemaan sperman, nyt on inseminaatio.
Inseminaatio tehtiin. Kyselin turhia ja typeriä, tympäisi kauheasti. Sattuikin kovasti. Siittiöitä oli tällä kertaa huonommin kuin viimeksi, mutta osittain myös viitearvojen sisäpuolella, eli mahdollisuuksia on. (Kuitenkin uskon vakaasti, että tänään tulee laittaa peitto heilumaan..) Vatsani oli ja on edelleen kipeä. Inseminaation jälkeen lääkäri totesi, että voisin makoilla tässä nyt seuraavat 10minuuttia. Koska jättivät meidät huoneeseen kaksin, päätin, että en päästä mitään sisältäni putoamaan liian aikaisin; makoilin gynekologin tuolissa lähes 30min :D
Lääkäri totesi siittiöistä, että niitä oli myös hyvin eteenpäin tulleita ja jonkin verran matkan varrella kuolleita, mutta pesun ne kestivät hyvin! Eli yritän jaksaa toivoa, vaikka totesinkin, että soittelen parin viikon päästä, miten lääkityksiä tehdään ja jatketaan tästedespäin, kun negatiivisen tuloksen jälleen saan. Eli 22.5.2013. Sinne asti tulisi nyt toivoa, että kuukautiseni eivät tällä kertaa alkaisi. Tai no, onko sekään hyvä, koska jos ne alkavat, on kierrostani jotain rippeitä olemassa, jollei raskaus alkanut tänäänKään.
Voi mikä päivä. Sitten tulimme kotiin, lösähdin kirjaimellisesti sohvalle ja en edes itkenyt. Nyt luulisin, että itkut ovat sivussa hetkeksi. Sen verran turvonneet luomeni ovat viime päivien saldosta. Mieheni lähdettyä töihin, lähdin kaupungille. Ostin tulevalle kummitytölle ristiäislahjan. Pyörittelin bodyja ja ajattelin, että josko ostaisin itsellenikin muistoksi tästä päivästä yhden. Ennen olisin tehnyt niin, tällä kertaa en missään nimessä tehnyt niin. Lähdin kultaisen sädekehän saattelemana kaupasta vain tytölle osa lahjasta mukanani. Sitten ostin uuden muumilautasen, sen olin ansainnut ITSElleni.
Aurinkoista loppuviikkoa sinulle, eiköhän aurinko tännekin risukasaan ala pian paistamaan!
Meitä väsytti kumpaakin älyttömästi, koska eilen valvoimme typerän elokuvan parissa aivan liian myöhälle. Oli aika laittaa ajatuksia narikkaan. Siinä ainakin onnistuimme.
Klo 06:00 pärähti kello jälleen, olimme täysin aikataulussa. Juuri silloin saimme viimeisetkin siemenet purkkiin.
Klo 06:30 lähdimme kotipihasta sairaalaan, onneksi ei ole pitkä matka. Odottelimme käytävällä labran aukeamista.
Klo. 07:00 jätimme siemenet pesulaan.
Tulimme kotiin ja aloitin klo 07:30 soittamisen naistentaudeille. Puolen tunnin aikana soitin noin 40 kertaa. Se on ainut aika päivässä, jolloin lapsettomuuspoli tulisi saada kiinni. Vain vastaaja vastasi, johon ei voinut edes viestiä jättää.
Epätietoisuus iski, mihin aikaan meidän tulisi Arttu Wiskaria lainatakseni olla tutulla käytävällä oottelemaan..
Niin. No menimme kuitenkin klo 08:30 aikaan polille. Jonotimme kärsivällisesti. Jopa hassuttelimme jonossa. Ilmoittautumisjono oli pitkä ja joku harjoittelija luukulla näytti olevan. Kyselin, onko sperma mahdollisesti jo valmista. Ei tietoa. Onko pitkä aika meidän vuoroomme? - Ei tietoa. Eli istumaan.
Istuimme 45minuuttia aulassa kärsivällisesti. Sitten tuli vuoromme.
Jälleen UUSI lääkäri otti vastaan. Totesi, että nyt on huono päivä. On kiirettä ja hän päivystää yksin, mikä meidän asia on? Huoh. Meinasin räjähtää. Sitten sairaanhoitaja sanoi, että menen hakemaan sperman, nyt on inseminaatio.
Inseminaatio tehtiin. Kyselin turhia ja typeriä, tympäisi kauheasti. Sattuikin kovasti. Siittiöitä oli tällä kertaa huonommin kuin viimeksi, mutta osittain myös viitearvojen sisäpuolella, eli mahdollisuuksia on. (Kuitenkin uskon vakaasti, että tänään tulee laittaa peitto heilumaan..) Vatsani oli ja on edelleen kipeä. Inseminaation jälkeen lääkäri totesi, että voisin makoilla tässä nyt seuraavat 10minuuttia. Koska jättivät meidät huoneeseen kaksin, päätin, että en päästä mitään sisältäni putoamaan liian aikaisin; makoilin gynekologin tuolissa lähes 30min :D
Lääkäri totesi siittiöistä, että niitä oli myös hyvin eteenpäin tulleita ja jonkin verran matkan varrella kuolleita, mutta pesun ne kestivät hyvin! Eli yritän jaksaa toivoa, vaikka totesinkin, että soittelen parin viikon päästä, miten lääkityksiä tehdään ja jatketaan tästedespäin, kun negatiivisen tuloksen jälleen saan. Eli 22.5.2013. Sinne asti tulisi nyt toivoa, että kuukautiseni eivät tällä kertaa alkaisi. Tai no, onko sekään hyvä, koska jos ne alkavat, on kierrostani jotain rippeitä olemassa, jollei raskaus alkanut tänäänKään.
Voi mikä päivä. Sitten tulimme kotiin, lösähdin kirjaimellisesti sohvalle ja en edes itkenyt. Nyt luulisin, että itkut ovat sivussa hetkeksi. Sen verran turvonneet luomeni ovat viime päivien saldosta. Mieheni lähdettyä töihin, lähdin kaupungille. Ostin tulevalle kummitytölle ristiäislahjan. Pyörittelin bodyja ja ajattelin, että josko ostaisin itsellenikin muistoksi tästä päivästä yhden. Ennen olisin tehnyt niin, tällä kertaa en missään nimessä tehnyt niin. Lähdin kultaisen sädekehän saattelemana kaupasta vain tytölle osa lahjasta mukanani. Sitten ostin uuden muumilautasen, sen olin ansainnut ITSElleni.
Aurinkoista loppuviikkoa sinulle, eiköhän aurinko tännekin risukasaan ala pian paistamaan!
tiistai 7. toukokuuta 2013
Osa 5. Ja viimeinen.
Kuten otsikkokin sen kertoo, oli tarinamme tältä erää tässä. En jaksa uskoa muuhun. Maailmani romahti eilen.
Minun piti aamulla mennä klo 9 aikaan lääkärin vastaanotolle. Mieheni on ollut kovin vaikea päästä käynneille mukaan, koska tekee reissuhommia. Lääkäri viime viikolla, kun olimme hoidon suunnittelukäynnillä, totesi että ei mieheni eiliselle käynnille tarvitse tulla. Että se on vain rutiinitarkastus pistosten alkamisen jälkeen.
Niinpä niin. Mieheni ei siis ollut mukana, vaan olin yksin. Yksin kuulemassa että tyhjää täynnä. En jaksa uskoa muuhun, nyt se on minusta otettu pois, eikä annettu. Aikaisemminhan olemme olleet yhdessä inseminaatiohoidossa, josta lääkäri totesi minulle, että ei tästä taida teille apua olla, kun miehen siittiöt ovat vähäiset ja minun munarakkulani olemattomat. Tehtiin silloin päätöis ivf tai icsi- hoidoista. Nyt kello on käännetty toisinpäin. Vaikka totuushan on, että aikaa kuluu jatkuvasti.
Istuuduin jälleen lääkärin tutkittavaksi. Olin toiveita täynnä. Se alkoi murentua. Lääkäri sanoi "oho" ja tuloksena oli, että hän oli yllättynyt gonal- lääkkeen nopeasta vaikutuksesta minulle. Hänen mukaansa lääke oli tehonnut kahteen munarakkulaan hyvin. (Olivat läpimitaltaan n. 17-18mm) Ja muut, ne "noin 40.. Olivatkin edelleen PCO:n tapaan pieniä, kivikkoisia kummajaisia. Niin, ne eivät olleet kasvaneet. Niin, emme saaneet kasvatettua kuin kaksi. Lääkäri ei suostunut kasvattamaan enempää, hänen mukaansa olisi sellainen riski, että nämä kaksi tekisivät jotain tuhoja (?) siellä jos muita vielä kasvatettaisiin. Nyt olisi tartuttava aseisiin. Tamperetta konsultoitiin, ei mitään. Tampere vastasi, että eivät ota vastaan vain kahden rakkulan vuoksi. Rakkuloita olisi tullut kasvaa ainakin 10-16, jotta siitä olisi hyötyä. Että olisi toivoa. Näinpä olenkin sitten eilen epätoivossani, ikäänkuin lohdutuspalkinnoksi jaettuna, pistänyt itseeni irrotuspiikki Pregnylin. Tällä piikillä on nyt siis "valettu vielä toivoa" meille, että voisimme jaksaa odottaa elo-syyskuuhun. Inseminaatio on siis huomenna. Miten nämä asiat voivatkaan muuttaa muotoaan näin nopeasti. Kyllästyttää. Tympäisee. Enää en karju ja huuda. Mutta poikki olen. Tästä kaikesta.
Eli siispä. Tänään ei toimenpiteitä. Huomenaamuna siemenet sairaalaan ja itse menen perässä. Kunhan siemenet on pesty. Niihin en usko lainkaan. Tulokset ovat olleet niin surkeita aikaisemminkin.
Seuraava ivf/ icsi- kierto voidaan tehdä elokuussa. Katsos, aina on oltava kuukauden kiertoväli pistosten jäkeen. On pistoshoito, "peruskierto", pistoshoito, "peruskierto" (Siksi lainausmerkeissä, että eihän minulla ole mitään ns. peruskiertoa olemassakaan.. sairastanhan pco:ta!) Ja nyt kun on heinäkuun polit kiinni, emme pääse koska pistoshoidot tehtiin toukokuussa, ei voi tehdä kesäkuussa, heinäkuun laitos on kiinni ja sitten onkin jo elokuu.
Mitä tähän pitäisi sanoa??!!
Minun piti aamulla mennä klo 9 aikaan lääkärin vastaanotolle. Mieheni on ollut kovin vaikea päästä käynneille mukaan, koska tekee reissuhommia. Lääkäri viime viikolla, kun olimme hoidon suunnittelukäynnillä, totesi että ei mieheni eiliselle käynnille tarvitse tulla. Että se on vain rutiinitarkastus pistosten alkamisen jälkeen.
Niinpä niin. Mieheni ei siis ollut mukana, vaan olin yksin. Yksin kuulemassa että tyhjää täynnä. En jaksa uskoa muuhun, nyt se on minusta otettu pois, eikä annettu. Aikaisemminhan olemme olleet yhdessä inseminaatiohoidossa, josta lääkäri totesi minulle, että ei tästä taida teille apua olla, kun miehen siittiöt ovat vähäiset ja minun munarakkulani olemattomat. Tehtiin silloin päätöis ivf tai icsi- hoidoista. Nyt kello on käännetty toisinpäin. Vaikka totuushan on, että aikaa kuluu jatkuvasti.
Istuuduin jälleen lääkärin tutkittavaksi. Olin toiveita täynnä. Se alkoi murentua. Lääkäri sanoi "oho" ja tuloksena oli, että hän oli yllättynyt gonal- lääkkeen nopeasta vaikutuksesta minulle. Hänen mukaansa lääke oli tehonnut kahteen munarakkulaan hyvin. (Olivat läpimitaltaan n. 17-18mm) Ja muut, ne "noin 40.. Olivatkin edelleen PCO:n tapaan pieniä, kivikkoisia kummajaisia. Niin, ne eivät olleet kasvaneet. Niin, emme saaneet kasvatettua kuin kaksi. Lääkäri ei suostunut kasvattamaan enempää, hänen mukaansa olisi sellainen riski, että nämä kaksi tekisivät jotain tuhoja (?) siellä jos muita vielä kasvatettaisiin. Nyt olisi tartuttava aseisiin. Tamperetta konsultoitiin, ei mitään. Tampere vastasi, että eivät ota vastaan vain kahden rakkulan vuoksi. Rakkuloita olisi tullut kasvaa ainakin 10-16, jotta siitä olisi hyötyä. Että olisi toivoa. Näinpä olenkin sitten eilen epätoivossani, ikäänkuin lohdutuspalkinnoksi jaettuna, pistänyt itseeni irrotuspiikki Pregnylin. Tällä piikillä on nyt siis "valettu vielä toivoa" meille, että voisimme jaksaa odottaa elo-syyskuuhun. Inseminaatio on siis huomenna. Miten nämä asiat voivatkaan muuttaa muotoaan näin nopeasti. Kyllästyttää. Tympäisee. Enää en karju ja huuda. Mutta poikki olen. Tästä kaikesta.
Eli siispä. Tänään ei toimenpiteitä. Huomenaamuna siemenet sairaalaan ja itse menen perässä. Kunhan siemenet on pesty. Niihin en usko lainkaan. Tulokset ovat olleet niin surkeita aikaisemminkin.
Seuraava ivf/ icsi- kierto voidaan tehdä elokuussa. Katsos, aina on oltava kuukauden kiertoväli pistosten jäkeen. On pistoshoito, "peruskierto", pistoshoito, "peruskierto" (Siksi lainausmerkeissä, että eihän minulla ole mitään ns. peruskiertoa olemassakaan.. sairastanhan pco:ta!) Ja nyt kun on heinäkuun polit kiinni, emme pääse koska pistoshoidot tehtiin toukokuussa, ei voi tehdä kesäkuussa, heinäkuun laitos on kiinni ja sitten onkin jo elokuu.
Mitä tähän pitäisi sanoa??!!
lauantai 4. toukokuuta 2013
Osa 4.
Pistokset jatkettu. Olen ollut reipas, antanut sekä ystäväni että mieheni pistää. Tänään pistin itse (!?!) Ajattelin, että se olisi kuin napanuoran tiukentamista näin alkusenttimetreille. Kuitenkin hätäilin pistoksessa, lähes meni pieleen. Mutta ei kuitenkaan. Osasin. Melkein. Ehkä huomenna olen parempi? Ehkä kykenen. Ehkä jaamme tämän mieheni kanssa. Ehkä jonain päivänä vihdoin kohtaamme. Olen niin sekaisin; itkettää ja naurattaa yhtä aikaa. Miksi sitä kutsutaan?
torstai 2. toukokuuta 2013
Osa 3.
Vasen, oikea, vasen.
Siinä tämän hetkinen. Pistoksien puolet. Niitä vuoroitellaan puolelta toiselle, että olisi tasapeli kummallekin puolelle vatsamakkaraa. Peli-iloa toivotan minä! :-)
Ensimmäisillä panoksilla siis mennään. Oireita ei juuri ole ollut, mutta tänään näppäili hieman vatsan seutua..
Mieheni on rautainen pistosten laittaja, olen hänestä ylpeä!
Nimimerkki "Itse silmät kiinni kun toinen pistää"
ps. Lääkehän ei maksanut n. 200€ vaan 284,75€ kelakorvausten jälkeen! Eli Kelan lääkekaton ylitystä odotellessa.. tänä vuonna se on kuulemma 670€.
Siinä tämän hetkinen. Pistoksien puolet. Niitä vuoroitellaan puolelta toiselle, että olisi tasapeli kummallekin puolelle vatsamakkaraa. Peli-iloa toivotan minä! :-)
Ensimmäisillä panoksilla siis mennään. Oireita ei juuri ole ollut, mutta tänään näppäili hieman vatsan seutua..
Mieheni on rautainen pistosten laittaja, olen hänestä ylpeä!
Nimimerkki "Itse silmät kiinni kun toinen pistää"
ps. Lääkehän ei maksanut n. 200€ vaan 284,75€ kelakorvausten jälkeen! Eli Kelan lääkekaton ylitystä odotellessa.. tänä vuonna se on kuulemma 670€.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)