...Kun saan olla onnellinen, huojentunut ja kiitollinen.
Joululahjani pullottaa paitani helman alla. Jo kovasti pyöristyneenä, hieman välillä turvoksissa, löysiä ja mukavia vaatteita mukaillen. Ensimmäiset sydänäänet kuulimme perjantaina neuvolassa. Kaikki hyvin. Se on kuulemma erinomaista.
Niinkuin kaikki muukin. Paitsi hormonihirviöyteni. Välillä otamme yhdessä nokkiimme * kanssa niin pienistä asioista, että kunhan mitään ei sattuisi, - voi ajatella jälkikäteen! Siinä hetkessä pinna on niin kireällä kuin viulun kielet voi saada, että ei voi kerta kaikkisesti omalle rasittavallekin käytökselleen mitään.
Siitä on nyt päästävä ohi. On opittava relaamaan ja nauttimaan elämästä. Raksamme on jo hyvällä mallilla, mutta toisaalta sekin kiristää välejämme; on hyvällä mallilla, mutta paljon olisi vielä itse tehtävää! Muuttopuuhat aloitamme sitten joulun jälkeen; parisen viikkoa uurastusta siellä ja sitten jo uurastuksia täällä ja tavarat paketteihin kohti uutta elämää. <3
Hormonihirviölle siis heipat ja uudelle, erilaisen ihanan kutkuttavalle joululle tervetuloa.
Ihanaa joulua sinullekin <3
-Tuulen kuiskaus ja pullotus rv 15+4-
sunnuntai 22. joulukuuta 2013
perjantai 13. joulukuuta 2013
Turvallinen kolo.
Paljon epävarmuutta, herkkiä hetkiä ja uuden elämän pohdintaa ovat viime aikamme yhdessä Pallon kanssa pitäneet sisällään.
En tiedä miksi, mutta alkaa tuntua elämä kuin usvan läpi tarponeen ketun matkalta kohti aurinkoista rantaa. Viime viikonloppuna kolasin pihaa ja sain ikävän iskun törmättyäni kiveen, kolan aisasta, suoraan masuuni. Tämä veti herkäksi. Enkö voikaan suojella pienokaistani niinkuin olen itselleni vannonut. Jo kaksi kertaa olen kaatunutkin kun pitäisi olla rennommillaan :-(
Mutta se kai kertoo toisaalta häseltävästä luonteestanikin...
Jaksan ajatella että Pallo on ja pysyy, rautainen Aarteeni ♡ niin ainakin olen ymmärtänyt, että normaalia elämää tässä pitäisi elellä.. mutta yritän olla luonnettani vastaan; Pakko levätä enemmän kuin luulen riittävän. Ennen viipotin pitkin poikin asioita hoidellen, tekemättömiä töitä tehden ja uusista töistä haaveillen myöhälle yöhön ja aamulla kaksliu silti.
Nyt en edes halua ottaa sitä riskiä, että en seuraavana päivänä olisi parhaimmillani vain siksi että olen valvonut turhista asioista murehtien... Esimerkiksi joulukorteista ;-)
Ketun matka villieläimestä, joka jäädytti ympärilleen kovan kuoren Lapsettomuusmatkallaan, uutta perheen äitiä kohtaan on ollut pitkä ja kivinen. Lääkkeet ovat pudonneet viimeisestä 15x päivässä vain kilpirauhaslääkkeeseen ja raskausajan monivitamiiniin. Sekin jo itsessään tuntuu hullulta... mutta myös kettuäidin kuulemat äitiysneuvolassa; älä murehdi vaan nyt kaikki on hyvin.
Ranta jossa viimein usvaisen metsän jälkeen olen, näkyy jo kilometrien päässä, mutta joka päivä tunnen sisälläni helpotuksen ja kiitollisuuden tunteen, että olen lähempänä sitä. Kunhan vain saisin olla onnellinen ♡
Kerroinkos jo että uusi kotimme näyttää valmiimmalta kuin olisin tänä vuonna osannut kuvitellakaan? Ensi vuoden alkumetreillä olisi tarkoitus alkaa rakentamaan näköistämme pesää Pallolle. Ja sitten haluan rauhoittua.
Palan halusta saada pysähtyä ja katsella sateen ropinaa tai lumihiutaleiden laskeutumista takkatulen äärellä, kun kaikki on hyvin. Ja meillä on koti, jossa asuu perhe.
En tiedä miksi, mutta alkaa tuntua elämä kuin usvan läpi tarponeen ketun matkalta kohti aurinkoista rantaa. Viime viikonloppuna kolasin pihaa ja sain ikävän iskun törmättyäni kiveen, kolan aisasta, suoraan masuuni. Tämä veti herkäksi. Enkö voikaan suojella pienokaistani niinkuin olen itselleni vannonut. Jo kaksi kertaa olen kaatunutkin kun pitäisi olla rennommillaan :-(
Mutta se kai kertoo toisaalta häseltävästä luonteestanikin...
Jaksan ajatella että Pallo on ja pysyy, rautainen Aarteeni ♡ niin ainakin olen ymmärtänyt, että normaalia elämää tässä pitäisi elellä.. mutta yritän olla luonnettani vastaan; Pakko levätä enemmän kuin luulen riittävän. Ennen viipotin pitkin poikin asioita hoidellen, tekemättömiä töitä tehden ja uusista töistä haaveillen myöhälle yöhön ja aamulla kaksliu silti.
Nyt en edes halua ottaa sitä riskiä, että en seuraavana päivänä olisi parhaimmillani vain siksi että olen valvonut turhista asioista murehtien... Esimerkiksi joulukorteista ;-)
Ketun matka villieläimestä, joka jäädytti ympärilleen kovan kuoren Lapsettomuusmatkallaan, uutta perheen äitiä kohtaan on ollut pitkä ja kivinen. Lääkkeet ovat pudonneet viimeisestä 15x päivässä vain kilpirauhaslääkkeeseen ja raskausajan monivitamiiniin. Sekin jo itsessään tuntuu hullulta... mutta myös kettuäidin kuulemat äitiysneuvolassa; älä murehdi vaan nyt kaikki on hyvin.
Ranta jossa viimein usvaisen metsän jälkeen olen, näkyy jo kilometrien päässä, mutta joka päivä tunnen sisälläni helpotuksen ja kiitollisuuden tunteen, että olen lähempänä sitä. Kunhan vain saisin olla onnellinen ♡
Kerroinkos jo että uusi kotimme näyttää valmiimmalta kuin olisin tänä vuonna osannut kuvitellakaan? Ensi vuoden alkumetreillä olisi tarkoitus alkaa rakentamaan näköistämme pesää Pallolle. Ja sitten haluan rauhoittua.
Palan halusta saada pysähtyä ja katsella sateen ropinaa tai lumihiutaleiden laskeutumista takkatulen äärellä, kun kaikki on hyvin. Ja meillä on koti, jossa asuu perhe.
sunnuntai 24. marraskuuta 2013
Olen onnellinen.
Blogini hiljeni.
Ajatukseni ovat kasassa. En ole tuntenut palavaa pakotetta jakaa ajatuksiani pihalle. Olen onnellinen.
Olisin halunnut antaa tälle blogille tiiviin kertomuksen onnellisesta odotusajasta, mutta en ole pystynyt tuomaan luonnollisella tavalla tähän päivään mennessä näille riveille, jotka ovat tähän saakka täyttyneet katkeruudesta, vihasta, surusta, ikävästä, halusta, tunteista ja ikävistä kokemuksista, sitä onnellisuuden tunnetta, jota nyt sisälläni kannan.
Mutta nyt haluan sen jakaa. Totta vie olen sen ansainnut. Totta vie haluan tuoda myös teille jotka lohduttomina, jopa katkerina, omaa toista viivaanne odotellen haikeana luette teksiäni, tunteen, että kaikki voi päätyä kuten saduissa.
Toki äitiyteeni on vielä matkaa. Ja se polku, kun pienokaiseni saan syliini, silloinhan se huolen polku ja elämän horjumisen tasapainoittaminen vasta alkaakin. Mutta nyt huolehdin meistä kahdesta vielä yhtenä. Vielä pitkän matkaa.
Nyt olemme kertoneet lähes kaikille läheisillemme onnellisesta asiastamme. Jotkut saivat tietää kangertavien lauseidemme rivittämänä, toiset kyynelten läpi arvaillen, toiset suoraan kuten asia on, toiset eivät välttämättä ole ymmärtäneet vieläkään, mitä yritimme kertoa (varsinkin mieheni kertomina.... hän kun on ollut aikamoinen jännittäjä jutun kertomisessa)
Ajatukseni ovat kasassa. En ole tuntenut palavaa pakotetta jakaa ajatuksiani pihalle. Olen onnellinen.
Olisin halunnut antaa tälle blogille tiiviin kertomuksen onnellisesta odotusajasta, mutta en ole pystynyt tuomaan luonnollisella tavalla tähän päivään mennessä näille riveille, jotka ovat tähän saakka täyttyneet katkeruudesta, vihasta, surusta, ikävästä, halusta, tunteista ja ikävistä kokemuksista, sitä onnellisuuden tunnetta, jota nyt sisälläni kannan.
Mutta nyt haluan sen jakaa. Totta vie olen sen ansainnut. Totta vie haluan tuoda myös teille jotka lohduttomina, jopa katkerina, omaa toista viivaanne odotellen haikeana luette teksiäni, tunteen, että kaikki voi päätyä kuten saduissa.
Toki äitiyteeni on vielä matkaa. Ja se polku, kun pienokaiseni saan syliini, silloinhan se huolen polku ja elämän horjumisen tasapainoittaminen vasta alkaakin. Mutta nyt huolehdin meistä kahdesta vielä yhtenä. Vielä pitkän matkaa.
Nyt olemme kertoneet lähes kaikille läheisillemme onnellisesta asiastamme. Jotkut saivat tietää kangertavien lauseidemme rivittämänä, toiset kyynelten läpi arvaillen, toiset suoraan kuten asia on, toiset eivät välttämättä ole ymmärtäneet vieläkään, mitä yritimme kertoa (varsinkin mieheni kertomina.... hän kun on ollut aikamoinen jännittäjä jutun kertomisessa)
Mutta kaikki ovat yhtyneet onneemme.
Toki on ollut hetkiä, joista olen nähnyt kavereidemme silmistä sen kaipaavan katseen, että hekin toivoisivat pienokaisen löytävän tiensä kotiin. Mutta toivon tarinamme auttavan myös heitä; olemme päättäneet, että jaamme tämän tarinan jos koemme tilaisuuden olevan sen vaativa. Muuten lapsemme on ihme muiden lasten joukossa. Ei se, että tämä kaikki tapahtui keinohedelmöityksellä tai se että olemme kokeneet niin paljon tuskaa ennen tätä, ole kuitenkaan kaikkien tarve tietää. Tämä on meidän elämämme ja meidän onnemme.
Ensimmäinen neuvola on takana päin, siellä Pallo jo vilkutti, potki ja hyppelehti. Voi sitä hetkeä. Olisin voinut jäädä ultrattavaksi vaikka koko päiväksi. <3
Ensi viikolla meillä on niskapoimu ultraäänitutkimus ja näemme jälleen rakkaimpamme, Aarteemme.
Ensi viikolla meillä on niskapoimu ultraäänitutkimus ja näemme jälleen rakkaimpamme, Aarteemme.
sunnuntai 3. marraskuuta 2013
perjantai 1. marraskuuta 2013
Pitkä matka äidiksi.
...mutta olen matkaa jo taivaltanutkin...
Täällä tällä hetkellä kaikki hyvin. Tiistaina olimme keskussairaalassa tapaamassa Palloamme <3
Kertakaikkisesti miten jännitti avata sairaalan ovi, ottaa sisäänhengityksellä sitä katkuntuoksua sisään ja ulos. Istuin vessassa ja mieheni kävi ilmoittamassa meidät sisään. Yksityisellä käymämme aika ei ollut mitään tähän verrattuna. Sehän oli vain iloinen käynti. Tähän liittyi kaiketi jotain psykologisia päänsisäisiä harhoja siitä, että taas tutulla käytävällä ootellaan... Ja sitten lopputulos olisi karmiva.
Tällä kertaa se oli kuitenkin muuta. Se oli aina ennen niin rasittavan lääkärimme pelastus. Hän löysi pienemme ja pienellämme oli kaikki hyvin. Viimeksi 6+2 päivällä käymämme ultra näytti pienokaisemme olevan 4,5mm, nyt 7+6 päivillä hän olijo 14,5mm! Jollain on KIIRE KASVAA! Ja hyvä niin. Täällä odottelemme.
Meillä ei ole kaikki valmista, meillä ei ole oikeastaan mikään valmista. Meidän kotiamme työstämme joka päivä, että siellä olisi kevääksi kaikki muuttokuntoista, mutta työtä on vielä paljon.
Valmista on se, että rohkenen tulevana viikonloppuna avata vauvapakettini. Olen sitä työstänyt nyt jo aika pitkään. Paketissa on paljon vuosien aikana tekemiäni ostoksia; lappuhaalareita, bodeja, hattuja, leluja, matkamuistoja maailmalta (kuten Disneyworldista Orlannosta ostamani pehmolelut ja Disneyn rekka..), potkareita, kehyksiä vauvakuville, yms. Ne kaikki jotka säästin. Ne monet jotka heitin menemään saivat mennäkin menojaan.
Nämä sulloin viime syksynä, vuosi sitten näihin aikoihin, laatikkoonsa ja painoin kannen lujasti kiinni. Mieheni nosti sen niin ylös varastomme hyllylle, että en ole edes nähnyt sitä. Nyt se on jo muuttanut uuden kotimme varastoon.
Uskalsin tiistain ultran jälkeen tehdä ostoksen. Pienen vain, sellaisen, joka tarpeen vaatiessa sitten sullotaan laatikkoon myös. Mutta niin suloisen;
Pallokuvioiset puna-valkoiset haaremihousut. Ne ovat ihan syötävät. Ensin pidin niitä pari päivää omassa vaatekaapissani, sitten laitoin mieheni vaatekaappiin ja voi sitä hymyä häneltä eilen, kun tuli kysymään, että nytkö jo Pallot valtaavat kotimme.
Voi kyllä.
Tiedän, että blogiani lukee paljon ihmisiä. Moni on varmasti jäänyt nyt pois, kun tilanne ei olekaan enää kriisi, kamala, oksettava ja puristavan ahdistava. Oloni on nyt niin kevyt. Kuin höyhenenlailla vain liitelen. Raskauden merkkejä kropassani on valtavan suureksi pullistuneet rintani (oikeasti!!!), joista on jo nyt havaittavavissa nännit ihan eri tavalla, kuin koskaan ennen. Ja toinen, ei niin mieltäni askarruttanut, vaan pikemminkin nautintoa antanut; uni. Totuuden mukaisesti tunnustettakoon, että eilenkin nukahdin klo 21 aikaan ja heräsin tänä aamuna ensimmäisen kerran 06, josta jatkoin vielä 07:30 saakka unia. Eli kevyesti 10,30h unta yöhön! Nyt haluankin levätä aina, kun koen sen tarpeen vaativan. Ei ole kyse vain omasta mielenhalustani vaan paljon tärkeämmästä. Teen kaikkeni pienokaisemme eteen.
Nyt pitää lähteä elantoon. Terveisiä meiltä,
8+2
Täällä tällä hetkellä kaikki hyvin. Tiistaina olimme keskussairaalassa tapaamassa Palloamme <3
Kertakaikkisesti miten jännitti avata sairaalan ovi, ottaa sisäänhengityksellä sitä katkuntuoksua sisään ja ulos. Istuin vessassa ja mieheni kävi ilmoittamassa meidät sisään. Yksityisellä käymämme aika ei ollut mitään tähän verrattuna. Sehän oli vain iloinen käynti. Tähän liittyi kaiketi jotain psykologisia päänsisäisiä harhoja siitä, että taas tutulla käytävällä ootellaan... Ja sitten lopputulos olisi karmiva.
Tällä kertaa se oli kuitenkin muuta. Se oli aina ennen niin rasittavan lääkärimme pelastus. Hän löysi pienemme ja pienellämme oli kaikki hyvin. Viimeksi 6+2 päivällä käymämme ultra näytti pienokaisemme olevan 4,5mm, nyt 7+6 päivillä hän olijo 14,5mm! Jollain on KIIRE KASVAA! Ja hyvä niin. Täällä odottelemme.
Meillä ei ole kaikki valmista, meillä ei ole oikeastaan mikään valmista. Meidän kotiamme työstämme joka päivä, että siellä olisi kevääksi kaikki muuttokuntoista, mutta työtä on vielä paljon.
Valmista on se, että rohkenen tulevana viikonloppuna avata vauvapakettini. Olen sitä työstänyt nyt jo aika pitkään. Paketissa on paljon vuosien aikana tekemiäni ostoksia; lappuhaalareita, bodeja, hattuja, leluja, matkamuistoja maailmalta (kuten Disneyworldista Orlannosta ostamani pehmolelut ja Disneyn rekka..), potkareita, kehyksiä vauvakuville, yms. Ne kaikki jotka säästin. Ne monet jotka heitin menemään saivat mennäkin menojaan.
Nämä sulloin viime syksynä, vuosi sitten näihin aikoihin, laatikkoonsa ja painoin kannen lujasti kiinni. Mieheni nosti sen niin ylös varastomme hyllylle, että en ole edes nähnyt sitä. Nyt se on jo muuttanut uuden kotimme varastoon.
Uskalsin tiistain ultran jälkeen tehdä ostoksen. Pienen vain, sellaisen, joka tarpeen vaatiessa sitten sullotaan laatikkoon myös. Mutta niin suloisen;
Pallokuvioiset puna-valkoiset haaremihousut. Ne ovat ihan syötävät. Ensin pidin niitä pari päivää omassa vaatekaapissani, sitten laitoin mieheni vaatekaappiin ja voi sitä hymyä häneltä eilen, kun tuli kysymään, että nytkö jo Pallot valtaavat kotimme.
Voi kyllä.
Tiedän, että blogiani lukee paljon ihmisiä. Moni on varmasti jäänyt nyt pois, kun tilanne ei olekaan enää kriisi, kamala, oksettava ja puristavan ahdistava. Oloni on nyt niin kevyt. Kuin höyhenenlailla vain liitelen. Raskauden merkkejä kropassani on valtavan suureksi pullistuneet rintani (oikeasti!!!), joista on jo nyt havaittavavissa nännit ihan eri tavalla, kuin koskaan ennen. Ja toinen, ei niin mieltäni askarruttanut, vaan pikemminkin nautintoa antanut; uni. Totuuden mukaisesti tunnustettakoon, että eilenkin nukahdin klo 21 aikaan ja heräsin tänä aamuna ensimmäisen kerran 06, josta jatkoin vielä 07:30 saakka unia. Eli kevyesti 10,30h unta yöhön! Nyt haluankin levätä aina, kun koen sen tarpeen vaativan. Ei ole kyse vain omasta mielenhalustani vaan paljon tärkeämmästä. Teen kaikkeni pienokaisemme eteen.
Nyt pitää lähteä elantoon. Terveisiä meiltä,
8+2
torstai 31. lokakuuta 2013
Kahdeksan.
Olen niin onnellinen.
Kahdeksan raskausviikkoa lasketusti takana ja monta edessä ♡
Tissit kasvaa, turvottaa mahaa ja väsyttää koko ajan entistä enemmän; mikään näistä ei koskaan milloinkaan olisi normaali tilanteessa tämän arvoista. Elämäni on tässä ja nyt.
Mieheni ja minä, kumpikin, onnesta soikeina. Mieheni juuri lähdettyään töihin ja pusuteltuaan meidät, kertoi miten kovasti meitä rakastaa. Miten "kova työ" hänellä nykyisin onkaan ennen töihin lähtöä suukotella meidät kummatkin ;-)
Suureksi on siis murheemme vaihtuneet... Hih.
Viime viikolla työssäni varjostuksiakin jälleen näkyi; meillä oli parvorokkoepäily. Menin verikokeisiin, tuloksia odotellessa. Mutta ainakaan viime syksyyn mennessä en ollut sairastanut ko. sairautta. Toivottavasti tämä oli vain epäily...
Romahdan, jos teen itse jotain väärin enkä voinut suojella pikkuista.
Mutta en murehdi sitä. En missään tapauksessa. Sen olen oppinut, että kriisi, kuin kriisi, kaikki on surtava silloin kun sen aika on. Ei etukäteen voi alkaa suremaan mitään,- ja kaikkihan meillä menee viimeinkin vain hyvin!
Mieheni ja minä, kumpikin, onnesta soikeina. Mieheni juuri lähdettyään töihin ja pusuteltuaan meidät, kertoi miten kovasti meitä rakastaa. Miten "kova työ" hänellä nykyisin onkaan ennen töihin lähtöä suukotella meidät kummatkin ;-)
Suureksi on siis murheemme vaihtuneet... Hih.
Viime viikolla työssäni varjostuksiakin jälleen näkyi; meillä oli parvorokkoepäily. Menin verikokeisiin, tuloksia odotellessa. Mutta ainakaan viime syksyyn mennessä en ollut sairastanut ko. sairautta. Toivottavasti tämä oli vain epäily...
Romahdan, jos teen itse jotain väärin enkä voinut suojella pikkuista.
Mutta en murehdi sitä. En missään tapauksessa. Sen olen oppinut, että kriisi, kuin kriisi, kaikki on surtava silloin kun sen aika on. Ei etukäteen voi alkaa suremaan mitään,- ja kaikkihan meillä menee viimeinkin vain hyvin!
maanantai 21. lokakuuta 2013
Pieni syke.
Perjantaina sen näimme.
Kuvaruudulla oli elämäni ensimmäistä kertaa ultraäänessä muutakin, kuin PCO ja helminauhamaisuus.
Kuvaruudulla oli elämäni ensimmäistä kertaa ultraäänessä muutakin, kuin PCO ja helminauhamaisuus.
Siellä oli kohtu.
Äidin kohtu, jossa oli sisällä pieni ruskuaispussi, jonka sisällä sykki pienempääkin pienempi sydän. Se värähteli ja näimme sen kumpikin. Sain siitä kuvan kehystettäväkseni matkaani. Päiviä oli matkassa tuolloin 6+2. Nyt niitä on 6+5. Hyvin vähän, mutta meille niin paljon.
Tässä hetkessä, kiitollisina hiljaa, olemme onnellisia. Viimein.
perjantai 18. lokakuuta 2013
Onnen kyyneleet.
Tuhannet kiitokset kaikille onnittelijoille. Blogini on pitänyt hieman taukoa ajatusten kasaamisen vuoksi. On ollut silti ilo lukea kommenttejanne ja tukevia lausahduksianne siitä, miten tämä kaikki voi viimein kääntyä voitoksi ja lapsettomat voivat saada tällä tarinalla itselleen voimaa.
En tiedä mitä ajattelisin. Ajatukset harhailevat onnen kyyneleistä jo mahdollisiin tuleviin suuriin pettymyksiin. Tiedän, se on ikävää. Ei mitään voi muutenkaan surra etukäteen, - tiedän senkin. Mutta jos vielä hieman pidän ympärilläni tätä jykevää muuria, jonka olen rakentanut ennen PAS:ia. Niin kauan, kunnes joku tuolta valkotakkisista minua onnittelee ja pyytää huokaisemaan helpotuksesta.
Elämäni ensimmäinen äitiysneuvola aika on nyt varattu. Sain tehtyä sen maanantaina. Se on marraskuussa ja ennen sitä pitäisi käydä verikokeissa seulonnoista, varhaisultrassa keskussairaalassa ja voi kyllä, tänään varhaistakin varhaisemmassa ultraäänitutkimuksessa omasta tahdostani yksityisellä klinikalla. Varasin sen viime viikolla, kun en jaksanut omaa pääkoppaani enää; seitsemän testiä tein kaikenkaikkiaan todetakseni, että kyllä Pallo oikeasti on matkassani. Huokaisin hieman ja tilaisin itselleni maanantaina Bola- kaulakorun. Se on kaunis, hopeinen, kauniisti helisevä koru, jota vaalin rakkaudella. En toki vielä aio käyttää sitä pitkään aikaan kaulassani, mutta korulaatikkooni se sai elämän mittaisen tarinan kerrottavaksi muille koruilleni.
Jotenkin, vaikka tämä kaikki on todellista, tarvitsen ympärilleni asioita konkretisoimaan tämän kaiken.
Olen ehkä hieman höperö, mutta se suotakoon nyt. Viimein.
Ihmeellinen ihme sattui meille, minulle, minun kohtuuni. Tänään mahdollisesti sisälläni polskuttaa toinenkin sydän. Tänään haluan mennä sitä tapaamaan ja olla onnellinen. Toivon totisesti, että käynti rauhoittaa mieltäni ja saan luvan hengähtää.
Tällä viikolla minulla oli parturi. Mietin jo hetkisen, että perunko sen kokonaan, koska luin jostain joskus, että alkuraskaudesta värjääminen ei ole suositeltavaa. (Kyllä, olen hysteerikko!) Ja kampaaja on nykyisin myös kaverini, niiin, kävipä sitten hullusti. Kampaaja sai tarinan kuultavakseen meistä.
Meidän ihmetarinamme. Ja me kyynelehdimme. Me annoimme onnen kyyneleiden virrata.
Seuraavaksi toivoisin kertovani tarinamme illalla ystävillemme, joilla on ollut viime kuukausina oman pienokaisensa kanssa kovin rankkaa. Toivon, että meillä on illaksi iloisia uutisia kerrottavana. Toivon niin. Toiveeni siis jatkuvat edelleen. Ne ovat nähtävästi vain vaihtaneet muotoa. Sellaista kai se elämä on. Ensin toivoo viivaa tikkuun. Sitten taas seuravaa askelta ja seuraavaa. Kunnes vihdoin kohtaamme.
En tiedä mitä ajattelisin. Ajatukset harhailevat onnen kyyneleistä jo mahdollisiin tuleviin suuriin pettymyksiin. Tiedän, se on ikävää. Ei mitään voi muutenkaan surra etukäteen, - tiedän senkin. Mutta jos vielä hieman pidän ympärilläni tätä jykevää muuria, jonka olen rakentanut ennen PAS:ia. Niin kauan, kunnes joku tuolta valkotakkisista minua onnittelee ja pyytää huokaisemaan helpotuksesta.
Elämäni ensimmäinen äitiysneuvola aika on nyt varattu. Sain tehtyä sen maanantaina. Se on marraskuussa ja ennen sitä pitäisi käydä verikokeissa seulonnoista, varhaisultrassa keskussairaalassa ja voi kyllä, tänään varhaistakin varhaisemmassa ultraäänitutkimuksessa omasta tahdostani yksityisellä klinikalla. Varasin sen viime viikolla, kun en jaksanut omaa pääkoppaani enää; seitsemän testiä tein kaikenkaikkiaan todetakseni, että kyllä Pallo oikeasti on matkassani. Huokaisin hieman ja tilaisin itselleni maanantaina Bola- kaulakorun. Se on kaunis, hopeinen, kauniisti helisevä koru, jota vaalin rakkaudella. En toki vielä aio käyttää sitä pitkään aikaan kaulassani, mutta korulaatikkooni se sai elämän mittaisen tarinan kerrottavaksi muille koruilleni.
Jotenkin, vaikka tämä kaikki on todellista, tarvitsen ympärilleni asioita konkretisoimaan tämän kaiken.
Syy miksi erityisesti tahdoin jo nyt tilata korun, on lausahdus, joka sivustolla oli "Bola- koru helähtää kauniisti, kun sitä liikuttaa. Ääni muistuttaa tuulen kuiskausta, sen kuulee, mutta sitä ei kuitenkaan kuule. Ääni on juuri niin voimakas, että se kuuluu korun kantajalle, mutta ei kaikille ohikulkijoille."
Ihmeellinen ihme sattui meille, minulle, minun kohtuuni. Tänään mahdollisesti sisälläni polskuttaa toinenkin sydän. Tänään haluan mennä sitä tapaamaan ja olla onnellinen. Toivon totisesti, että käynti rauhoittaa mieltäni ja saan luvan hengähtää.
Tällä viikolla minulla oli parturi. Mietin jo hetkisen, että perunko sen kokonaan, koska luin jostain joskus, että alkuraskaudesta värjääminen ei ole suositeltavaa. (Kyllä, olen hysteerikko!) Ja kampaaja on nykyisin myös kaverini, niiin, kävipä sitten hullusti. Kampaaja sai tarinan kuultavakseen meistä.
Meidän ihmetarinamme. Ja me kyynelehdimme. Me annoimme onnen kyyneleiden virrata.
Seuraavaksi toivoisin kertovani tarinamme illalla ystävillemme, joilla on ollut viime kuukausina oman pienokaisensa kanssa kovin rankkaa. Toivon, että meillä on illaksi iloisia uutisia kerrottavana. Toivon niin. Toiveeni siis jatkuvat edelleen. Ne ovat nähtävästi vain vaihtaneet muotoa. Sellaista kai se elämä on. Ensin toivoo viivaa tikkuun. Sitten taas seuravaa askelta ja seuraavaa. Kunnes vihdoin kohtaamme.
torstai 10. lokakuuta 2013
Pohdintaa.
Olen viime päivinä pohtinut tätä jo henkireiäksi muodostunutta blogiani. Mitä tapahtuu nyt kun kaikki on uusissa uomissa? Eiliseen saakka hillitsin itseäni ja pidin oloni jokseenkin rauhallisena. Sitten tein tälle erää viimeisen raskaustestin. Se näytti tältä.
Sitten sain mielenrauhan ja tähän tyydyn. Oloni on tyyni ja onnellinen. Olemme perhe. Tänään sain todeta miehelleni; hei täältä me tultiin!
Voi miltä sellaisen sanominen tuntui!
Varasin ensi viikolle varhaisultran - toivotaan Pallon sykkeiden jo kuuluvan ♡
Mutta mitä teen tälle blogille? Aloitanko uuden, keskitynkö kirjoittamaan omaa päiväkirjaa itselleni vai jatkanko tarinaamme? Tunnet minut jo aika hyvin seurattuasi matkaamme.. en haluaisi teistä täysin luopua. Vaikka päivä jolloin kerroin teille testistäni saikin osaltaan lukijoissa kadon - aion nauttia tästä hetkestä koko elämäni kyllyydestä! ♡♡♡
maanantai 7. lokakuuta 2013
Testipäivän ilta.
Tämä on viides testini. Juuri tehty.
Ostin vielä viisi lisää. Koskahan uskon? En ainakaan vielä. Tapahtuiko tämä todella minulle? Viimeinkö? Olenko tämän ansainnut? Voi kumpa teillä muillakin... kenenkään ei tätä helvettiä kuuluisi läpi käydä!
Kiitos onnentoivotuksistanne. Ne tulevat tarpeeseen ♡ Pianko minäkin valitan turvonneista nilkoista ja suklaahimosta... ;-)
sunnuntai 6. lokakuuta 2013
Varoitus. Luet omalla vastuulla.
Pakko oli aloittaa otsikko näin. Tai aihe. Tai oli mikä ikinä oli. En halua teidän kanssasisarten musertuvan. Toivottavasti ei käy niin. Olette niin tärkeitä kaikki minulle. Aloitin tämän tekstin niin monta kertaa jo, että olen tukahtua.
En tiedä miten sen kertoisin. En varautunut tähän, vaikka koko elämäni olen viimeiset vuodet nojannut tähän toiveeseen ja ihmeeseen. Perjantai iltana tein ensimmäisen, eilen aamuna kaksi seuraavaa, tänä aamuna neljännen ja vastaus ei muuttunut matkan varrella. (Testasimme jo epäuskoisina yhdellä testillä mistäkin, jos testit olisivat viallisia...)
Mutta tulos on; Ja kun vihdoin kohtaamme.
Meidän rakas Pallo löysi kuin löysikin itselleen paikan. Testin sai tehdä vasta tiistaina, mutta tässä se on tänään.
Haluan uskoa tähän ja haluan rakkautemme riittävän Pallon pysymiseen kyydissäni ♡ Voi tätä tunteiden määrää. Mikään ei saa pilata tätä. Tämä on meidän hetkemme. Pienen muurin pidän Pilvilinnan edessä vielä siihen saakka, kunnes joku muu auttaa meitä todistamaan tämän varmaksi.
Olen onnellinen. ♥
En tiedä miten sen kertoisin. En varautunut tähän, vaikka koko elämäni olen viimeiset vuodet nojannut tähän toiveeseen ja ihmeeseen. Perjantai iltana tein ensimmäisen, eilen aamuna kaksi seuraavaa, tänä aamuna neljännen ja vastaus ei muuttunut matkan varrella. (Testasimme jo epäuskoisina yhdellä testillä mistäkin, jos testit olisivat viallisia...)
Mutta tulos on; Ja kun vihdoin kohtaamme.
Meidän rakas Pallo löysi kuin löysikin itselleen paikan. Testin sai tehdä vasta tiistaina, mutta tässä se on tänään.
Haluan uskoa tähän ja haluan rakkautemme riittävän Pallon pysymiseen kyydissäni ♡ Voi tätä tunteiden määrää. Mikään ei saa pilata tätä. Tämä on meidän hetkemme. Pienen muurin pidän Pilvilinnan edessä vielä siihen saakka, kunnes joku muu auttaa meitä todistamaan tämän varmaksi.
Olen onnellinen. ♥
torstai 3. lokakuuta 2013
Vuoto.
Kun 25 vuotta elämästä on kulunut voi todeta seuraavanlaisen tarinan lapsettomaksi aikuiseksi kasvun keskellä.
12 vuotiaana minulla alkoi menkat, jotka olivat tosin heti hyvin epäsäännölliset,- jos ollenkaan. En merkinnyt niitä ylös oikein mihinkään ja äidille vain totesin asian, vaikkakin hyvin häpeillen.
Yhdenkin kesän muistan, noin 13 vuotiaana, kun menkkoja ei ollut koko kesänä toukokuusta- elokuuhun. Se oli mukavaa vain. Kun sai polskia rantahietikoissa ja ei tarvinnut häpeillä tampponien tai siteiden kanssa.
14 vuotiaana aloin seurustella vakavasti. Terveydenhoitaja ehdotti tosissaan minulle ehkäisypillereitä suhteen vuoksi, mutta myös epäsäännöllisen kuukautisvuodon vuoksi. Siskoni oli aikaisemmin jo tässä välissä ollut huolissaan kummallisesta kierrostani. Itse vähät asiasta välitin. Oli vain hassua, kun kavereilla oli joka kuukausi syy olla uintitunneilta ja koulusuihkuista pois. Minä olin silloin tällöin, mutta kun pillereitä aloin käyttämään, niin olin aina päivien tarkkuudella! Se oli jotenkin huojentavaa ja tunsi olonsa jo niin aikuiseksi.
15 vuotiaana olin erittäin tiiviissä parisuhteessa, "elämäni rakkauden kanssa", joka ei kuitenkaan koskaan ollut kyllä mies minun makuuni laisinkaan,- kun näin jälkeenpäin katsoo. Olihan hän kiva, hauska ja surkuhupaisan huoleton. Mutta se siitä. Suhdetta jatkui kuitenkin 18 vuotiaaksi saakka saman alkuperäisen kokelaan parissa. Tämä on ollut varmasti nuoruuden pelastukseni yhdeltä sun toiselta ajatukselta, menohaluilta, sukupuolitaudeilta ja nuoruuden hulluuksilta.
Suhde päättyi kuitenkin ollessani 18. Sitten menin tulin ja tempaisin monenmoista kokeilua puolen vuoden hurmiossa, kunnes löysin yhdestä miehestä erojuhlaa viettäessäni nykyisen avopuolisoni. <3 Se onkin tarina ihan erikseen.
Yhtä siitä illasta lähtien onkin sitten pidetty. Yhteen muutimme puolen vuoden seurustelun jälkeen ja pian niihin aikoihin sain kummallisen päähänpistoksen.
Siskoni oli kärsinyt näihin aikoihin jo lapsettomuushoidoista esikoistaan odotellessa useamman tovin. Hänellä todettiin ikävä sairaus. PCO. (Munasarjojen monirakkulaoireyhtymä (polycystic ovary syndrome, PCOS) on tavallisin naisten hormonihäiriö. Sitä esiintyy 5–10 %:lla naisista. Häiriön perussyytä ei toistaiseksi tunneta, mutta sekä perimällä että ympäristötekijöillä arvellaan olevan yhteyttä asiaan. Monirakkulaoireyhtymän tunnusmerkkejä ovat liiallinen karvojen kasvu ja epäsäännölliset kuukautiset. Yli puolet potilaista on ylipainoisia, ja heillä on taipumus erityisesti ns keskivartalolihavuuteen. Oireet voivat myös vaihdella naisen hedelmällisen iän aikana: kuukautiskierrot ovat nuorena kovin epäsäännölliset, mutta toisaalta 40 vuoden iässä monella kierto säännöllistyy.
Sitten varasin yksityiselle klinikalle ajan. Yhdeksäntoistavuotiaana menin yksin klinikalle ja sain tuomion. Monirakkualaiset munasarjat. Ne eivät olleet pahan näköiset, mutta monirakkulaiset, helminauhaiset. Lääkäri ajatteli, että ei vaadi toimenpiteitä ennen raskauden haavetta. Se haavehan oli jo. Oli ollut minulla aina. Pyysi hakeutumaan heti lääkärihoitoon jos raskautta alkaa suunnittelemaan toteutustasolla.
Kotiin palasin tuona päivänä ystäväni ovensuussa poikkeamalla. Itkuisin silmin kerroin hänelle, nykyisen kummipoikani äidille, että minusta ei tule koskaan äitiä. Hän halasi ja muistan aina sen katseen. Miten lähelle se osui.
Jatkoin matkaa kotiimme ja itkin koko matkan. Kotona itkin lisää. Mies tuli töistä kotiin ja mitä voi 20 vuotias mies tajuta tällaisessa tilanteessa? - Ei mitään. Hän vain söi ja sanoi voi voi. Eihän sitä nyt vielä tiedä, siihen on aikaa kun sellaisen haluamme. Voi voi.
Ja se painettiin aika pitkälti villaisella. Puhuttiin siitä vähintään joka kuukausi, varmistelin vähintään puolivuosittain, olisiko jo aika. Ymmärrämmehän me, että tämä päätös käyttää ehkäisyä välineenä, on väärin, jos vauvaa ei sitten koskaan tulisikaan, on sen tuleminen silloin estetty, kun se olisi ollut mahdollista. Me ymmärsimme sen. En voinut painostaa miestä, hänhän olisi voinut ottaa jalat alleen ja lähteä tilanteesta pois. Teimme päätöksen, käyn puolivuosittain tarkistuksessa PCO:n suhteen. Aina vastaus oli sama. Aina lääkäri ihmetteli, mitä näin nuori tekee vastaanotolla jollei raskaustoive edes ole vielä ajankohtainen. Aina se käynti maksoi, oli turhauttava, mutta valmisteleva. Olen valmistellut itseäni tähän pisteeseen niin kauan.
Sitten se koitti. Opiskeluni alkoivat olla loppusuoralla, enää olisi jäljellä vain seuraava kevät kokonaan. Olimme vuosia puhuneet, että kun olen valmistumassa, voin olla vaikka jo synnyttämässä, niin valmista kaikki on. Laskimme/ laskin kalenteria kuukausia. Valmistauduimme huolella. Kävin YTHS:n piirin vastaanotolla, sain jo lähetteen yksityiselle todettavaksi ultraäänellä jälleen sama kohtalo. Sitten lokakuussa 2011 lopetimme pillerit. Marraskuu oli ensimmäinen kierto ilman lääkettä. Joulukuussa olin saanut ajan lääkärille. Sain heti tueksi terolut- tabletit. Joulukuun lopussa, hieman ennen vuodenvaihdetta, kävin ensimmäisen kerran vyöhyketerapiassa. Siellä kohtu- jalkapohjani- kohdassa oli arkaluontoisin paikkani. Itku valui silmistä, kun se sattui niin. Terolutit tekivät oloni turpeaksi. Sain kerrottua siskolleni tästä uudesta odotuksen odotuksesta. Elämästämme mennä eteenpäin. Jännitti niin. Siskoni oli hyvin iloinen päätöksestämme, mutta näin jälkikäteen myöntänyt, että oli pelokas ja jännittynyt, että ei vain kävisi näin.
Olin niin onnellinen. Ostelin vauvanvaatteita, äitiysvaatteita, netistä katselin vaunuja, sisustin huonetta sen mukaan, mihin sopisi hoitopöytä, tilasin vauvakirjan, kävin lenkillä, söin hyvin ja terveellisesti. Valmistelin elämän muutenkin jo valmiiksi kaikkea varten. Laihdutin kaikenkaikkiaan 9kg ennen tätä koitosta. Mikään ei voinut estää hyväntuulisuuttani. Rakastelimme kaikkialla ja kaiken aikaa. Jos tällä kertaa? Olin niin rakkauden täytteinen, että olin jo unohtaa, miltä tuntuu olla surullinen tai epätoivoinen. Koulu oli stressaavassa tilanteessa, tein paljon töitä ja en lomaillut koskaan, enkä pitänyt toisaalta myös vapaapäiviäkään. Aika kului.
Lähdimme porukalla lappiin. Siellä rintoja puristi niin, että käytin vain tukiliivejä. Siitä päivästä lähtien, aina nykyhetkeen saakka. Tuntui, että niitä ilman en enää voi elää. Tuli raskausuutisia. Olin murtunut. Aikaa oli kulunut vasta niin vähän, perustelin.
Aloin tehdä ovulaatiotestejä. Olin niihin koukussa. Kesään mennessä olin tehnyt kymmeniä raskaustestejä. Heinäkuussa menin taas lääkäriin. Sain clomifenit. Mies kävi siemennesteanalyysin antamassa. Saimme vastauksen: ok sperma, vähän huonolaatuisia siittiöitä, raskaus mahdollinen.
Luotimme tähän. Kunnes viimein sain meille ajan perhesuunnitteluneuvolaan. Sieltä oli tähän mennessä sanottu aina, että ei vielä. Luomusti tulee yrittää vuoden ajan.
Pääsimme sisään. Minut ultrattiin ja "todettiin" pco. Ahaa- ihmettelin. Katsoimme siemennesteanalyysin tuloksia. "Tässä vika". Kuulimme. Se oli paljon viitearvojen ulkopuolella.
Saimme lähetteen keskussairaalaan. Päätimme, että emme jaksa odotella, vaan varasin tampereen AVA- klinikalta ajan suunnittelukäynnille. Meille piirrettiin ja selostettiin siellä kaikki erinomaisesti. Minut ultrattiin ja pco siellä kukki edelleen. Siemennestanalyysi tulisi ottaa uudeleen, samoin keltarauhasarvot tulee ottaa. Ja metformin- aina 80 luvulta asti hyväksi todettu lapsettomuuslääke,- aloitettiin. Lääkäri ehdotti fiksusti, että ensimmäinen kierto aloitettaisiin vasta tammikuussa mahdollisen lääkekaton täyttämistä ajatellen.
Otin sen vastauksen aika tyynesti vastaan. Hinnasto ava- klinikalla näytti tältä:
Päätimme yhdistää kaikki säästömme. Tästä se lähtisi. Uusi elämä. Olimme varmoja.
Clomifenit lopetettiin minulta, koska niistä olin kokenut pahaa oloa. Oksentelua, ripulia ja heikotusta. Ne vaihdettiin teroluteihin jälleen. Voi olla, että kaikkein vaikeinta matkassa oli kuitenkin psyykkinen minä. Tuona syksynä olin niin rikki. Itkin kaikki päivät ja yöt. En nukkunut, enkä iloinnut, en surrut, enkä tehnyt. Vain olin. 11 ympäriltäni oli raskaana. Mukaanlukien siskoni ja paras ystäväni. Sitten lisää ystäviäni, sitten lisää, lisää, lisää. Olin yksin.
Tammikuuhun varattiin suunnittelukäynti ivf- hoidolle. Se peruttiin, koska tammikuun ensimmäisellä viikolla saimme kirjeen "kutsu lapsettomuustutkimuksiin keskussairaalaan". Viimein perhesuunnittelun lähettämä lähete oli mennyt eteenpäin. Se helpotti rahatilannetta, mutta ei päätä eikä aikaa. Suunnittelussa käytiin, keväällä oli huhtikuussa siemennesteanalyysi. Parempi tulos kuin kesällä. Tuli inseminaatio lääkkeelliseen kiertoon, koska löydettiin yksi follikkeli. Se osoittautui kystaksi, joka oli ollut siellä ties kuinka kauan. Sitä ei vielä arvattu. Vaan taas tehtiin inseminaatio samalle kystalle seuraavaan kiertoon. Ainiin, se oli näkynyt myös joulukuussa ava- klinikan tehtyä lähete yksityiselle klinikalle. Eli yli puolivuotta minua raskaudutettiin olemassa olemattomaan kystaan. Lääkeannoksia muuteltiin. Metformin teki oloni huonoksi, päivälääke pudotettiin pois. Iltaan ja aamuun lisättiin annostusta. Tuli kesä. En voinut uskoa, että kesä tuli jo ja toinen inseminaatio- vauvani putosi pöntöstä alas kesken työaamun ja jatkoin vain työpäivää kuin ei mitään.
12 vuotiaana minulla alkoi menkat, jotka olivat tosin heti hyvin epäsäännölliset,- jos ollenkaan. En merkinnyt niitä ylös oikein mihinkään ja äidille vain totesin asian, vaikkakin hyvin häpeillen.
Yhdenkin kesän muistan, noin 13 vuotiaana, kun menkkoja ei ollut koko kesänä toukokuusta- elokuuhun. Se oli mukavaa vain. Kun sai polskia rantahietikoissa ja ei tarvinnut häpeillä tampponien tai siteiden kanssa.
14 vuotiaana aloin seurustella vakavasti. Terveydenhoitaja ehdotti tosissaan minulle ehkäisypillereitä suhteen vuoksi, mutta myös epäsäännöllisen kuukautisvuodon vuoksi. Siskoni oli aikaisemmin jo tässä välissä ollut huolissaan kummallisesta kierrostani. Itse vähät asiasta välitin. Oli vain hassua, kun kavereilla oli joka kuukausi syy olla uintitunneilta ja koulusuihkuista pois. Minä olin silloin tällöin, mutta kun pillereitä aloin käyttämään, niin olin aina päivien tarkkuudella! Se oli jotenkin huojentavaa ja tunsi olonsa jo niin aikuiseksi.
15 vuotiaana olin erittäin tiiviissä parisuhteessa, "elämäni rakkauden kanssa", joka ei kuitenkaan koskaan ollut kyllä mies minun makuuni laisinkaan,- kun näin jälkeenpäin katsoo. Olihan hän kiva, hauska ja surkuhupaisan huoleton. Mutta se siitä. Suhdetta jatkui kuitenkin 18 vuotiaaksi saakka saman alkuperäisen kokelaan parissa. Tämä on ollut varmasti nuoruuden pelastukseni yhdeltä sun toiselta ajatukselta, menohaluilta, sukupuolitaudeilta ja nuoruuden hulluuksilta.
Suhde päättyi kuitenkin ollessani 18. Sitten menin tulin ja tempaisin monenmoista kokeilua puolen vuoden hurmiossa, kunnes löysin yhdestä miehestä erojuhlaa viettäessäni nykyisen avopuolisoni. <3 Se onkin tarina ihan erikseen.
Yhtä siitä illasta lähtien onkin sitten pidetty. Yhteen muutimme puolen vuoden seurustelun jälkeen ja pian niihin aikoihin sain kummallisen päähänpistoksen.
Siskoni oli kärsinyt näihin aikoihin jo lapsettomuushoidoista esikoistaan odotellessa useamman tovin. Hänellä todettiin ikävä sairaus. PCO. (Munasarjojen monirakkulaoireyhtymä (polycystic ovary syndrome, PCOS) on tavallisin naisten hormonihäiriö. Sitä esiintyy 5–10 %:lla naisista. Häiriön perussyytä ei toistaiseksi tunneta, mutta sekä perimällä että ympäristötekijöillä arvellaan olevan yhteyttä asiaan. Monirakkulaoireyhtymän tunnusmerkkejä ovat liiallinen karvojen kasvu ja epäsäännölliset kuukautiset. Yli puolet potilaista on ylipainoisia, ja heillä on taipumus erityisesti ns keskivartalolihavuuteen. Oireet voivat myös vaihdella naisen hedelmällisen iän aikana: kuukautiskierrot ovat nuorena kovin epäsäännölliset, mutta toisaalta 40 vuoden iässä monella kierto säännöllistyy.
Gynekologisessa kaikututkimuksessa voidaan nähdä monirakkulainen munasarjarakenne (PCO, polykystiset munasarjat) ns. sattumalöydöksenä, naisella jolla ei ole mitään gynekologisia oireita. Tällainen tilanne voi olla jopa 20 %:lla naisista.) Lähde: Terveyskirjasto
Ja siitä se ajatus sitten kai minullekin tuli. Kun aina ollaan saatu kuulla siitä, miten samannäköisiä olemme, miten samanoloisia olemme ja miten omakin vatsareppuni oli vuosien saatossa alkanut kasvaa ällöttävän näköiseksi, vaikka muilla kanssasisarilla ei sellaista ollut. Vaikka elin suhteessa muiden viikonloppurällästyksiin nähden hyvinkin seesteistä elämää ja terveellisesti.Sitten varasin yksityiselle klinikalle ajan. Yhdeksäntoistavuotiaana menin yksin klinikalle ja sain tuomion. Monirakkualaiset munasarjat. Ne eivät olleet pahan näköiset, mutta monirakkulaiset, helminauhaiset. Lääkäri ajatteli, että ei vaadi toimenpiteitä ennen raskauden haavetta. Se haavehan oli jo. Oli ollut minulla aina. Pyysi hakeutumaan heti lääkärihoitoon jos raskautta alkaa suunnittelemaan toteutustasolla.
Kotiin palasin tuona päivänä ystäväni ovensuussa poikkeamalla. Itkuisin silmin kerroin hänelle, nykyisen kummipoikani äidille, että minusta ei tule koskaan äitiä. Hän halasi ja muistan aina sen katseen. Miten lähelle se osui.
Jatkoin matkaa kotiimme ja itkin koko matkan. Kotona itkin lisää. Mies tuli töistä kotiin ja mitä voi 20 vuotias mies tajuta tällaisessa tilanteessa? - Ei mitään. Hän vain söi ja sanoi voi voi. Eihän sitä nyt vielä tiedä, siihen on aikaa kun sellaisen haluamme. Voi voi.
Ja se painettiin aika pitkälti villaisella. Puhuttiin siitä vähintään joka kuukausi, varmistelin vähintään puolivuosittain, olisiko jo aika. Ymmärrämmehän me, että tämä päätös käyttää ehkäisyä välineenä, on väärin, jos vauvaa ei sitten koskaan tulisikaan, on sen tuleminen silloin estetty, kun se olisi ollut mahdollista. Me ymmärsimme sen. En voinut painostaa miestä, hänhän olisi voinut ottaa jalat alleen ja lähteä tilanteesta pois. Teimme päätöksen, käyn puolivuosittain tarkistuksessa PCO:n suhteen. Aina vastaus oli sama. Aina lääkäri ihmetteli, mitä näin nuori tekee vastaanotolla jollei raskaustoive edes ole vielä ajankohtainen. Aina se käynti maksoi, oli turhauttava, mutta valmisteleva. Olen valmistellut itseäni tähän pisteeseen niin kauan.
Sitten se koitti. Opiskeluni alkoivat olla loppusuoralla, enää olisi jäljellä vain seuraava kevät kokonaan. Olimme vuosia puhuneet, että kun olen valmistumassa, voin olla vaikka jo synnyttämässä, niin valmista kaikki on. Laskimme/ laskin kalenteria kuukausia. Valmistauduimme huolella. Kävin YTHS:n piirin vastaanotolla, sain jo lähetteen yksityiselle todettavaksi ultraäänellä jälleen sama kohtalo. Sitten lokakuussa 2011 lopetimme pillerit. Marraskuu oli ensimmäinen kierto ilman lääkettä. Joulukuussa olin saanut ajan lääkärille. Sain heti tueksi terolut- tabletit. Joulukuun lopussa, hieman ennen vuodenvaihdetta, kävin ensimmäisen kerran vyöhyketerapiassa. Siellä kohtu- jalkapohjani- kohdassa oli arkaluontoisin paikkani. Itku valui silmistä, kun se sattui niin. Terolutit tekivät oloni turpeaksi. Sain kerrottua siskolleni tästä uudesta odotuksen odotuksesta. Elämästämme mennä eteenpäin. Jännitti niin. Siskoni oli hyvin iloinen päätöksestämme, mutta näin jälkikäteen myöntänyt, että oli pelokas ja jännittynyt, että ei vain kävisi näin.
Olin niin onnellinen. Ostelin vauvanvaatteita, äitiysvaatteita, netistä katselin vaunuja, sisustin huonetta sen mukaan, mihin sopisi hoitopöytä, tilasin vauvakirjan, kävin lenkillä, söin hyvin ja terveellisesti. Valmistelin elämän muutenkin jo valmiiksi kaikkea varten. Laihdutin kaikenkaikkiaan 9kg ennen tätä koitosta. Mikään ei voinut estää hyväntuulisuuttani. Rakastelimme kaikkialla ja kaiken aikaa. Jos tällä kertaa? Olin niin rakkauden täytteinen, että olin jo unohtaa, miltä tuntuu olla surullinen tai epätoivoinen. Koulu oli stressaavassa tilanteessa, tein paljon töitä ja en lomaillut koskaan, enkä pitänyt toisaalta myös vapaapäiviäkään. Aika kului.
Lähdimme porukalla lappiin. Siellä rintoja puristi niin, että käytin vain tukiliivejä. Siitä päivästä lähtien, aina nykyhetkeen saakka. Tuntui, että niitä ilman en enää voi elää. Tuli raskausuutisia. Olin murtunut. Aikaa oli kulunut vasta niin vähän, perustelin.
Aloin tehdä ovulaatiotestejä. Olin niihin koukussa. Kesään mennessä olin tehnyt kymmeniä raskaustestejä. Heinäkuussa menin taas lääkäriin. Sain clomifenit. Mies kävi siemennesteanalyysin antamassa. Saimme vastauksen: ok sperma, vähän huonolaatuisia siittiöitä, raskaus mahdollinen.
Luotimme tähän. Kunnes viimein sain meille ajan perhesuunnitteluneuvolaan. Sieltä oli tähän mennessä sanottu aina, että ei vielä. Luomusti tulee yrittää vuoden ajan.
Pääsimme sisään. Minut ultrattiin ja "todettiin" pco. Ahaa- ihmettelin. Katsoimme siemennesteanalyysin tuloksia. "Tässä vika". Kuulimme. Se oli paljon viitearvojen ulkopuolella.
Saimme lähetteen keskussairaalaan. Päätimme, että emme jaksa odotella, vaan varasin tampereen AVA- klinikalta ajan suunnittelukäynnille. Meille piirrettiin ja selostettiin siellä kaikki erinomaisesti. Minut ultrattiin ja pco siellä kukki edelleen. Siemennestanalyysi tulisi ottaa uudeleen, samoin keltarauhasarvot tulee ottaa. Ja metformin- aina 80 luvulta asti hyväksi todettu lapsettomuuslääke,- aloitettiin. Lääkäri ehdotti fiksusti, että ensimmäinen kierto aloitettaisiin vasta tammikuussa mahdollisen lääkekaton täyttämistä ajatellen.
Otin sen vastauksen aika tyynesti vastaan. Hinnasto ava- klinikalla näytti tältä:
| Lapsettomuustutkimukset | |||
| 1.käynti sisältäen erikoislääkärin tutkimuksen, | 240 | 198 | |
| ultraäänitutkimuksen sekä tutkimus/hoitosuunnitelman | |||
| Erikoislääkärin vastaanottokäynti ja ultraäänitutkimus | 155 | 124 | |
| Munatorvien aukiolotutkimus (SSG) | 319 | 264 | |
| Siemennesteanalyysi | 96 | 71 | |
| Siittiöiden DNA:n fragmentaatiotesti | 257 | 257 | |
| Kudosnäyte kiveksistä (Kivesbiopsia) | 583 | 493 | |
| Kohtutähystys ( hysteroskopia) | 441 | 386 | |
| Myooman tai polyypin poisto kohtutähystyksen yhteydessä | 1419 | 1276 | |
| Infektiotutkimukset (verikokeet) | 150 | 123 | |
| Lapsettomuushoidot | |||
| Inseminaatio (IUI), sisältää miehen osuuden | 342 | 291 | |
| Koeputkihedelmöitys (IVF), sisältää 3 ultraäänikäyntiä, keräyksen sekä siirron (* | 2810 | 2328 | |
IVF-hoito luovutetuilla munasoluilla (*,
(hinta ei sisällä lääkkeitä)
| 6000-7000 | ||
| Alkion kuoren avaus | 417 | 417 | |
| Alkioiden pitkä viljely | 515 | 433 | |
| Alkioiden pakastus | 463 | 463 | |
| Pakastetun alkion siirto, sisältää uä-tutkimuksen, alkioiden sulatuksen sekä siirron | 986 | 815 | |
| Luovutetut siittiöt, sis. Yhden vuoden säilytysmaksun | 514 | 514 | |
| Puhelimitse annetut reseptit tai hoito-ohjeet | 14-35 | 11-31 | |
| Lääkärin lausunto | 62-133 | 54-112 | |
| Peruuttamaton käynti | 80 | ||
| Toimistomaksu | 14,8 | 14,8 | |
| Laskutuslisä | 15 | 15 | |
| (* asiakkaan maksukyvyn varmistamiseksi tarkastamme luottotiedot | |||
| Raskauden seuranta, Perinatologi Tapio Kurki | |||
| Erikoislääkärin vastaanottokäynti ja alkuraskauden uä-tutkimus | 201 | 166 | |
| Erikoislääkärin vastaanottokäynti ja niskapoimu uä + verikoe (10-13 rask.vko) | 265 | 216 | |
| Raskaus uä (17-21 rask.vko, rakenne uä) | 241 | 199 | |
| Raskaus uä (>21 rask.vko), ei Kelan suorakorvausta | 228 | ||
| Lapsivesinäytteen otto ja tutkimus | 1182 | 948 | |
| Äitiysneuvola | |||
| Ensikäynti neuvolassa kätilön vastaanotolla | 93 | 81 | |
| Neuvolassa otettavat laboratoriotutkimukset | 142 | 122 | |
| Jatkokäynti neuvolassa | 46 | 40 | |
| Synnytysvalmennus | 43 | 31 | |
| Sikiön sydänäänimonitorointi (KTG) | 42 | 30 | |
| Gynekologiset vastaanottokäynnit ja tutkimukset | |||
| Erikoislääkärin vastaanottokäynti, sis. | |||
| Kohdun ja munasarjojen uä-tutkimus | yht. | 213 | 178 |
| Kohdunsuun irtosolututkimus ( Papa ) | 52 | 44 | |
| Limakalvonäyte kohdusta ja sen tutkiminen, käynti lääkärillä, ja laitos-osuus | 289 | 238 | |
| Ultraäänitutkimukset(muut kuin lapsettomuustutkimuksiin ja raskaudenaikaiseen seurantaan kuuluvat) | |||
| Rtg-ylilääkäri Heikki Laine | |||
| Rintojen uä-tutkimus | 174 | 145 | |
| Rintojen uä-tutkimus ja ohutneulanäyte | 365 | 283 | |
| Vatsan alueen uä-tutkimus | 205 | 168 | |
| Munuaisten uä-tutkimus | 111 | 82 | |
| Kilpirauhasen uä-tutkimus | 144 | 115 | |
| Erityisvastaanotot | |||
| Pari- ja seksuaaliterapeutti | |||
| yksilöaika | 72 | ||
| pariaika | 115 | ||
| pariaika, sukusoluneuvonta | 169 | ||
| Muut palvelut | |||
Ennakoiva munasolupakastus
(halutun solumäärän pakastaminen vaatii todennäköisesti enemmän hoitokertoja, jolloin hinta on tässä ilmoitettua suurempi)
| alkaen 2750 | ||
Clomifenit lopetettiin minulta, koska niistä olin kokenut pahaa oloa. Oksentelua, ripulia ja heikotusta. Ne vaihdettiin teroluteihin jälleen. Voi olla, että kaikkein vaikeinta matkassa oli kuitenkin psyykkinen minä. Tuona syksynä olin niin rikki. Itkin kaikki päivät ja yöt. En nukkunut, enkä iloinnut, en surrut, enkä tehnyt. Vain olin. 11 ympäriltäni oli raskaana. Mukaanlukien siskoni ja paras ystäväni. Sitten lisää ystäviäni, sitten lisää, lisää, lisää. Olin yksin.
Tammikuuhun varattiin suunnittelukäynti ivf- hoidolle. Se peruttiin, koska tammikuun ensimmäisellä viikolla saimme kirjeen "kutsu lapsettomuustutkimuksiin keskussairaalaan". Viimein perhesuunnittelun lähettämä lähete oli mennyt eteenpäin. Se helpotti rahatilannetta, mutta ei päätä eikä aikaa. Suunnittelussa käytiin, keväällä oli huhtikuussa siemennesteanalyysi. Parempi tulos kuin kesällä. Tuli inseminaatio lääkkeelliseen kiertoon, koska löydettiin yksi follikkeli. Se osoittautui kystaksi, joka oli ollut siellä ties kuinka kauan. Sitä ei vielä arvattu. Vaan taas tehtiin inseminaatio samalle kystalle seuraavaan kiertoon. Ainiin, se oli näkynyt myös joulukuussa ava- klinikan tehtyä lähete yksityiselle klinikalle. Eli yli puolivuotta minua raskaudutettiin olemassa olemattomaan kystaan. Lääkeannoksia muuteltiin. Metformin teki oloni huonoksi, päivälääke pudotettiin pois. Iltaan ja aamuun lisättiin annostusta. Tuli kesä. En voinut uskoa, että kesä tuli jo ja toinen inseminaatio- vauvani putosi pöntöstä alas kesken työaamun ja jatkoin vain työpäivää kuin ei mitään.
Räjähdin.
Rakennuksellamme räjähti. Laitetaan se myyntiin, - päätettiin.
Mieheni masentui ja räjähti.
Kävimme terapiassa.
Terapiassa.
Lääkkeitä.
Siemenneste oli heikkoa. Se johtui masennuslääkkeestä- painotin.
Räjähdin taas.
Olimme erota.
Suunnittelimme eroa.
Asunto ei mennytkään kaupan.
Saimme ohittamattoman tarjouksen urakointiin.
Kättelimme ja urakka aloitettiin 16.7.2013
Sain esimiestason työpaikan pian kättelyn jälkeen.
Saimme suunnittelukäynnin kesäkuuhun IVF- hoidolle.
Aloitin pistoshoidot, tarkalla kellonajalla ja annoksella. Irrotuspiikillä ja tuskalla.
Gonal ei tuottanut tulosta. Munarakkuloita kertyi vain kaksi. Niitä ei punktioitu.
Inseminaatio.
Vuoto.
Lähdimme Kreikkaan.
Pelastimme suhteemme. (Riitelimme ja sovimme. Rakastuimme ja huusimme.)
Tulimme takaisin eheänä yhtenä kappaleena. Se ei ollut itsestäänselvyys.
Oli heinäkuun kesätauko hoidoista. Heinäkuun lopussa IVF- suunnittelukäynti.
Annosta nostettiin reilusti. Aina 195iu./ päivässä.
Se tuotti tulosta.
Aloitin uudet työt. En tehnyt mitään raskasta siellä.
Kypsyttelin uutta elämää sisälläni.
12.8.2013 oli punktio. Meidän päivämme.
17 munasolua saatiin kerättyä. Siittiöitä oli liian vähän. Alkiota saatiin 3. Yksi siirrettiin tuoresiirrolla 16.8.2013.
Lugesteronit ja zumenonit käyttöön.
Ei raskaana. Ilmestyi testipäivästä seuraavana päivänä.
En jaksa. Ajattelin. Mieheni kannusti.
Pas- siirtoon päästiin seuraavaan kiertoon. Siirto tehtiin 24.9.2013. Testi piti tehdä 8.10.2013.
Vuoto alkoi tänään 3.10.2013.
Elänkö vielä?
-Itkuinen Tuulen kuiskaus-
tiistai 1. lokakuuta 2013
Kaksplus.
Kuvailee elämääni tällä viikolla näin:
Tämän viikon aikana istukka ja ruskuaispussi alkavat kehittyä. Ruskuaispussi rupeaa pian tuottamaan lapsen ensimmäisiä verisoluja. Muutaman viikon kuluessa ruskuaispussi häviää. Tämän viikon aikana alkio yhdistyy istukkaan pienen varren voimin. Varresta kehittyy napanuora, ja raskauden edetessä lapsi saa äidin veren ravintoaineet sitä kautta. Jo nyt pienen alkion hermosolut alkavat kehittyä.
Kun alkio on kiinnittynyt kohdunseinään, keho alkaa tuottaa hCG-hormonia. Tämä on se hormoni joka antaa positiivisen tuloksen raskaustestissä. Hormonitaso on kuitenkin niin alhainen vielä tässä vaiheessa, että se ei välttämättä vielä anna positiivista tulosta.
Tämän viikon aikana istukka ja ruskuaispussi alkavat kehittyä. Ruskuaispussi rupeaa pian tuottamaan lapsen ensimmäisiä verisoluja. Muutaman viikon kuluessa ruskuaispussi häviää. Tämän viikon aikana alkio yhdistyy istukkaan pienen varren voimin. Varresta kehittyy napanuora, ja raskauden edetessä lapsi saa äidin veren ravintoaineet sitä kautta. Jo nyt pienen alkion hermosolut alkavat kehittyä.
Kun alkio on kiinnittynyt kohdunseinään, keho alkaa tuottaa hCG-hormonia. Tämä on se hormoni joka antaa positiivisen tuloksen raskaustestissä. Hormonitaso on kuitenkin niin alhainen vielä tässä vaiheessa, että se ei välttämättä vielä anna positiivista tulosta.
Kun munasolu kiinnittyy kohdunseinään, saattaa muutama pieni verisuoni rikkoutua. Tämä huomataan usein verensekaisen emätineritteen muodossa, ja se on täysin vaaratonta.
Ei saisi lukea. Ei saisi linkittää. Ei saisi tietää. Mutta laskettuaikamme on 11.6.2013. Niin kauan, kunnes toisin todistetaan.
Haluan taas uskoa. Haluan saada voimaa. Haluan olla positiivinen. Haluan, haluan, haluan. Ja taas taustalla soi Minä toivon.
Ja hetkenpäästä taas olen sekaisin. Hormonihirviö mikä hirviö.
Haluan taas uskoa. Haluan saada voimaa. Haluan olla positiivinen. Haluan, haluan, haluan. Ja taas taustalla soi Minä toivon.
Ja hetkenpäästä taas olen sekaisin. Hormonihirviö mikä hirviö.
Päänsärky ja itku. Hammasten kiristys ja stressi.
Kaikki ottaa aivoon.
Alapäätä nipistelee.
Vuodan kirkasta valkovuotoa kassikaupalla.
Hermostuttaa.
Itkettää.
Pienetkin asiat nyppivät.
Halkean tästä raivosta.
En kestä yhtään töissä vastoinkäymisiä, eikä vitsit naurata.
Kotona vain tiuskin ja husin.
Tänään purkasin kaiken läheisimmän ihmiseni asunnon maalaamiseen; kuin omassa raksassa ei olisi mitään ;-)
Mutta joka tapauksessa. Hermostuttaa. Olen hormonihirviö, joka vain sekoaa.
Kilahdus.
Viikko siirrosta ja olen tässä pisteessä. Aion testata lauantaina ekan kerran, vaikka viikon päästä saisi vasta. Haluan jo kääntää pääni negatiivisen tuloksen näyn opettelemiseen, että kykenen tiistaina töihin testaamisen jälkeen; "Kuin ei mitään"- fiiliksellä.
Sekin vituttaa jo valmiiksi. Jos kaikki oli taas tässä. :( Ei saisi ajatella näin, koska sitten kaikki ainakin on jo mennyttä, mutta silti ajattelen. Entä jos....
maanantai 30. syyskuuta 2013
Viikonloppu ja maanantai.
Voi mikä viikonloppu; itkua, naurua, kouluttautumista, kouliintumista, tarinoita lapsettomuudesta, syväjäätä, hiljentymistä, nauruhepulikohtauksia, elämän arvojen tulkitsemista ja paljon muuta. Siitä oli hyvä, mutta rankka viikonloppu tehty. Siihen sisältyi myös matkaa noi n800km. Mutta se oli sen arvoista. Olen vain ihan poikki.
Taas se on tullut; syväväsymys.
Niin se tuli hiljaa hiipimällä viimeksikin, juuri tässä vaiheessa. Kun siirto oli tehty, siitä 6 päivää myöhemmin mieheni löysi minut kesken siivojen nukkumasta olohuoneen sohvalta, joka oli keskellä huonetta. Ihan siksi, että pölyt eivät kiinnostaneet minua. Josta yleensä olen neuroottinen. Olen myös neuroottinen työntekijä, pakkaaja, siivooja, kauppaostossuunnittelija, ruoanlaittaja ja nykyisin myös remontoija. Mutta en nyt. Remontti kiinnosti vain kuvaamisen verran, enkä tehnyt tikkua ristiin työstääkseni siellä tänään jotakin.
Ja erityisesti olen uskollinen ystävien ja läheisten keskuudesta nauttija. Nyt olen vetäytynyt kuoreen. En jaksanut kuin tervehtiä tänään lähimpiäni, vaikka maailmasta rohkeimman ihmisen suurin teko on tapahtunut eilen ja minun olisi pitänyt jaksaa olla onnellinen ja mennä mukaan tähän rohkeuteen. Ei tänään, pyysin. Hän ymmärsi. Tietenkin ymmärsi. Olen kuoleman väsynyt.
Nyt on pakko tehdä töitä pari lausetta ja sitten puolivalmis einesruoka pimpahtaa uunista maailman parhaalle miehelle.
Olen heikko nyt. Myönnän sen. Jos tänään joku kopauttaisi, varmaan särkyisin. Mutta ei itketä.
Ja lugesteronit. Ne ovat ällöttäviä edelleen. Suorastaan oksettavia. Mutta se lopputulos. Siitä näin unta viikonloppuna; vauva huusi unessani lohduttomasti ja minä vain hymyilin. Voi toki johtua siitäkin, että viikonlopun sain nukkua pieni vauva kainalossani kaksi yötä. Voi miten onnekas olenkaan. Ja se ei satuttanut minua lainkaan. Minua satutti vain pienen vauvan lohduton itku pimeällä autolla matkatessa. Silloin pysähdyin. Ikinä ei ole niin kiire, etteikö vauvan tarvitsema syli olisi kaikkein tärkeintä.
Taas se on tullut; syväväsymys.
Niin se tuli hiljaa hiipimällä viimeksikin, juuri tässä vaiheessa. Kun siirto oli tehty, siitä 6 päivää myöhemmin mieheni löysi minut kesken siivojen nukkumasta olohuoneen sohvalta, joka oli keskellä huonetta. Ihan siksi, että pölyt eivät kiinnostaneet minua. Josta yleensä olen neuroottinen. Olen myös neuroottinen työntekijä, pakkaaja, siivooja, kauppaostossuunnittelija, ruoanlaittaja ja nykyisin myös remontoija. Mutta en nyt. Remontti kiinnosti vain kuvaamisen verran, enkä tehnyt tikkua ristiin työstääkseni siellä tänään jotakin.
Ja erityisesti olen uskollinen ystävien ja läheisten keskuudesta nauttija. Nyt olen vetäytynyt kuoreen. En jaksanut kuin tervehtiä tänään lähimpiäni, vaikka maailmasta rohkeimman ihmisen suurin teko on tapahtunut eilen ja minun olisi pitänyt jaksaa olla onnellinen ja mennä mukaan tähän rohkeuteen. Ei tänään, pyysin. Hän ymmärsi. Tietenkin ymmärsi. Olen kuoleman väsynyt.
Nyt on pakko tehdä töitä pari lausetta ja sitten puolivalmis einesruoka pimpahtaa uunista maailman parhaalle miehelle.
Olen heikko nyt. Myönnän sen. Jos tänään joku kopauttaisi, varmaan särkyisin. Mutta ei itketä.
Ja lugesteronit. Ne ovat ällöttäviä edelleen. Suorastaan oksettavia. Mutta se lopputulos. Siitä näin unta viikonloppuna; vauva huusi unessani lohduttomasti ja minä vain hymyilin. Voi toki johtua siitäkin, että viikonlopun sain nukkua pieni vauva kainalossani kaksi yötä. Voi miten onnekas olenkaan. Ja se ei satuttanut minua lainkaan. Minua satutti vain pienen vauvan lohduton itku pimeällä autolla matkatessa. Silloin pysähdyin. Ikinä ei ole niin kiire, etteikö vauvan tarvitsema syli olisi kaikkein tärkeintä.
keskiviikko 25. syyskuuta 2013
Korjaus ja Simpukan teksti.
Anteeksi edellisen postaukseni väärinkäsitys! Blogi- teksti jonka aikaisemmin kirjoitin tuoneen minulle iloa simpukkalehdessä olleella tekstillä meistä lapsettomuutta käsittelevistä blogeista, ei ollutkaan haastateltavana ollut Maija Dahlia vaan ihastuttava Illussia <3 (http://toiveissa.blogspot.fi/)
Maija oli kuitenkin tekstissä mukana lausahduksellaan, joka oli poimittu kommenteista. Toivottavasti mielipahaa en tuottanut kenellekään. Kiitos kuitenkin ihanista blogeistanne, joita saan lukea sydän palasina.. Ja useiden blogien kautta myös liimattuna yhteen. Ainakin pala kerrallaan.
Tänään ystäväni sanoi tarjotessaan minulle juhlapäivällistä kaiken kokemani jälkeen; tekisi mieli laittaa sinut liimakylpyyn, eikä päästää sieltä 9kk pois. Ovat itse aloittamassa vauvansa kanssa värikylpy- harrastusta... Aika sopiva ajatus! Voisin kuvitella tällaisen liimakylvyn olevan aika terää tähän väliin. Toivotaan lääkecoktailejeni toimivan ja erityisesti ällö lugesteronin auttavan.
Maija oli kuitenkin tekstissä mukana lausahduksellaan, joka oli poimittu kommenteista. Toivottavasti mielipahaa en tuottanut kenellekään. Kiitos kuitenkin ihanista blogeistanne, joita saan lukea sydän palasina.. Ja useiden blogien kautta myös liimattuna yhteen. Ainakin pala kerrallaan.
Tänään ystäväni sanoi tarjotessaan minulle juhlapäivällistä kaiken kokemani jälkeen; tekisi mieli laittaa sinut liimakylpyyn, eikä päästää sieltä 9kk pois. Ovat itse aloittamassa vauvansa kanssa värikylpy- harrastusta... Aika sopiva ajatus! Voisin kuvitella tällaisen liimakylvyn olevan aika terää tähän väliin. Toivotaan lääkecoktailejeni toimivan ja erityisesti ällö lugesteronin auttavan.
Passin jälkeen.
Tänään on pp1. Kuten vuodet ovat opettaneet lyhenteistä. Huoh. Aamulla heräsin ennen kukonlaulua miettimään elämän asioita ja iloja sekä suruja. Postilaatikkoon oli kolahtanut myös uusin Simpukka lehti. Lehdessä oli tarina blogi-ystävästäni Maija Dahliasta, jolta olen saanut monet kerrat voimaa, myötätuntoa ja yhteenkuuluvuutta ♡ ja aamulla se itketti.
Itkettää ajatus myös, miten pitkään näin suurta elämän kriisiä joutuu vellomaan. Olenko täällä vain elääkseni nurheesta toiseen, piinapäivistä seuraaviin, kalenterin lapsettomuusasioista seuraavien kohtaamisiin. Eilen lääkärin kanssa ttoivoimme pallolle kiinnittymisliimaa ja toivoa pysyä matkassani. Samalla kuitenkin pohdimme vielä yhden alkion siirron mahdollisuutta - se voi olla jo heti perään. Näin saamme vielä kokea sen jälkeen tiedon mahdollisesta kiinnittymisestä tai ivf jatkosta. Itse rahallisesti toivoisin että saisimme ivf- hoidot vielä tälle vuotta maksukaton sisällä pysymisen vuoksi. En halua mennä asioissa liikaa edelle toistaan, mutta niin tämä kaikki on vain opettanut. Ei tule positiivisia yllätyksiä ellei ole pessimistinen. Nyt minut voidaan yllättää, mutta samalla olen varautunut jatkoon...
Niin pitkään jatkoon, että olemme tässä ainiaan.
Lapseton ystäväni tuskailee, että pelkää jo nyt miten käy jos raskaudun. Hänellä ei ole sitten enää minua. Enkä tiedä mitä sanoa. Samaan aikaan toivoisi tämän kaiken jo päättyvän, mutta millaiset arvet tämä on minuun jättänyt- sitä ei usko kukaan!
Ja pelkään nyt omasta puolestanikn. Onkoha paras ystäväni raskaana toiselle lapselleen? Jätimme ehkäisyn pois kutakuinkin samoihin aikoihin heidän kanssaan ja heillä on jo pian vuoden ikäinen rakas kummipoikamme. Mutta taivas tietäköön millaisen polun olen läpikäynyt hyväksyessäni näin olevan.
Ja jos nyt heille enemmän. . Paremmin. . Lisää.. olen taas yksin. . Niin miten käy.. he ovat tukeneet meitä enemmän kuin mahtavasti mutta jaksanko olla heidän vierellään tässä kaikessa jos taas meillä oli tässä..
Kaikkea sitä pitää ajatella vaikka pas on nyt tehty ja on aika olla tyytyväinen. Hetken.
Olipas sekava postaus, mutta niin on pääkin.
Itkettää ajatus myös, miten pitkään näin suurta elämän kriisiä joutuu vellomaan. Olenko täällä vain elääkseni nurheesta toiseen, piinapäivistä seuraaviin, kalenterin lapsettomuusasioista seuraavien kohtaamisiin. Eilen lääkärin kanssa ttoivoimme pallolle kiinnittymisliimaa ja toivoa pysyä matkassani. Samalla kuitenkin pohdimme vielä yhden alkion siirron mahdollisuutta - se voi olla jo heti perään. Näin saamme vielä kokea sen jälkeen tiedon mahdollisesta kiinnittymisestä tai ivf jatkosta. Itse rahallisesti toivoisin että saisimme ivf- hoidot vielä tälle vuotta maksukaton sisällä pysymisen vuoksi. En halua mennä asioissa liikaa edelle toistaan, mutta niin tämä kaikki on vain opettanut. Ei tule positiivisia yllätyksiä ellei ole pessimistinen. Nyt minut voidaan yllättää, mutta samalla olen varautunut jatkoon...
Niin pitkään jatkoon, että olemme tässä ainiaan.
Lapseton ystäväni tuskailee, että pelkää jo nyt miten käy jos raskaudun. Hänellä ei ole sitten enää minua. Enkä tiedä mitä sanoa. Samaan aikaan toivoisi tämän kaiken jo päättyvän, mutta millaiset arvet tämä on minuun jättänyt- sitä ei usko kukaan!
Ja pelkään nyt omasta puolestanikn. Onkoha paras ystäväni raskaana toiselle lapselleen? Jätimme ehkäisyn pois kutakuinkin samoihin aikoihin heidän kanssaan ja heillä on jo pian vuoden ikäinen rakas kummipoikamme. Mutta taivas tietäköön millaisen polun olen läpikäynyt hyväksyessäni näin olevan.
Ja jos nyt heille enemmän. . Paremmin. . Lisää.. olen taas yksin. . Niin miten käy.. he ovat tukeneet meitä enemmän kuin mahtavasti mutta jaksanko olla heidän vierellään tässä kaikessa jos taas meillä oli tässä..
Kaikkea sitä pitää ajatella vaikka pas on nyt tehty ja on aika olla tyytyväinen. Hetken.
Olipas sekava postaus, mutta niin on pääkin.
tiistai 24. syyskuuta 2013
Raskaana.
Kyllä. Olen raskaana. Olen päättänyt niin. Viimeksikin päätin niin, mutta en tainnut sitä kirjoittaa tai lausua ääneen.
Olen raskaana, kuten toisin todistetaan.
Elävä ihmisenalku, 10 soluiseksi jakautunut pieni vauvamme on nyt sisälläni. Hoivaan, hellin, mieheni pussailee ja rakastamme. Koko perhettämme. Tämä on ihme. Tämä on meidän hetkemme.
Pääsimme sisään heti kun menimme Tayssin sairaalaan, kävi kutsu meille. Rakko ei ollut ehtinyt täyttyä ihan tarpeeksi ja kohtu oli vaikeasti nähtävänä. Olimme puolisentuntia etuajassa sairaalalla, mutta koska lääkärin mukaan "muutama peruutus tuli matkanvarrella" pääsimme heti sisään. ( Voi miten minua itketti pelkkä ajatuskin.. tosilla peruutuksia, mitä tein hyvin, että olin siinä? Sitä en halua silti mietttiä enempää.. On tässä jo riittämiin omissakin asioissa murheita)
Ja näin ollen rakko ei ollut tuosta kahdesta isosta vesituopillisesta ehtinyt vielä täyttyä, oli kohtu vaikeasti havaittavissa. Mutta he löysivät sen.
Toistin henkilötunnukseni ja minua huimasi. Riisuin kevyemmäksi vaatetustani ja menin odottavaan asentoon. Sitten se pieni "pallo" lensi ruudulle. Joten tällä kertaa matkassani on nimenomaisesti mieheni kanssa ristitty "pallo"- vauva.
Rankka päivä takana. Satoja kilometrejä. Tuhansia kyyneleitä. Paljon tsemppiä. Rakkautta ja ensisijaisesti onnellinen loppu.
Nyt oma peitto ja tyyny. Olen onnellinen. Minulta ei sitä viedä tänä yönä pois.
Olen raskaana, kuten toisin todistetaan.
Elävä ihmisenalku, 10 soluiseksi jakautunut pieni vauvamme on nyt sisälläni. Hoivaan, hellin, mieheni pussailee ja rakastamme. Koko perhettämme. Tämä on ihme. Tämä on meidän hetkemme.
Pääsimme sisään heti kun menimme Tayssin sairaalaan, kävi kutsu meille. Rakko ei ollut ehtinyt täyttyä ihan tarpeeksi ja kohtu oli vaikeasti nähtävänä. Olimme puolisentuntia etuajassa sairaalalla, mutta koska lääkärin mukaan "muutama peruutus tuli matkanvarrella" pääsimme heti sisään. ( Voi miten minua itketti pelkkä ajatuskin.. tosilla peruutuksia, mitä tein hyvin, että olin siinä? Sitä en halua silti mietttiä enempää.. On tässä jo riittämiin omissakin asioissa murheita)
Ja näin ollen rakko ei ollut tuosta kahdesta isosta vesituopillisesta ehtinyt vielä täyttyä, oli kohtu vaikeasti havaittavissa. Mutta he löysivät sen.
Toistin henkilötunnukseni ja minua huimasi. Riisuin kevyemmäksi vaatetustani ja menin odottavaan asentoon. Sitten se pieni "pallo" lensi ruudulle. Joten tällä kertaa matkassani on nimenomaisesti mieheni kanssa ristitty "pallo"- vauva.
Rankka päivä takana. Satoja kilometrejä. Tuhansia kyyneleitä. Paljon tsemppiä. Rakkautta ja ensisijaisesti onnellinen loppu.
Nyt oma peitto ja tyyny. Olen onnellinen. Minulta ei sitä viedä tänä yönä pois.
1300
Siinä se on. Meidän aikamme. Sulatuksesta on selvinnyt ainakin toinen. Pian kuulemme lisää!
Aikamme on pian. Sitä ennen olisi täällä ravintolassa pisteltävä vielä rakko täyteen.
Aikamme on pian. Sitä ennen olisi täällä ravintolassa pisteltävä vielä rakko täyteen.
Pas?
Matkalla tampereelle passiin.
Soikoon puhelin hyviä uutisia pian, että vauvamme ovat jaksaneet sulatuksen.
Hermostuttaa.
Itkettää.
Turhauttaa.
Riitelimme.
Lähdin kävelemään kesken matkan.
Nyt kasaan sirpaleita autossa kasaav.
Olen rikki.
Soikoon puhelin hyviä uutisia pian, että vauvamme ovat jaksaneet sulatuksen.
Hermostuttaa.
Itkettää.
Turhauttaa.
Riitelimme.
Lähdin kävelemään kesken matkan.
Nyt kasaan sirpaleita autossa kasaav.
Olen rikki.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)