Testattu on.

Kuusi testiä.

Yksi yöllä, viisi aamulla. Yhden jätin kaappiin.

Kahta eri merkkiä.


Yksi meni pilalle. Tuli "not pregnant, 2-33+" mitä hittoa sekin tarkoitti. Mutta kyllä, testipäivä tuli ja testipäivä meni. Mieheni ei vissiin uskalla herätä päivään koskaan, ei halua kohdata minua ja todellisuutta. Hän on vajonnut syväkoomaan sängynpohjaan oltuaan "kovin väsynyt". Helvetti on irti. Hajoan.


Eli pesen ikkunat. En jää sänkyyn märehtimään paskaa elämää. Ikkunat on pestävä. Ensi viikolla tämä koti menee myyntiin ja olemme askeleen lähempänä omakotiasumista. Paitsi niin, mitä hittoa me sellaisella tilalla tehdään kahdestaan?

Ei raskaana.

Ei muuta.

Päiväpissa.

Olen uskaltanut käydä kahdesti tänään pissalla. Kumpikin käynti toi hymyn huulilleni. Toisin, ensimmäinen päiväpissani toi mukanaan lugesteronin "jämät" eli kuoret! Mitä ihmettä siellä tapahtuu? Kuka siitä sisällön on syönyt.. Eipä ole noinkaan ennen käynyt!

Odottavan aika on pitkä, - sanotaan. En ole ennen kokenut näin jännittäviä tunteja. Olen ikionnellinen siitä, että selvisin tästä työviikosta, joka oli suoranaisesti helvetillinen paineen, kiireen, tahdin ja laajuutensa vuoksi. Mutta en ollut poissa paikalta yhtään, skarppasin kun sitä tarvittiin ja sain kaikki tehdyksi. Nyt voin keskittyä itseeni ja meihin. Nyt lähden siskoni soppapadalle kuluttamaan aikaa. Kulutan aikaa juuri niinkuin tykkään.

Elän tässä ja nyt.

Kunhan ei vain.... Ja kunhan vain. Voi mitenköhän palkitsenkaan itseni tästä kaikesta, kävi miten kävi? Ehkä teen niin, että jos ikinä testi saa edes vähän osviittaa johonkin tuonpuoleiseen taivaaseen näyttämisestä, käperryn pumpuliin ja olen siihen kiedottu ikuisuuteen. Ja jollei, niin aloitan ryskäämisen! Ja totta vie ryskään niin että veri lentää!!!! Ryskään raksalla, pesen kotona ikkunoita ja vaikka juoksen puolimaratonin!


Toivon silti ensimmäistä. Pumpuli kuulostaisi nyt juurikin sopivalta itselleni. <3

Aurinkoista viikonlopun alkua, ihanat.

Aamupissa.

Olen niin sekaisin,  että tuntuu kuin halkeaisin. Aamulla heräsin kun mies oli lähdössä töihin, mutta muuten tuntuukin, että en olisi nukkunut silmällistäkään! Joko kello on aamu? Joko testin saisi tehdä, joko menkat alkoi??

Ja se toinen pikku juttu, mitä tapahtuu kun olen vastauksen saanut?

Ihana miehenikin jännitti viime yön, mutta emme tehneet testiä. Ei nyt. Maltetaan vielä. Mutta älkää puolukat kiltit lähtekö vyörymään nyt alas!! Mies pyysi, että en sekoaisi oli vastaus kumpi hyvänsä.. että pärjäämme vallan vielä hetken ilman hoitopöytää, syöttötuolia ja isofix kiinnitteiden käyttöä ;-) mutta myös pärjäämme kaksin jos niin käy. Hän on niin ärsyttävän oikeassa!! ♥

Olo on todella menkkamainen.. ihan liikaa! Rakas tähtemme, pidä tiukasti kiinni!!

ällöttävä olo.

Koko päivä on ollut kamala. Menkkoja odotellessa; oksettaa,  kiertää vatsassa ja on niin menkkamaisen inhotusolo, että huudan vain sisältä niin lujaa kuin pystyn! Ei ole pilvilinnaa enää ei.

Testit saanee siirtää sivuun??

56 tuntia.

Sitten teen sen. Aion olla niin sitkeä. Raskaustestit polttelevat kaapissa ja tekisi niin mieli käyttää raskauskeijulta tilaamani Clearblue testit (6kpl!) nyt heti paikalla.

Äsken juttelin ystäväni (johon tutustuin näiden hoitojen kautta.. tavallaan. Tainno, oikeastaan heidän Helmensä välityksellä..) kanssa puhelimessa tovisen ja voi miten oloni kevenikään. Nyt on kokemuksia jaettu, on ajatuksia vaihdettu ja toivoa yhdessä puhallettu. Kumpa.

Lupasin pari postausta aikaisemmin kertoa Tayssista saamastani hoitohistoriasta koosteen. Tässä se tulee. Minun "iholla"- sarjani.


Tulosyy: Tulee ensimmäiseen IVF/ICSI- hoidon munasolukeräykseen.

Kyseessä 24- vuotias nainen, PCO ja anovulaatio. Lisäksi miehellä spermanlaatu vaihteleva. Toukokuussa tyhty IVF- hoito kokeilu, tuolloin Gonal-F 125IU ja vain kaksi follikkelia kasvoi ja muutettiin IUI:ksi. Nyt hoitoon lähdetty suuremmalla annostuksella, Gonal-F 175 IU x 9 ja 100 IU x1. Orgalutran x5. Vaste ultraäänessä ollut reilu, epäilty jopa 40 follikkelia ja Gonapeptyl trikkaus.

Raskautta toivottu pitkään ja molemmista IVF- seulat olleet vuoden sisällä negatiiviset ja katsotaan riittäviksi. 

Saa Rapifen 0,5ml i.v Parakervikaalipuudutus. Punktoidaan ongelmitta molemmin puolin rakkulat tyhjiksi, vaste on hyvä, mutta ei mitenkään kennomaiset munasarjat ole. Oikea puoli selvästi kivuliaampi.
Munasoluja saatiin 17. Päädytään lähtemään tuorealkionsiirtoon ja pistää tänään pregnyl 1500IU ja aloittaa Lugesteron ja Zumenon luteriaalivaiheen tueksi. Tähdätään neljän päivän viljelyyn ja yhden alkion siirtoon.

Saatu 15 kypsää munasolua, näistä ICSI:llä hedelmöittyy viisi, osa munasoluista kuoli injektoitaessa.  Siirretään päivänä 4 90%, kompaktoitunut alkio, ja neljä alkiota menee jatkoviljelyyn. Vointi ollut hyvä.

Jatkoviljelyn jälkeen pariskunnalla on pakastettuna kaksi alkiota. 

Touhuja.

Nyt olen uskaltanut jälleen vähän touhuta. Kotiamme laittaneena, rakennellen, suunnitellen, sisustaen ja pohdiskellen olen lisännyt tahtiin vieläpä pihan laittoa ja kottikärryjen siirtelyä paikasta toiseen. Tätä olen tarvinnut; terapiaa joka näkyy omina kätteni jälkinä! Mutta silti teen vain vähän, hiljalleen ja muistaen kantavani mukanani jotain elämän arvokkainta. Jotain, mikä on vieläkin minussa. Tiedän sen, mitään ei ole poistunut minusta näkemättäni, vaikka sellaisia pelokkaita ajatuksiakin on tullut matkaan.

Jossain välissä viime syksynä käydessäni vähän väliä ultrauksissa ja ollessani vielä yksityisenpuolen asiakkaana kirpaisi lääkärikäynnit niin älyttömän paljon, että huokaisin miehelleni hankkivani oman ultrausvälineen sauvoineen päivineen kotiini. Nyt tämä naurettava asia on tullut uniini :D
Olen nähnyt jo useampana yönä unta, että * on pukeutunut alkionsiirron biologin vaatteeseen (käsineet, puku, suojain, hattu, yms.) ja kirkkaalla valolla laittaa ultralaitteen juurikin sinne. Siihen aina säpsähdän ja olen yöllä kuolla nauruun! :-D
Kaikkea kanssa.. Mutta onneksi se on vain unta, - toivottavasti ei enneunta! Tämän teksin kirjoittaessani oli pakko tarkistaa, että todellakin, näitä laitteita voi ostaa itselle! Hintaan 8000€... Eli ehkä maksan mielummin hinnan lääkärille kuin lähdemme leikkimään kotona lääkärileikkejä!

Mutta siis, vielä hyväntuulista höpöttelyä täällä ja touhukasta viikkoa odotellen eteenpäin.
Toivon vain, että saisin pysyä näissä pilvilinnoissani...


Suunnittelin, että soittaisin huomenna keskussairaalaan kysyäkseni miten toimin kun raskaustestin olen saanut tehdä. Mitä sitten tapahtuu?! Jos on niin tai kun on näin, niin mitä sitten? En tahtoisi tehdä sitä vielä perjantai- aamuna, että en joutuisi elämään asian kanssa työpäivääni heti perään. Miten mieleni antaa olla testaamatta perjantaina, kun saan, ja miten mieleni kykenee testamaan ylipäätään koskaan?


APUA!

Kirje.

Saimme tänään TAY:ssista kirjeen, jossa luki, että meillä on kaksi alkiota säilynyt pakkaseen.
Kirjeessä oli myös hoitokertomukseni.
Tiivistän sen tänne myöhemmin.


"Meillä on jo kolme lasta <3 voin sanoa olevani äiti." Olen pienten alkioiden äiti. Kaksi on turvallisesti pakkasessa ja yksi....




Toivottavasti Olet Tähteni täällä vielä. <3

Uutisia.

Kädet tärisevät ainavain. Olen itkunsekainen, herkkä, haavoittunut. Minun paras ystäväni sanoi äsken lyhyellä automatkalla näin;

"En ole raskaana. Mutta haluan, että tiedät. Teistä paljon oppineena ja polkuanne seuranneena olemme jättäneet ehkäisyn pois. Meillä ei ole mitään paineita tai ovistestejä, vain oma halu."

Kosketin hiljaa hänen olkapäätään ja sanoin, että "Tsemppiä!"

Samaan aikaan heidän alle 9kk vanha lapsensa huusi takapenkillä täyttä kurkkua iltaväsyään. Samaan aikaan mieleeni tulvi, miten huusin koko seuraavan yön kuin marjaiskarhu, kun hän kertoi odottavansa esikoistaan vuosi sitten keväällä. Miten tärisin ja oksensin, miten itkin ja raivosin. Miten en voinut uskoa elämän olevan niin epäreilua. Heillä oli tuolloin "yritystä" takanapäin alle 3kk. Ja voi miten pettynyt ystäväni olikaan tuolloin joka kuukausi; hän osti itselleen lohdutuslahjoja "aina" kun kuukautiset alkoivat; yhdenkin superkalliin takin muistan. Ja minä lohdutin. En itseäni, itseäni vain vähättelin, mutta häntä lohdutin.

Mitenköhän nyt tällä kertaa on; koko tilanne. Ystäväni kertoi, miten onkaan paljon miettinyt viime syksyä kun olin niin masentunut kaikesta, kuinka hänen onnellinen odotuksensa läheni loppuaan ja minä vain en jaksanut mitään muuta kuin hymyillä ja oksentaa. Hän sanoi vain, että "Olen vain miettinyt, mitä olisikaan tapahtunut, jos olisin menettänyt sinut." Jaksoin sanoa, että "Minä olisin menettänyt enemmän." Hän sanoi, että tokkopa noinkaan. Jatkoin "Ei minun elämässäni olisi tuolloin tuota ihanaa huutavaa poikaakaan." Olimme hiljaa.

En tiedä mitä ajattelen. Lopuksi hän totesi, että "En olisi halunnut nyt tätä sinulle kertoa, kun teillä on näin, mutta halusin, että tiedät."

Kiitin siitä (koska mitä olisin ajatellut, hänen kertoessaan 9päivän päästä olevansa raskaana, kun minun tikkuni näyttää negatiivista?! ...siis jos en edes olisi tiennyt heidän toivovan jo lisää lapsia oikeasti. Vaikkakin tiedän, että perhe haluaa paljon lapsia joka tapauksessa.)

Niin. Sitten muistelin hänelle minun ja mieheni suhteen alkua, jolloin leikittelimme parisuhteessamme ajatuksella kokonaisesta Melukylästä; ainakin seitsemästä lapsesta ja isosta tilasta jossa on lupa leikkiä ja touhuta aamusta iltaan. Aina. Hän totesi tyynen viileänä, "Onneksi aina ei tiedä miten tulee käymään."

Sitten alkoi itkettää. Kerroin hänelle, miksi olisin toivonut jaksavani kertoa työkavereilleni heti tällä viikolla hoidoistamme; jos joudun pitkälle sairaslomalle testin näytettyä negatiivista. Jos en selviä töihin enää ikinä, jos masennun ja löydän itseni psykiatriselta osastolta lasittuneen katseen takaa.
Mutta en ole saanut rohkeutta kertoa töissä. Toisaalta tekisi mieli olla yksin ja vain toivoa parasta.
















....ja pelätä pahinta.














Ja taas tuli radiosta Minä Toivon.

Kaikki on hyvin.

Täällä ollaan, Pohjantähden alla.  Aika kuluu touhussa siivillä.. Kumpa vain.

olen hyvä vointinen, mitä nyt rinnat turpeana ja ylväänä, mutta muuten voin hyvin.

Kumpa vain. ♡

Tähdenlennostamme.

Siellä hän on. Turvallisesti mukanani. Niin toivon ja ajattelen. En sano kuitenkaan ääneen. En kenellekään.

Perjantaina puolenpäivän jälkeen menimme klinikalle. Saimme kutsun huoneeseen pian päivittämäni blogi-ilmoituksen jälkeen. Kolme naista huoneessa. Tai pikemminkin kaksi; kätilö ja lääkäri. Yksi lurkki pelottavan näköisessä suojapuvussaan toisesta huoneesta luukusta.

Meille kerrottiin, että siemeniä oli ollut heikosti ja näin ollen ICSI oli ollut ehdoton. Tiesimmehän, että silloin neulalla viedään mikroinjektiona siemen suoraan munarakkulaan ja rakkulalle ei anneta mahdollisuutta itse vastaanottaa pyrkivää siementä, vaan se tehdään neulalla. Tiesimme sen. Tiedän kaiken tästä. Niin ajattelin.

Saimme kuulla, että 17 munarakkulaani oli pudonnut 5 alkioon, joka oli kuitenkin älyttömän paljon enemmän kuin osasin kuvitella. Se oli tasan 5 kappaletta enemmän kuin kuvittelin. Sain luvan riisuutua. Toistin henkilötunnukseni. Mieheni piti tiukasti kädestäni ja pelottavan näköinen nainen valmisteli luukun toisella puolella, kun lääkäri avasi kohtuni esiin. Tässä vaiheessa rakkoani täytettyä vuorokaudenverran olin haljeta. Toivoin vain, että en pissaisi lääkärin päälle. Se nauratti.

Näin kohtuni. Ensimmäistä kertaa hahmotin sen näytöltä. Katetri valmisteltiin ja sitten se tuli;

"...... ja ..... alkio siirretään ...... kohtuun."

Ja näin tapahtui. Hups. Alle 10sekunttia ja tähdenlentomme pomppi kohdussa. Niin pieni. Niin käsinkosketeltava. Meidän rakas toivon lähteemme.

Sain luvan pukeutua ja sain heti mennä pissalle. Sen jälkeen menimme vielä huoneeseen kuulemaan, että tiesimmehän että ICSI:ssä alkiota usein jakautuu vähemmän kuin IVF:ssä ja näin ollen luku oli alhainen. Ymmärsimme ja tiesimme. Viikonlopun aikana selviää, onko viljely muissa alkioissa tuottanut tulosta; onko meidän pikkuisemme selvinneet kasvamaan ja näin siirtymään pakkaseen uutta siirtoa odottelemaan. Ja jos, niin montako.

Voi miten alavatsassani nipsuttelee ajatuksetkin...


Olen odotuksia täynnä. Niin jännittävää. Nyt olen pienen pilvilinnan rakentanut; noin 18mm kokoisen <3

Täältä tullaan lujaa alas (niinpä.. tiedän sen jo nyt!) ellei pieni Tähtemme ole löytänyt paikkaa kiinnittyä kohdussani viikon sisään. Kahdenviikon päästä perjantaina teen testin. Selviänköhän sinne asti? Toivottavasti. Toivoisin myös selviäväni lauantaihin saakka, jolloin olisi vapaapäivä ja saisin tehdä testin kotona töitä sekoittamatta asialle kuin asialle.


Kunhan ei vuoto alkaisi.....

Tähdenlento ☆

Näin eilen tähdenlennon. Se on kaunis tarina meidän tähdestämme. Haluan kertoa tarinan kun minulla on riittävästi aikaa sille. Minä kannan mukanani pientä alkiota. ♥

Täällä ollaan.

Nyt te kaikki, toivotaan yhdessä vain hyvää tuulta!

♥ Tuulen kuiskaus ja mies.

Puhelu.

Puhelua ei tullut! Tervemenoa siirtoon. Sanaa; alkionsiirto täytynee nyt nieleskellä ja opetella. Huomenna ollaan askeleen lähempänä uutta kokemusta.  En voi uskoa tätä kohdallamme todeksi!




Nyt peukut pystyyn kaikki! Tai perun sittenkin, vasta huomenna!!!



♥

Tuntemuksia

Hymyilen

Kipuilen

Vihloo

Laitan puikkoja

Otan lääkettä joka väliin

Itkettää

Naurattaa

Viestittelen ystävieni kanssa

Makoilin sängyssä pitkään

Aamulla olin kovin kipeä

Mieheni oli viemässä minua hyperstimulaation vuoksi naistentaudeille. Sain lääkkeellä oloni paremmaksi.

Juon paljon vettä

Tein ihanaa ruokaa

Surffailen netissä, mutta en suinkaan emmaljungan vaunusivustoilla.... Enemmänkin etsin uusia blogeja samasta elämäntilanteesta. Jos tiedät jonkun, jonka tekstejä en vielä lukisi, ilmoitathan! Ja ilmoitathan omastakin blogistasi. Olen koukussa.

Olen lihonnut lähes 3kg! 

Syön silti suklaata

En saa oikein aikaiseksi mitään

Suunnittelen

Maalailen tulevaisuutta

Nautin tästä olotilasta

EN OLE SAANUT PUHELUA TAMPEREELTA TÄNÄÄNKÄÄN! Eli ilmeisesti voin jo huokaista tämän päivän puhelujen saamisen osalta (kello on 15:55, eiköhän polilta olla tekemässä jo kotiinlähtöä...) Huomenna vielä pitäisi jaksaa odottaa, että puhelimeeni ei tulisi vieraasta numerosta puhelua. Taidan ladata vielä finderin kuka soittaa- palvelun.. ;)

Voi sen unohdin.

...Unohdin kertoa sen, mikä sai minut viimeistään kipuni sekaisessa tunteessa hymyilemään toipumishuoneessa;


Radio soitti hieman ennen toimenpidehuoneeseen kutsumista Laura Närhen - Minä toivon. Ja silloin hymyilin ja lauloin mukana.

Toivo sinäkin. Uskotaan yhdessä tähän ja sinun tulevaisuuteesi.


Kotiin tullessa rohkenin kysymään mieheltäni, että paljonko hän tahtoisi lapsia. Hän hymyili. Hymyilin takaisin ja hän rohkeni sanomaan, että kun yksi olisi joskus käsivarsilla voisi olla hiljaa onnellinen. Ei mennä asioiden edelle.


Voi miten olemmekaan muuttuneet kaiken matkan varrella. Vielä muutama vuosi sitten asiaa häneltäkin tiedustellessani haaveilimme suurperheestä, jossa eletään kuin Melukylässä konsanaan. Melua kylään saan minäkin varmasti yksin aikaiseksi, mutta voi jos saisin kaverin, jota pitää kädestä kiinni, vierelleni huutamaan, olisi kylä takuulla sekaisin ;)

Kesä 2013.

Seuraavassa kollaasia kesästäni 2013. Voisko sanoa että pahimpia, parhampia ja odotuksellisimpia otoksiani. 

Tästä kaikki lähti. Kun sain pienen irtautumisen arjesta, hälinästä, kiireestä, stressistä, parisuhdeongelmasta, talo-ongelmasta, meidän elämäämme puuttumisesta ja lääkäreistä. Olen takuuvarma, että äkkilähtömme oli pelastus moneen ajatukseen.

Vanhoja ja uusia lääkkeitä. Dosetti on niin täynnä, että en saanut edes kaikkia lääkkeitä sopimaan sinne. Lugesteron määrättiin tänään "raskauden alkuun saakka" (Se oli aika outo ilmaisu, kerrottakoon..). Panadolia on mennyt tänään jo aika monta, ja vielä aion jatkaa. En halua olla kipeä, jos ei ole pakko. Zumeron määrättiin myös tänään hedelmöityshoitojen ajaksi. Kolme kertaa päivässä 8h välein teki puhelimeni kalenterista aika tiukan... ;)

 Tältä näyttää historiamme sekä palanen tulevaisuutta. Voi miten monta paperia ollemmekaan jo tuhlanneet asian tiimoilta. 

 Siinä se on. Gonal, jonka annostus tällä kertaa toimi. Kelan lääkekattomme on nyt täynnä ja nautin 1,50€ maksavista lääkkeistä loppuvuoden ajan. 

Näyttääkö sinulla tältä?

Lapsettomuus voi olla myös taidetta ;)

Näin lopuksi voit veikata, mikä ei kuulunut samaan kategoriaan?
Vaikka toisaalta, se olikin kaikista tärkein osuus koko prosessiamme. 

Tänään aamulla siirryimme kotoamme Tampereelle ja pääsin punktioon. En uskonut sitäkään kokevani, ennenkuin olin tuolissa ja näin pienten munarakkuloiden pisteet monitorissa. Kerroin vasemmalla puolella olevan cystan. Lääkäri kysyi, että minäkähän kokoinen cysta on? Vastasin, että aina se on ollut hoitoja sekoittamassa olemalla noin 18mm kokoinen. Lääkäriä huvitti ja hän kertoi, että kaikki rakkulani ovat sitä koko luokkaa ja näin ollen on mahdotonta tietää, mikä se niistä on. Näinpä imettiin kaikki pois. Olo oli sen mukainen.

Ensin pääsin sisään, meitä oli neljä pariskuntaa yhtä aikaa huoneessa. Me toisena sisään. Yhdet 20 vuotta meitä vanhempia, toiset 15, toiset 10... Taisimme olla nuorimpia. Siksi toivommekin, että luonto totisesti olisi puolellamme. Sairaanhoitaja oli halattavan ihana. Hän kertoi kaiken niin perusteellisesti, tunnollisesti ja osaaottavan hyvin. Ei kuitenkaan säälivästi, vaan tsemppaavasti.
Sain 1mg panadolin ja tipan kyynärtaipeeseeni. Mieheni oli tuolla välin purkituksessa omassa huoneessaan. Hänen tultuaan takaisin olin pukeutunut sairaalatakkiin ja näin hänen ilmeestään, että hänkin säikähti. Nyt mennään.
Odottelimme hetkisen, pääsimme sisään ja sain suoneen kipulääkettä. Se humpsahti päähän. Olin iloinen koko ajan tähän asti. Rautainen kohdun levitin oli ikävän tuntuinen, mutta se ei tuntunut vielä miltään kummemmalta. Mutta voi taivas kun nipisti neljä kohdunsuulle laitettavaa puudutuspiikkiä. Mieheni käsi oli hyvässä hapessa varmaan tuossa vaiheessa ;)

Ja sitten se alkoi. Ensimmäisen munarakkulan hoitaja kertoi löytäneen, sitten hän keskittyi laskemiseen. Minä keskityin hengittämiseen. Oikean puolen tyhjääminen vielä onnistui suuremmitta kivuitta. Vasemmalle puolelle olikin asia erikseen. Kyyneleet valuivat väkisin silmistäni ja puristin sängyn laitaa ja mieheni kättä. Hän oli ehdoton tukeni. Kaikkein tärkein osuus koko toimenpidettä.
Pian se oli ohi. Mieheni oli laskenut, että koeputkia kerättiin ainakin kuusi kappaletta. En osannut ajatella mitään. Minut talutettiin sänkyyn ja itkin. Silloin sattui. Tuntin itseni luovuttajaksi koska itken lapseni tekoa varten. Mieheni tuli ottamaan minut kainaloonsa sairaalasängylle ja siinä me vain makasimme ja kerroimme rakastavamme toisiamme. Sain suoneen lisää kipulääkettä kaksi pussia ja otin pienet torkut. Herätessäni näin paperin, jossa luki 17!!

Ensin näin 7, mutta sitten hahmotin edessä olevan 1. Se oli meidän lukumme.
Jos kaikki menee hyvin eteenpäin, pääsemme perjantaina alkion siirtoon! Ei voi olla tottakaan!

He eivät soita, jos kaikki on hyvin. He soittavat, jollei meidän tule mennä solujen jakautumattomuuden vuoksi. En vielä tiedä onko kyseessä icsi vai ivf. Se jää kuultavaksi. Sitten nukahdin uudelleen. Keräilin voimia ja söin eväsleipäni. Pääsimme parin tunnin päästä lähtemään kotiin. Matkalla olin kovin kipeä, mutta hymyä täynnä.

Kävin hakemassa pussillisen lääkkeitä apteekista. (kts. yllä) Yksi niistä oli jo tutuksi tullut pregnyl- pistos. En hoksannut kysyä, mihin vielä sitä tarvitsin, kun keräys oli jo tehty, mutta uskoisin sillä olevan jokin yhteys hyperstimulaatioon, - ehkä sillä varmistetaan kaikkien munarakkuloiden varma irtoaminen. 

Nyt olen pöllähtänyt, hieman lääkehuuruinen, itkuinen, mutta hymyilen.

ps. Palkitsin itseni kotiintulomatkalla uudella puhelimella, kun vanhan heitin vahingossa soralle. Nyt saan siis tilaisuuden jatkossa päivittää tätä blogiakin myös liikkeellä ollessani. 

Hengitän.

Olen hengissä. Punktiosta kotiuduttu. 17 pientä n.17-18mm rakastani on saatu maailman tälle puolelle. Kerron enemmän kun olen paremmassa kunnossa, nyt tarvitsen lepoa ja kainaloa. Minulla on maailman paras mies.

Kiitos.

Kiitos te kaikki ihanat. Juuri sinulle, kiitos mukana kulkemisestani!


Et usko, miten tärkeä tämä blogi minulle on ollut ja tulee jatkossa olemaan.

Huomenna on meidän suuri päivämme. Huomenna. Meidän. Suuri. Päivä. 

En voi uskoa, että tässä pisteessä ollaan kaiken kokemamme jälkeen. 

En ole rakentanut vieläkään pilvilinnaa ja toivon, että en sitä ole tietämättänikään rakentanut. Tänään olen rakentanut hiljalleen kotiammme. En ole rehkinyt, koska tiedän sen vaikuttavan hyperstimulaation määrään. Olen vain kuoputtanut hiljalleen asioita, miettinyt, nauranut ja hymyillyt. Vatsani on ollut vähän väliä kipeä eilisen pistoksen jälkeen ja ompa tuo turvonnutkin, - kuin ilmapallo!
Mutta silti minua vain hymyilyttää pilke silmäkulmassa. Tämä kaikki ei olekaan lyöty lukkoon osaltamme loppuelämäksi. Meitä voikin joskus olla enemmän. Voinkin saada ostamaani kehtoon (KUKA HULLU OSTAA KEHDON ENNEN VAUVAN SYNTYMÄÄ?! - Minä.) joskus muitakin matkustajia kuin keräämäni nallekokoelman.


Mutta nyt on hengähdyksen paikka. Menen kainaloon. Siihen rakkaimpaan. Minun oman rakkaani kainaloon. Häntä ei minulta kukaan vie pois. Minun omani. Voi kun saisin nukuttua ensi yönä.

Hieman enemmän.

Olo on kuin pilvellä; korkealla leijaillen, vailla huolta huomisesta. Kipeä on alavatsa, näppii näppejä, särkee päätä, itkettää välillä, mutta olen onnellinen.

Pilvilinnaa en kuitenkaan tästä kaikesta aio itselleni rakentaa. Sen tiedän kyllä jo, miten sieltä pudotaan alas ja kovaa. Joten nautin vain pienestä ilon tunteestani, kun olemme pidemmällä kuin koskaan aikaisemmin saadaksemme oman unelmamme lähellemme.

Eilen siis pistin viimeisen gonal- annostukseni. (toivottavasti ikinä!) Vatsani on mustelmilla pistoksista ja arkana herkkyydestä. Olen rakastunut puolisooni. Olen eheämpi kuin hetkeen. Pussailemme ohimennen, hassuttelemme kuin alkuaikoinamme. Olomme on odotuksia ja toiveita täynnä. Tästä on hyvä jatkaa. Koitan ajatella, että vaikka kaikki vietäisiin käsistämme nyt, niin seuraavassakin hoitosuunnitelmassa oltaisiin kaikki paljon viisaampia.

Mutta nyt elän tässä hetkessä. Jarrupiikit on piikitetty ja illalla klo 22 aikaan on munarakkulan irroituspiikin vuoro. Huomenna on lääkkeetön päivä pistosten suhteen. Lääkäri sanoi ainoaksi lääkkeeksi huomiselle nauttia elämästä ja valmistautua maanantaina tapahtuvaan 30 munarakkulan punktioon.


Näihin tunnelmiin. <3

MATKA JATKUU!

Voi kyllä! Matkamme jatkuu. Follikkeleita löytyi aamulla ultrasta jopa 30, ehkä enemmänkin. Hyperstimulaation riski on suuri, mutta siitä en piittaa. Matkamme jatkuu. Tampereelle maanantaina, voi kyllä! Menemme elämäni ensimmäiseen (ja toivottavasti) viimeiseen PUNKTIOON!


Voi kyllä. Kerron lisää tuntemuksistani myöhemmin.

Kuva elämästäni.

Tällä tutulla käytävällä ootellaan, sisään huoneeseen kohta kutsutaan...

Hoitojen osa 3.

En osaa päättää mitä tästä päivästä kertoisin, joten kerron kaikki lapsettomuuteen liittyvät oleellisuudet.

Aamulla heräsin inhotavaan nipistelyyn alavatsassa ja kokeilin käsin ja voi luoja miten pomppasinkaan sängystä ylös! Tältä ei ole tuntunut sitten.. sitten viime pistosten! Viimeksi pistokset lopetettiin tähän päivään. Kun olin ensimmäisessä "väliultrassa" päätettiin tehdä keikaus ja homma loppu inseminaatioon, kun follikkeleita oli syntynyt gonalilla ainoastaan kaksi pientä.

Eli se tunne aamulla, kun sormenpäissäni tunsin pieniä kohoumia alavatsalla. Niiden täytyy olla munarakkuloitani! En voi uskoa sitä, mutta mitä muutakaan ne olisivat, kun en ole tuntenut moisia en ennen enkä jälkeen gonal pistoksien kuin nyt. Mutta siitä sain jotenkin energiaa ja selviydyin menemään yksin keskussairaalaan tuomiolle.

Taas mielessäni soi käytävällä istuessa Arttu Wiskarin ikuisesti kahdestaan.. Tässä tapauksessa tunsin oloni kyllä ikuisesti yksin mieheni ollessa työreissulla ja minä yksin tärisemässä käytävällä. Toisaalta, olin mielestäni reippaampi kuin olin odottanut käyttäytyväni. Ehkä olin varautunut niin pahaan, että sitä suojeli itseään kaikelta tekemällä muurin ympärilleen. Viereeni istahti nelissäkymmenissä oleva pariskunta. Nainen kutsuttiin sisään ja näin, miten mies jäi odottelemaan käytävälle täristen hänkin. Luki ikään kuin normaalin näköisenä lehteä, joka oli kuin elokuvista, väärinpäinkin. Hän odotteli varmaan inseminaatiota varten pesusta tulevia siittiöitään. Reppana. Teki mieli halata ja sanoa, että samassa paskassa kellutaan. Mutta se olisi ollut jotenkin varmaan väärin puuttutu toisten elämään. Mitä itse olisin ajatellut, jos joku olisi minua yrittänyt lohduttaa käytävällä, jossa paskaan meinaa hukkua? Yhden kerran sain pahimmoisella käynnilläni käteeni "Jeesus tuo uuden elämän"- kortin käteeni joltakin ohikulkijalta ja tuolloin teki mieli potkaista ohikulkenutta. Mikä se sellainen Jeesus on, josta hoilotetaan ja sitten laittaa meidät istumaan kerta toisensa jälkeen valkoiselle käytävälle kuulemaan, miten kaikki on mennyt huonosti.


No niin, jälleen lähdin paatostamaan. Ja itse asianihan oli pysyä lapsettomuudessa ;-)
Pääsin sisään ja lääkäri pyysi heti riisuutumaan, menin gynentuolille ja näin virtsarakkoni, näin miten hän pyöritteli tyhjää kohtuani ja näin, miten hän suuntasi kameran suoraan munasarjoihini. Ja siinä se tuli; oikealla puolella oli nähtävissä 9 munarakkulaa!!!!!!!!!!!

Mitä helvettiä!? Minullako?! En ollut uskoa korviani. Käyttäydyin tyynen rauhallisesti ja odotin, että vasen puoli on luultavasti alkanut hyperstimuloimaan ja ei tästä kuitenkaan tule mitään, kun lääkäri näytti minulle "ainakin neljä tai viisi" munarakkulaa, eli follikkelia kuvaruudulta. Lääkäri sanoi, että "Tämä on paras mahdollinen määrä, paremmin ei olisi voinut käydä"!

Kun ajatuksenjuoksultani pystyin kuuntelemaan jatkoa, sain tietää, että minulla ei ole viikon aikana muita ultatutkimuksia ennen perjantaita, jota alunperin suunniteltiin useallekkin päivälle. Huojennus. Tämä oli siis mennyt paremmin kuin hyvin. Näin pitkälle en ole vielä koskaan aikaisemmin päässyt! En voi vieläkään uskoa tätä kaikkea!

Sain jälleen uusia reseptejä ja kävin apteekista hakemassa uuden gonalin, koska edelliseni loppuu tänään kesken ja lisäksi aloitan tänään pistämään Orgalutran 0,25mg/0,5ml injektionestettä mahamakkaraan. Tästä lääkäri kutsui nimeä jarrupiikki. Eli gonalilla olisi loppuviikon tehtävänä kasvattaa munarakkuloitani, mutta ne eivät saisi vielä missään tapauksessa itsekseen irtoilla! Joten tämä on estolääke irtoamiselle ja perjantaina selviää, saammeko lauantaina pistää sitten irrotuspiikin. Se on ollut edellisissä inseminaatioissa ainakin hankalan oloinen lääke, kun ampulla on pitänyt rikkoa,yms. Ja nyt terveydenhoitaja-  ystävänikään ei ole viikonloppuna paikkeilla sitä minulle pistämässä, joten taidan käydä pistättämässä sen vaikkapa terveyskeskuksessa tai ajasta riippuen sitten vaikka ensiavussa. Mitä enemmän tätä lasta on tekemässä porukkaa, sitä vahvemmin tunnen siinä onnistuvan ;) Eikö niin? Heh... Ensimmäistä kertaa tämä kaikki naurattaa! Olen toki varautunut siihenkin, että taas tullaan ryminällä alas heti pian pilvilinnastani, mutta tänään ainakin saan olla iloinen! Jo siitäkin, että olemme tälläkin hoitosuorituksella edenneet seuraavalle pysäkille. Jos ICSI joudutaan tehdä vielä kohdallani useasti, tiedetään sekin, että tämä lääkeannos on kasvatuksen kannalta ollut minulle suotuisa.

Nyt YRITÄN ajatella pelkästään positiivisesti. Alkaa toki jälleen pian kauhukuvat tuotaa tuloksia, mutta vielä ei ole sen aika.. Vaan puolentunnin päästä olen rohkea pistäessäni itse itseäni (NIINPÄ!) kahdella piikillä kummallekin puolelle napaa. Olen reipas. Olen uusi ihminen. Minä haluan tehdä uusia ihmisiä. Minä haluan antaa sisälläni kasvaa uuden elämän ja minä teen sen. Vielä jonain päivänä me kohtaamme.

Kiitos teille kaikille lukijoille! Olette uskomattomia ihmisiä, kun jaksatte tällaista soopaa lukea ja vieläpä kannustaakin! En olisi ikinä uskonut, miten tärkeä tällaisesta blogista on voinut tulla. Mutta voin ajatella että se on pelastanut minut niin monesti, että toivon tämän tarinani jakamalla pelastaa sinunkin ajatuksesi.

Yhdestä asiasta olemme varmasti kaikki lukijat samaa mieltä; yksikään lapsi joka maailmaan syntyy, ei ole vahinko tai hups- vaan jokainen on tänne tarkoitettu kulkemaan ja uutta polkua kasvaen eteenpäin tallaamaan. Aion kerätä rohkeuteni tässä uudessa työpaikassani kertomalla ensi viikolla työyhteisölleni jossa esimiehenä toimin, että koen tällaista elämänvaihetta mukanani. Kävi tässä hoitokierrossa miten ikinä, olen tarinan päättänyt nyt jakaa. Jos tämä ei tuota toivottua tulosta, tarvitsen työyhteisön ymmärrystä ja jos tämä tuottaa jonkin elämän ihmeellisimmistä ihmeellisimmän ihmeen, että sisälläni alkaisi kasvaa sydän, haluan heidän tietävän tarinani. Vaikka vain pintapuolisesti, mutta haluan sen jakaa, koska en kestä keneltäkään yhtäkään syrjäyttävää katsetta, ikävää kommenttia tai edesvastuutonta ajattelua, että olen nyt uuden työni aloittaessa heti hankkitumassa raskaaksi. Sen tiedän, että raskaaksi ei hankkiuduta eikä lapsia tehdä. (Vaikka mitä tässä meidänkin tapauksessamme tehdään.....) No nimenomaan, ehkä juuri me teemme niitä kun kello kädessä juoksen pitkin sairaaloita, apteekkeja ja pistoksia. Mutta mitä ne ihmiset "tekevät" jotka nautinnollisena rakkauden jakamisena omissa pienissä kotikoloissaan saavat kokea pienen ihmeen astumisen äidin kohtuun. Sitä en kutsuisi tekemiseksi, vaan nautinnoksi.


Nautinnollista viikkoa meille kaikille. Tässä vielä Jonna Tervomaan sanoittamana viikon ajatus:

Olen käynyt joessa kylpemässä oranssissa teltassa lempimässä tiedän miten vislataan näin elävän Kekkosen Tarkoitus on elää ja kerran kuolla henkeen kaikki vetää ja sormet nuolla tehdä jotain hyvää kun voi oi, sehän menee kiertoon Kuka riemun löytää, sen pitäköön lipun salkoon nyt heti vetäköön kumpi voittaa historia vai tulevaisuus Uusi ja uljas on aamu kun parvekkeelta katselen uudestisyntynyt maisema sinne pian mä astelen Minä toivon rumpujen pärinää ikinälkäistä elämää ja toivon koskien kohinaa koko pitkää sinfoniaa Kaupungissa käynyt oon eksymässä muodon vuoksi anteeksi pyytämässä ihastunut ihmiseen ja nukahtanut viereen Kuka riemun löytää, sen pitäköön lipun salkoon nyt heti vetäköön eläköön ei historia vaan tulevaisuus Minä toivon selkäni värinää toivon rakkautta repivää minä toivon kaaosta, kapinaa ensiaskelten vapinaa Minä toivon huomisen tulevan toivon soihtujen korkeina palavan toivon taivaan täydeltä satavan koko pitkää sinfoniaa

Enkö sittenkään? Vaiko sittenkin?

Olen niin hukassa. Itkua riittää. Edellisessä postauksessa mainitsemani ylienergisyys on taas jossain,- näiden hoitojen osalta ainakin. Muuten on kiva, rakennustyömaantäyteinen (siis jos jollakulla on mennyt ohi; pidimme sen ihastuttavan talon! Ja teemme remontin! Ja Voi kyllä, mieheni on selviytyjä! Hän tekee taloa yhdessä kanssani. Ja voi kyllä, lapsettomuushoidotkin jatkuvat yhdessä. Viimeisintä en ehkä olisi halunnut kirjoittaa, mutta niin. Sitäkin voi ajatella kuitenkin sen verran positiivisesti, että on hienoa, että parisuhteemme kesti hoitojen jatkamisen.)

viikonloppu. Nautimme yhdessä kuoputtamisesta, vitsailimme ja hymyilimme. Suutelimme välillä auringon helliessä taivaalla, nautimme pitkät aamukahvit jokirantamaisemissa takapihallamme. Mieheni tuli välillä yllättäen silittämään hiuksiani ja kuiskutti minulle rakastavansa minua.

Olemme rakastuneita. Emme vain pariskunta, vain olemme oikeasti toisiimme lumottuja ja yhteen nidottu. Ystäväni kävi eilen rakennustyömaallamme ja hän kysyi varovasti miten meillä menee. Kerroin, että voi luoja paratkoon; ei voisi paremmin mennä tämän kaiken jälkeen. Olemme kuin olemmekin saavuttaneet sen mahdottomuudeksikin jo luokitellun ajatuksen, että kaikesta selviämme hengissä eteenpäin. Yhdessä.

Jotenkin hänellekin analysoin tilannetta siten, että jos tässä jotain hyvää pitäisi kaiken jälkeen ajatella tulleen täyttyneeksi, on se varmasti se, että emme ole pitäneet parisuhteemme etenemisessä kiirettä. Emme ole suinpäin juosseet naimisiin ja vannoneet ikuista rakkautta. Olemme kokeneet hyvänilman linnun ja pahanilman linnun. Nyt tiedämme, mitä asioita kumpikin lintu pitää sisällään.

Toivoisin kuitenkin eniten kaikista haikaraa. Sitä, kun vihdoin kohtaamme. Kun ikävä omaa pienokaista on niin suuren suuri, vaikka hän olisi niin pienen pieni. Vaikka häntä ei olisi olemassakaan. Ja silti olen taas löytänyt itseni emmaljungan vaunu- sivustolta. Miksi teen itselleni niin? Miksi haluaisin ostaa mieluisimmat vaunut ja panostaa lapsen turvakaukaloon. Miksi haluaisin saada automme isofix-  kiinnitykselle käyttöä? Onko niin, kuin uuden Ystäväni kanssa, joka sairasti/sairastaa PCO:ta, kanssa juttelimme, että eikö kaikille pareille vain ole tarkoitettu helpointa reittiä, vai eikö kaikkia pariskuntia yksinkertaisesti ole luotu tekemään ylisukupolvien kestävää elämää?

Toivoisin kuitenkin, että vastauksena on se, mitä Ystäväni kanssa pohdimme meidän kummankin osoittautuessa vahvoiksi persooniksi;
Sen vuoksi joudumme kärsimään ja etsimään elämämme kysymyksiä niin kovin kaukaakin. Olemme liian vahvoja elämään ilman kriisejä ja itsestäänselvyyksiä. Meidän tehtävänämme on ilmeisesti tuoda biologian tunneille myös uusi ehkäisymenetelmämuoto. Lapsettomuus.

Miksi tällaista vaihtoehtomuotoa ei puhuta enempää ääneen? Miksi se on vaiettua? Joltain sivustolta löysin tutkimuksen, että jopa 15% pareista kokee lapsettomuutta hoitojen seuraukseen saakka. Sitten 80-88% kokee raskauden, tai jää kokematta.

Mutta se, miksi olin kirjoittamassa tänä iltana, oli asia pistämisestä. Olen ollut äärettömän reipas. Olen pistänyt kaikki pistokset vatsamakkaraani itse. ITSE. Mieheni on seisonut vierelläni ja ollut reipas myös, mutta kannustanut minua itse pistämiseen. Kuka itse tietäköön, miten pitkään nämä vielä kestävätkään. Mutta nyt on pistämisen vuoro.