Selvisin.

Minä selvisin. Minä olen jälleen täällä. Olen voimissani ja oma itseni. Vihdoin!

Apua. Pursuan energiaa. Olen saanu mielettömän annoksen D- vitamiinia aurinkoistakin aurinkoisemmalta lomaltamme ja olen jälleen täällä! Kaikki on hyvin, aurinko paistoi risukasaankin.

Olen siis kotona. Vielä hetken ja huomisen. Torstaina aloitan uudessa paikassa työt ja voin kertoa, että alkaa jo tuntumaan vatsanpohjassa nipistyksiä sanoessani (ja tässä tapauksessa kirjoittaessani) asian ulos! Eli, jännitän kaikkea sitä uutta, mitä elämämme tuokaan tullessaan. Voisiko tämä olla muutosten syksy?

Eilen kävin ensimmäisellä käynnillä hoitokierron osalta. Lauantaina lopetin Primolut- tabletit ja odottelin menkkoja. No, niitä saa nähtävästi odotella edelleen. Eilisaamuun mennessä ei  menkat alkaneet ja päivällä olin lääkärin vastaanotolla. Hän totesi ultrauksessa, että menkkoja ei vielä näy, mutta hoitojen toivotaan alkavan tällä viikolla. Suunnitelma on se, että jo menkat alkaisivat tänään, aloittaisin pistokset huomenna.
No menkat(!?!) alkoivat eilen. Se kesti yhden paperipyyhkäisyn verran; pieni verituhru ja siinä se. Tänään aamulla ei enempää.
Soitin lapsettomuuspolille. Sain neuvon, että aloitan pistokset huomenna. Konsultoin kuitenkin ensin lääkäriä asiasta. Uskaltauduin hakemaan jälleen Gonal- f lääkkkeeni.

"Erillisen ohjelman mukaan. Munarakkuloiden kasvatus munasolupunktiota varten". 

Näin lukee ohjeessani. Pistokset. Ne alkavat jälleen huomenna. Ajoittaisinko jälleen kellonajakseni klo 21. Tällöin taidan olla selvinnyt raksalta ja TÖISTÄ (!) jo kotiin. Oi voi. Lääkäri sanoi, että en saa olla niin surullisen näköinen. Toivoa ei saa olla heitetty missään tapauksessa vielä menemään. Kerroin hänelle karkeasti hoitohistoriamme ja sanoin, että ellei alapäätäni ole 30 ihmistä kurkkinut asian tiimoilta, niin ei sitten kukaan. Enää en ihmettelisi, vaikka kuka käskisi riisuutumaan ja pyytäisi levittämään koipeni.

Mutta nyt. Nyt en keskity negatiivisuuden viljelemiseen, koska olen jälleen oma energinen itseni, vailla vertaa. Pakkauksen hinta 438,41€ ei tuottanut tulosta täyttääkseen Kelan omavastuuosuuteni täyttymistä. En osanut toista pakettia vielä, vaikka kaksi minulle määrättiinkin. Ehkä se jo sillä täyttyy. Ellei, ainakin tilini on tyhjä. Kukkaro on ollut jo aikaa sitten.

Tämä on selviytymistarinani. Kiitos, kun jaat sen kanssani.

Kuin Feeniks lintu tuhkasta, tästä selviän. 

Ja mitä sitten sattuikaan?

Aamupäivällä lupasin kertoa, että mitä viime päivinä onkaan oikein sattunut. No voin kertoa, että paljon.

Olen ihmisenä oppinut kunnioittamisesta, rakastamisen paljoudesta, heikkoudesta, hauraista sekunneista ja epätietoisuudesta hyvin paljon. Se on kaikki niin ainutlaatuista.

Pienin siskoni vauva joutui kiireellisesti sairaalaan. Siitä lähti älyttömän suuri selvitysten kierre. Sain asian tiedoksi viestillä koska olin ystäviemme hääjuhlassa.
Se miten itse reagoi tällaiseen hetkeen, voi olla joka kerta erilainen. Tällä kertaa olin aivan shokissa. Halusin äkkiä kotiin, vaikka en mitään voinutkaan tehdä.

Tilanne oli sekava ja tuntui painajaiselta. Itkua, itkua ja surua riitti jälleen. Nyt onneksi kaikki on jo paremmin ja syy sairaalareissuun saatiin.

Mutta elämä on hetkessä. Aina.
Ikinä ei saa mennä nukkumaan riidoissa. Ei ikinä. Koskaan ei tiedä, mitä huominen voi tuoda tullessaan. Vai tuoko mitään, elänkö enää ollenkaan?

Lapsettomuus. Se on jälleen päivän sanani. IVF seulojen tulokset tulivat viime viikolla. Olemme puhtaita jatkamaan hoitoja. Primolut- kuurin aloitan jälleen torstaina. Pitäisikö vaivautua tekemään raskaustesti ennen sitä? Haluanko turhat kyyneleet poskilleni? Entä jos tuhoaisin pienen lapseni olemalla kylmä äiti ja aloittamalla kuurin ilman testiä? Hoh. Olisinko äiti. - Enpä usko.


Suunnitelma:
Torstaina aloitan primolutit. Ennen sitä raskaustesti roskiin.
Perjantaina lähden kylmästä lämpimään... Parisuhteen parantamislemmenlomalle. Kahdestaan. (Arttu Wiskari - ikuisesti kahdestaan...)  Viime ulkomaanlomalla päätimme kuitenkin, että ensi kerralla kun lomailemme, on mukanamme ainakin masussa joku kaveri.

Olen viikon niin vain löhöten, että saatte olla kateellisia. Elämäni aikoo olla hetken risaisena ja onnellisena. En jaksa edes ajatella riiteleväni miehekkeen kanssa. Aion vain olla ja nauttia. Jos riitelemme, olemme jo energisempiä kuin nyt. Sekin toisaalta virkistäisi.

Tulemme takaisin, lähdemme festareille ja näemme ystäviämme. Sitten aloitan työt. Ja ultraukset. Ja pääsemme tampereelle asti keräämään isoja hyviä follikkeleita ainakin viisi. Ainakin. Sitten kohtuuni istutetaan onnistunut alkio. Sitten saamme odotusta elämäämme. Eikö niin. Eikö se niin mene?

Mitä vielä voi tapahtuakaan?

On niin paljon sanomattomia asioita ja niin paljon tekemättömiä tehtäviä. Nyt on aika omalle päivälle, kun teen asioita itselleni mieluisassa järjestyksessä. Asia kerrallaan.

Aloitan tästä blogista. Henkireiästäni vaikeina ja joskus myös hyvinä hetkinä. Kuitenkin enimmäkseen vain vaikeina. Silloin tulee useinmiten avattua ruutu itselleni.
Moni asia on muuttunut. Lapsettomuuteni ei. Viikonloppu pysäytti minut elämän ainutlaatuisuuteen. Tarttumaan siihen hetkeen, joka sinulla on käsilläsi.

Viikko sitten oli kurja ilta. Riitelin isäni kanssa. Huusimme ja raivosimme, kihisimme kiukkua, rauhoituimme ja huusimme taas lisää. Äitini on aina sanonut, että voisimmeko olla menemättä metriä lähemmäs toisistamme, se pitäisi meidät ruodussa. Näin se on. Olemme kaksi liian samanlaista persoonaa, liian tunteellisia ja kimpaannumme nollasta sataan. Anteeksikin osaamme pyytää. Soitin ja pyysin anteeksi. Riita jatkui kuitenkin myöhemmin tällä viikkoa. Nyt ei ole anteeksipyyntöä näkynyt. Enkä osaa oikein odotaakkaan.

Viikko kului ollen viimeinen työviikkoni vanhassa työpaikassani, siinä tutussa ja turvallisessa. Tyhjäilin päivisin kaappejani, järjestelin papereita, kannoin tavaroita autoon ja koin olevani lopputilin saanut päähenkilö Amerikkalaisesta leffasta, - vain kukkapuska puuttui kainalostani kun kannoin pahvilaatikossa papereita autooni.

Viimeinen työpäivä toi kyyneleet sekä onnesta, haikeudesta että työkavereiden tuesta pintaan. En pystynyt lähtemään vain kahta kättä heitellen ja hyppelehtien uuteen syöksyyn. Olin täynnä haikeutta. Ja autossa itkin. Itkin vuolaasti miettien muun muassa sitä, mihin ihmeeseen laittaisin nämä kaikki paperini jotka töistä otin mukaani kun pääsisin kotiin. Uusi työni alkaa kuitenkin vasta elokuussa.

Niin, ajattelin, että vasta. Olenhan nyt kaksi viikkoa oikein hurjasti lomalla!
Kotiin päästyäni yllätin itseni ja mieheni, varasin äkkilähdön lämpöön. Ensi viikolla makaamme X- asennossa auringon alla. Se muuttaisi kaiken.


Sitten sain lauantaina ystävieni hääjuhlaan viestin. Sen sisältö sekoitti kaiken. Kerron siitä pian lisää.

Facebookista saatua.

Tämä voisi kuulua niihin facebookin älyttömimpiin mokiin, - näin sain kuulla:
"On olemassa niin paljon hienoja asioita, yksi niistä tietysti on oma lapsi. Kaikki eivät omia lapsia voi saada. Elämä on silti heidänkin kohdallaan ihan jees."

Terapia, naistenpoli, kaverin vauva

Tänään lähdin töistä liian myöhään, painoin liikaa kaasua ja kaahasin melkein kahdella pyörällä terapiaan. Olin 10minuuttia myöhässä ja läähätin kuin koira päästyäni sisään. Romahdin samantien. Itkua riitti ja terapeuttikin sanoi, että mistä ihmeestä tätä pahaa onnea minulle on laitettu näin paljon samassa paketissa. Olen tietämätön.

Kerroin hänelle koko kuvion
- parisuhteesta
- talosta
- uuden työn aloittamisen jännityksestä (kaikki mitä eniten olen toivonut, on päätynyt jollain tapaa aikaisemminkin kriisiin; parisuhde, vauvan tekeminen, talon remontoiminen... miten tämä voisi päätyä hyvin?!) - lähipiirini vauvoista; syksyllä romahdin kun 11 läheistä olivat raskaana.. No nyt, ne ovat kaikki syntyneet..
 - Vauvaonnittelujen viemisestä
- Siskoni perheonnesta, miten voin olla näin kateellinen vaikka olenkin tosi onnellinen heidän puolestaan! Sain tänään viimeksi puhelun; "ollaan reissussa, kun on nyt tätä lomaa koko sakilla.. tämä isolla perheellä reissaaminen on aika hurjaa.." - Tuli tunne, että niin.. Mulla onkin tosi helppoa. Omasta siskosta on ikävä puhua tähän tyyliin, jotenkin muista ihmisistä ympärillä aina pystyy nälväillä, mutta heistä ei. Ovat onnensa ansaineet. Ei heilläkään ole ollut helppoa joka asia. Mutta miksi silti heillä, vaan ei meillä?
 - Kuukautisteni niukkuudesta, siitä miten ne sunnuntaina alkoivat ja humps- muutamassa tunnissa ne olivat ohitse! Voin lähes todeta, että jollen (tietenkin olen!) vaihtaisi sidettä, olisi yksi kuukautissuoja riittänyt näihin "menkkoihin".

 Ja hups, 50minuuttia ei tahtonut riittääkään.

 Kävimme yhdessä naistenpolin puolella juttelemassa kuukautisteni niukkuudesta. Primolutin pitäisi olla tehokkaampi, kuin terolutin, mutta tässä ollaan. Mitä nyt? Pitääkö annosta nostaa ensi kiertoon? Itkin ja sanoin, että siinä kierrossa on kaikki pelissä. Olen odottanut sitä kiertoa nyt koko elämäni, eikö nyt jo pitäisi antaa meillekin edes se mahdollisuus! Hoitaja lupasi konsultoida lääkäriä ja ilmoittaa minulle.

 Sitten siirryin asiasta utopiaan. Isälläni on todettu geeniperimäinen maksasairaus. Se voi johtaa syöpään, eikä siihen tiedetä tarkempaa lääkitystä. Sain uutisen muutama viikko sitten. Voi olla, että mitään sairautta ei tästä seuraa, mutta varuunvuoksi. Voi jos uutinen olisi tullut edes muutama kk myöhemmin, ehtisin varmasti jo surra tätäkin asiaa paljon enemmän. Mutta sain sen tähän kaaokseen. Joten totesin kuultuani, että voi kamala. Isä sanoi, että nyt lapset on tutkittava (minut ja sisarukseni) asian varmistamiseksi myös. Sain lähetteen terveyskeskuksesta ja tänään luovutin vereni tutkittavaksi asiaan. Nämä tiedot lähetetään Helsinkiin ja saan kuulla uutisen parin viikon sisällä; joko olen saanut geenisairauden tai en. Siinäpä se.
Tässä paskassa ei tunnu muuta mahdollisuutta olevankaan, kuin että täällä se on. Ihan takuulla. Ja varmasti jo syöpänäkin. Ihan takuulla.

 Sitten reipastin itseni. Itkin aikani autossa ja väänsin volat kaakkoon. Kävin kaupassa ja hain jätskiä. Olin ollut jo melkein kolme kuukautta surkea ihminen ja tänään otin itseäni niskasta kiinni kaiken tämän päälle. Otin vauvalahjan kaapista ja vein jätskin mukanani.

 Kävin tervehtimässä uutta ystäväni vauvaa. Pidin häntä pienen hetken sylissä ja hymyilinkin. Heillä oli sotkuista, mutta lasten elämä näkyi ympärillä. Itselleni tuli pikeminkin tarve alkaa siivoamaan, kuin hoitamaan vauvaa. Mistä lie johtui. Ystäväni kertoi nimestä, synnytystarinastaan sekä kuluneesta kesästä ja vauvan elosta sekä olosta. Kysyi, mitä minulle kuuluu. Vastasin, että remonttia ja loman odottelua sekä uutta työpaikkaa. Sillä livulla pääsin ajatuksistani. Kerroin uudesta työstäni ja hän onnitteli. Samaan lauseeseen totesi, että joku toinenkin ystävänsä oli saanut samanlaisen työn. Tuli vähätelty olo. Hän kyseli myös sisareni vauvasta. Ennen kerroin suun vaahdossa sisarusteni lapsista. Nyt en olisi jaksanut. Jotenkin oli olo, että jos hän muutaman kuukauden tapaamisen jälkeen haluaa tietää ennemmin sisarukseni lasten hyvinvoinnista, kuin minun, niin olkoon. Kerroin kaiken olevan mainiosti.

 Ja itkin matkalla. Itken nyt. Olen kotona. Saan itkeä ja itkeä. Olen loppu. www.rantapallo.fi, sieltä aion etsiä itselleni sopivan äkkilähdön auttamaan minut ylös. Olen liian kuormittunut nyt kaikesta ja haluan olla ja olla ja olla. Olen vajonnut maan alle. Terapeuttini kysyi, että millä pääsisin sieltä ylös.
Vastasin, että jo päivän loma kaikesta arjesta tekisi hyvää. Mutta jaksan vielä viikon. Sitten olen taas positiivinen oma itseni ja hymyilen naapureiden vauvoille ja olen täti, josta kaikki pitävät. Täti, jolla ei tule olemaan koskaan lapsia.


 Olen lapseton.

Kun ei edes blogiin meinaa jaksaa kirjoittaa

..niin silloin olen huomannut olevani äärimmäisen vittuuntunut tähän lapsettomuuteen. Ja nyt myös parisuhteeseen. Aarght. Vain koska mieheni ei tiettävästi ole ollut missään vaiheessa kiinnostunut tästä blogistani siten, että lukisi tekstejäni, voin sanoa tämän ääneen; tuntuu kuin pitäisin miestä vierelläni enää ainoastaan siksi, että saan häneltä elokuussa mahdollisesti muutaman siittiön. Sen jälkeen päätän, mitä hänelle teen. Huh. Nyt sekin on sanottu. Niin suurta kysymysmerkkiä elän koko parisuhteessani tällä hetkellä, että voi jummijammit sentään. Nyt on kiertopäivä 2. Jep. Menkat alkoivat eilen, kun otin toisiksi viimeisen primolut- tabletin. Menkat olivat eilen kahden siteen vaihdon tarvitsevat, nyt tämä päivä on mennyt pelkällä pikkuhousunsuojalla. Ja nyt en tarvitsisi enää laisinkaan sidettä. Että sellainen PCO tällä kertaa näkyvillä. Kiitos ja nam. Haluan kertoa täällä oikeasti mielessäni liikkuvista asioista, siksi julkisesti tunnustan: teemme remontin ostamaamme taloon. Se on viimein päätetty. Urakointi on aloitettu ja talo valmistuu urakkana joskus ensi vuoden puolella. Katsoo nyt sitten, milloin realistisesti. Samaan aikaan kuulin tänään, että tuleva työkaverinikin on rakentamishommissa; hän vain on tekemässä miehensä kanssa kokonaan omaa lemmenpesää alusta pitäen. Ja meinaavat muuttaa jouluksi. Eikä tontilla ole vielä kuin puita. Onnea heille. Meillä ei mennyt noin ruusuilla tanssien leikki. Sitten lapsettomuus. Kerroin perjantaina viimeisenä ennen töistä lähtöäni raskaana olevaksi tunnustautuneelle työkaverilleni, että jep jep, ei se niin helppoa ole. Sain toki ensin luottamusta häneltä kerrottuaan, että on saanut kaksi keskenmenoa esikoisensa ja tämän tulevan vauvan välissä. Oli niin rikki siitä. Minä kerroin, että joinain päivinä jopa toivon keskenmenoa. Avasin muutamalla sanalla elämääni; helvetillinen vuosi, vuosia lapsettomuutta takana, parisuhde on kiristynyt, talosta ei tahdo tulla mitään, olen väsynyt tähän omaan elämääni ja vaihdan työpaikkaa. Sain kerrankin jonkun hiljaiseksi vain pienellä suuni avaamisella. Yleensä voin puhua tuntikausia, mutta nyt en jaksanut analysoida itseäni enempää toiselle, joka on raskaana ja ottaa tällöin varmaan kaiken ihan v*tun raskaasti itseensä. Siinähän ottaa. Huomenna menen taas seksuaaliterapeutille. Mitä sille sanon? - Kyllä kaikki on nyt järjestymässä?? Mutta tosiaan, hyvä uutinen koko pakassa (kai! jollei tämäkin ole uuden pahan alku..) on, että sain esimiestason työtehtävän itselleni vuodeksi eteenpäin. Elokuussa nostan kytkimen uusiin haasteisiin. Saas nähdä.