Pieni poika.

Pieni läheinen poika kysyi minulta kirkkain silmin tänään kesken ruokailun: "Milloin teille tulee samanlainen vauva, kuin äitin masussa on?"
Huokaisin ja vastasin "En tiedä."
Ihmettely jatkui "Miksi te ette * kanssa halua vauvaa?"
Kerroin, että "Voi miten haluaisimmekaan, mutta ehkä se tulee kun aika on."
Lapsen äiti lohdutti meitä kumpaakin sanomalla, että
"Eihän tämäkään vauva tullut aivan heti kuin sinä kerhossasi olisit puheissasi tahtonut."

Keskustelu jäi siihen. Keskustelu elää sisälläni niin kauan, kunnes toisin todistetaan. Niin kauan, kunnes viimein kohtaamme.

Olen lomalla. Minun ei kuulunut lomani aikana uhrata tälle asialle ajatuksia, mutta en pääse itseäni pakoon. Miten olinkaan niin hölmö, että luulin taas olevani vahvempi jossakin muualla? Aamulla lähtiessäni ystäväni kanssa ulkoilemaan totesin hänelle, että "Täällä aion rentoutua ja olen onnellinen. Rauhassa. Mieleltänikin."

Ja siihen pyrin. En lupaa, mutta yritän.

Auto.

Olemme haaveilleet jo pitkään uudesta autosta. Viime keväänä se oikeastaan alkoi. Kutkuttelevin ajatuksin mielessäni olin jo ostamassa farmariautoa, kävin emmaljungan nettisivuilla katsomassa rattaiden kokoa ja mietin, minkä kokoinen farmariosan tulee olla, että rattaat sinne mahtuvat.

Ystävämmekin osti auton. Farmarimallisen. Se oli luontevaa. Sen jälkeen heillä oli plussa. Tuosta nuon vain. Ajattelin, että ehkä se jouduttaisi meidänkin perheenlisäystämme. Kuitenkin päädyimme säästämään vielä kesän yli, koska autossamme ei sinällään ollut mitään vikaa, mutta mieli teki uutta. Mietimme, että jos panostamme kesällä jo uuteen autoon, jää lomamme ulkomailla vajaavaisemmaksi. Siispä säästimme. Siispä otimme vastaan reissussamme jälleen menkat. Sitä päivää en unohda milloinkaan. Mietin kaukomailla hotellin vessassa, että mistä minua rangaistaan? Siitä, että en ostanut mieheni kanssa sitä autoa?

Jokatapauksessa pitkän pohdinnan jälkeen ostimme nyt auton. Viimein. Auto ei ole farmari. Auto on mieleisemme ja hyvin kulkeva paketti, jonka ostossa emme ajatelleet sekunttiakaan perheenlisäystä. Niin joo, mutta onneksi myyjä ajatteli. Katsoi minua herkistyvillä silmillä ja totesi, että autosta löytyy myös isofix- kiinnitys (http://turvaistuin.org/turvaistuin-vinkkeja/isofix-kiinnitys/). Kiitos. Sehän oli tärkeä tieto. Itsenikö siihen hirttoköydellä kiinnitän?

Pääsimme autolla matkaan ja ensimmäisessä kulmassa huomasin vastaantulevan auton rekisterinumero olevan IUI. Säikähteneenä juoksin katsomaan omaamme. Luojan kiitos se ei ollut IVF. Jos näin olisi käynyt, olisin palauttanut auton ja sanonut, että pitäkää lapsettomuutenne.

Parin kilometrin jälkeen vastaan tuli auto, jonka rekisterinumero oli juurikin IVF. Vaikka se kirpaisi syvältä ja oli paskaa, jokin siinä sai minut hymyilemään.

21 tapaa pilata avioliitto.

Kävin ystävieni kanssa tänään katsomassa kyseisen elokuvan. En tiedä olinko sellaisessa mielentilassa, vai mikä vikana oli, mutta nauroin. Voi että, miten nauroin elokuvassa. Ehkä nauroin pankkoon, ehkä nauroin pankosta. En tiedä, mutta hauska se mielestäni oli. Armi osasi roolinsa. Niin epäuskottava, mutta niin luonnollinen elokuva. Kerrankin Suomessa onnistuttiin. Joku onnistui. Joku sai elämältä hyvän opetuksen.

Se, miksi kirjoitan tätä täällä on kuitenkin elokuvan herättelevä kohtaus. Lapsettomuus taitaa todella nousta ihmiskunnan tietoisuuteen median välityksellä.
Elokuvan miehellä, jota esitti Aku Hirviniemi, oli sairaus. Se tuli ikäänkuin kahdessa sivulauseessa esiin. Miehen ex- aviopuoliso kertoi, että mies ei voi saada lapsia. Mies häpesi tilannetta ja siitä ei olisi halunnut puhua. Uusi tyttöystävä olisi kovin halunnut lapsia. Hän jopa kuvitteli olevansa raskaana. Toivoi sitä niin kovin. Niin kovin, että ei halunnut auttaa sohvan kantamisessa, koska ajatteli jo mahdollista pientä taimea, jota kantoi mukanaan. Ja tämän jälkeen sai tietää, että mies ei voi saada lapsia. Olivat yrittäneet jo monta vuotta. Mutta sitä ei tule.

Tämä herätti omat tunteeni pinnalle. Ihmiset, joiden kanssa elokuvissa olin, eivät tiedä omasta ongelmastani. Näin ollen en voinut elokuvan jälkeen tilanteesta tullutta ahdistusta purkaa kenellekään. Halusin jakaa sen siksi heti tänään teille.

Nyt se ei enää ahdista. Oikeastaan olen tyytyväinen. Lapsettomuus sai ratkiriemukkaan hauskassa elokuvassa roolin. Rooli oli niin pienen suuri, että se sai lähes pääroolin. Olen kiitollinen siitä.

Nyt vuoto on ohi. Näin kauan se kesti. Lapsemme on jälleen valunut vessanpönttöön. Ehkä ensi kuussa se ei valu? Ehkä ensi kuussa saan haavan sormeeni ja siitä vuotaa se veri, jonka ei tarvitse vuotaa pönttöön. En tiedä jaksanko sanoa, että toivon niin. Mutta jaksan sanoa, että haluaisin niin.


Hyvää yötä.

IUI

Pilalla. Kaikki on taas niin pilalla.
Kieropäivä on nyt numero 2. Ja kyllä, voimalla tulee! Kaikki pihalle vain, että ei mitään minusta jäljelle enää jäisi. Lapsettomuushoitajalle soittaessani hän totesi vain, että hyvähän olisi, jos se olisi nyt se kysta, joka sieltä pääsee tulemaan.
Hoitaja olisi mielellään ottanut minut seuraavaan hoitokierrokseen heti; pistoksia ylihuomisesta lähtien, mahdollinen inseminaatio ensi viikolla jne. Itse pysäyttelin ja sanoin, että lähden loppuviikoksi lomalle ja aion siitä todella nauttia. Hän ymmärsi. Ainakin uskon niin.

Seuraava inseminaatio on siis seuraavassa kierrossa. Joten, nyt tehtävänäni on laskea seuraavat kuukautiset. Miten helvetissä tällaisessa kropassa voit laskea jotain sellaista?!?! Terolut- tabletteja kehiin ja ei kun laskemaan.

Jonosta IVF- hoitoihin kysyessäni hän totesi, että ei sellaista olekaan. Jollei inseminaatio tuota tulosta, siirrytään ennen kesää vielä IVF- hoitoon hoidon suunnittelukäynnin jälkeen. Sellaista. Annetaan kaikkien kukkien kukkia.

Toivottavasti sinun viikkosi alkoi paremmin.

Vuoto.

Olimme lähdössä viettämään kivaa talvipäivää eilisten vauvakutsujen jälkeiseen päivään, - nyt vain aikaa minulle ja läheisillemme. Vielä ennen lähtöä ajattelin pikaisesti käydä pissalla ja sille tielle jäin. Siten, että nyt olen tässä. Tämä tapahtui noin kolme tuntia sitten.

Verta. Siinä se oli. Verta tuli taas. Ja tällaisena päivänä, kp. 20. Viikon päästä olisi ollut testauspäivä. Vauvamme valui viemäristä alas. Huusin, itkin, potkin ja voin pahoin. Makasin vessan lattialla kaksi tuntia, kun mieheni silitteli kasvojani ja etsi lohdutuksen sanoja. Onneksi olimme vain me kaksi. Olimme kotona ja meillä ei tavallaan ollut kiire minnekkään.

Kaksi tuntia myöhemmin hermoilin, huusin ja raivosin. Tyhjäsin mieheni vaatekaapin ja käskin hänen lähteä hiihtämään asunnostamme niin kauas kuin pippuri kasvaisi. Olen niin surullinen, niin pettynyt ja niin kipeä. Kipeä tähän pääni kantamaan kuormaan. Mieheni ei lähtenyt minnekään (mitä ihmettelen! käyttäydyin kuin mielenterveyspotilas) vaan seisoi vierelläni ja otti lujaan halaukseen. Siinä taas olimme. Kahdestaan, kaikesta selvinneenä.

Viimein kun sain sisaruksilleni lähetettyä viestiä tapahtuneesta tuli yksi lohtu. Mitä jos se oli kiinnittymisvuotoa? Tällaisena päivänä, miten tällaisena päivänä edes voisi olla menkkavuotoa? Tämä vuoto on kummallista; se on veristä, ihan selvästi, mutta sitä ei tullut paljon ja vain yksi hyytelömainen pallo. Olisiko se ollut kysta? Pitääkö minun päästä heti sairaalaan? Pitääkö tästä ylipäätään edes soittaa naistentaudeille? Vai olenko nyt vain ja keitän perunoita. Olemmehan me tässä, kaksin.

Babyshowerit.

Jep. Sellaisilla olin. Kasasin itseäni koko eilisen päivän ja sinne sitten päädyin. Muiden joukkoon. Ovesta sisään astuessani kuulin pienen vauvan itkua ja puhetta vaipanvaihdosta, lapsen lempimusiikista ja perheen uusista rutiineista. Kyllä vain, siellä oli odottavan ystäväni lisäksi myös pieniä vauvoja äiteineen ja heidän miehiään (?!!).

Ilta oli järjestetty hienosti. Tarjoilut olivat herkullisia ja masukakku oli maittavaa. Itselläni oli ulkopuolinen olo, kuten asiaan tietenkin kuuluukin. Päivänsankari, odottava äiti, suorastaan sädehti keskipisteenä. Kaikki olivat ostaneet äidiksi tulevalle lahjan ja niitä arvottiin ja käytiin läpi vuoroitellen. Ah- ihana, voi miten söpö, nämä tulevat hyvään käyttöön, tämä sopii sisustukseemme, tästä toivon lapsen lempipupua, ynnä muut sanoitukset tulivat illassa hyvin esiin. Sellaista.

Mitäkö minä siellä tein? Istuin ja pureskelin kynsiäni. Tekisi mieli aivan lisätä tänne kuva kynsistäni, jotka eivät ole näin kamalilta näyttäneet sitten ensimmäisen AVA- klinikalla tekemämme vierailun jälkeen. Yritin keskittyä siellä katsomaan Putousta ja muistelemaan vanhan tuttavani kanssa menneitä, mutta aina joku meidät palautti maanpinnalle; "Tulkaa nyt tekin katsomaan tätä tämän vuoden äitiyspakkausta!"
- Ei kiinnosta, olen nähnyt sen jo lukemattomia kertoja KAIKKIEn raskaana olevien ystävieni kotona ja jo syntyneiden lasten päälläkin. Näin teki mieli sanoa, mutta todellisuudessahan hymyilin ja hykertelin muiden tahdissa;
"Voi miten pientä ja ihanaa."


Tekisi mieli karjua, tekisi mieli huutaa, tekisi mieli vajota koomaan.

Tulihan se.

Tapahtumarikasta päivää kaikille. En ottanut työtä vastaan, ei ollut minun juttuni. (Mikä sinällään on ollut äärettömän stressaava asia elämässäni tällä hetkellä.)

Niin ja tapahtuihan se viimeinkin, taas. Kun en ollutkaan hetkeen moisia uutisia kuullut. Nimittäin raskausuutinen on jälleen täällä. Jälleen perustelin ystävälleni, miten ihana asia se on ja hänen ei kuulu vuodattaa kyyneliä sen vuoksi, että minä en ole edelleenkään raskaana. Miten minä en ehkä koskaan ole ja hän on jo kolmatta kertaa.
Miten minä pyyhin kyyneet hänen kasvoiltaan, kun hän tärisevällä äänellä kertoo heidän lasketun ajan olevan ensi syksynä. Kuinka tämä vauva oli "jouluyllätys". Sellaisia yllätyksiä muilla.
Itse en yllättynyt tästä lainkaan.
Nyt syön suklaata, syön niin paljon suklaata, että tukehdun siihen.

Kuunnellen.

Itseäni kuunnellen, ajatuksiani uskoen ja siihen hetkeen luottaen. Näillä mennään tänään. Sain maanantaina puhelun, että olen mahdollisesti saanut uuden työpaikan.

Nyt, tänään olen menossa siitä kuulemaan. Mitä heillä on tarjota, millaisella aikataululla ja erityisesti, miksi juuri minä valikoiduin heidän tekemässään haastattelussa.

Ei siis kiertopäivien laskemista, ei oman olon tutkailua, eikä pahaa oloa. Vaan kuuntelemista ja järjen käyttöä. Siitä on tämä päivä tehty. Pitäkää tsempit korkealla, että tämä on juuri sitä, mitä minä halusinkin!

Turhia toiveita.

Olen aika varma, että nämä ovat turhia toiveita inseminaation jälkiseurauksena, mutta haluan kirjata omaa ajatteluani jokatapauksessa.
Miksi eilen illalla vatsaani turvotti? Enhän ollut edes syönyt mitään sellaista.
Miksi vatsani on nyt kovin kipeä?
Miksi tuolla alhaalla tunnen viiltävää kipua välillä?

Odotuksen odottelun tuskaa. Taidan olla tulossa hulluksi.

Inseminaatio.

Tänään se sitten tapahtui. Kesken kirkkaan työpäiväni.

Aamulla herättelin 4:45 miestäni ennen töihin lähtöä juomaan vettä. Mumiseva mies avasi suunsa, jonne pudottelin vesitilkkoja. Hurjaa, mutta näin lääkäri suositteli tekemään: Juomaan mahdollisimman paljon vettä ennen itse toimitusta.
Klo. 08 mieheni oli tehnyt toimenpiteen, pistänyt siis simpat purkkiin ja vei labraan, jossa ne vastaanotettiin pesua varten klo 08:25.

Klo 11. oli varattu aikamme. Luonnollisesti se oli tietenkin myöhässä, mutta minä en. Kesken päivän ajelun sumuisessa säässä sumuisessa tunnelmassa jälleen keskussairaalaan. Odottelimme yhdessä aulassa ja päässäni vilisi kaikenlaisia ajatuksia. Lähinnä se, miten nämäkin käytävät tulivat yhtäkkiä niin tutuiksi meille. Miten joudumme istumaan niillä luultavasti vielä vuosi toisensa jälkeen.

Pääsimme sisään. Jälleen uusi lääkäri. Oikein osaavalta tuntuva ja ystävällinen. Kerroin taustojamme hieman, osittain hän luki vain edellisestä epikriisistä. Riisuuduin ja odottelimme simppoja saapuviksi.
Kerroin, kuinka tänään alkoi pieni tiputtava vuoto ennen tuloani. Lääkäri totesi sen varmaan johtuvan ovulaatiosta tai lääkkeestä. Tai kummastakin. Sanoin olevani niin kyyninen ja skeptinen koko ovulaatio- sanaa kohtaan, että melkein räjähdän. En usko siihen.

Lääkäri ultrasi ja oli samaa mieltä. Aika pieneltä ja heikolta todennäköisyys näyttää. Ainakaan munarakkula ei ole puhjennut ja voi olla, että se ei edes sellainen ole. Luultavasti kysta.

Sitten se kuitenkin tehtiin. Simpat saapuivat, pienellä katerilla ne laitettiin kohtuun. Odottamaan noutajaansa. Saimme paperit, joissa luki hienot lukemat. Parhaat tähänastisista: mieheni oli onnistunut, ollut stressaamatta ja saanut aikaan paljon paremman luvut kuin koskaan ennen. Mistä se lie johtuu, sitä emme tiedä.

Nyt, odotamme. 22.2.2013 on meidän kirjoihini kirjoitettu seuraava askeleemme. Aion vaalia tätä. Elän pumpulissa ja pidän itsestäni huolta. Nyt kuitenkin pieni määrä jäätelöä tähän väliin ;)

Toivottavasti olet peukut pystyssä. Jotain on nyt tehty, paljon tekemättä, mutta toivoa jälleen uskon, sen pienen verran.

Ja sitten palasin töihin. Kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Voitte kuvitella, miltä tuntui istua jalat ristissä palaverissa?

Tänään.

Otsikosta huolimatta aloitan kertomalla eilisestä.

Saimme ystäväperheemme vierailulle, kunhan rohkenin vain kutsua. Perhe otti kutsumme ilomielin vastaan ja kasasin itseni. Tunneryöppyä oli luvassa, mutta ajattelin kestäväni sen. Juttelimme jo pitkän aikaa niitä näitä, heidän kuulumisiaan ja maailman kuulumisia. Sitten se vain tuli, kuin luonnostaan. Heidän koko perheelleen aloimme kertoa tilanteestamme. Siitä, miten tämä kaikki sattuu ja mitä nyt yhtäkkiä onkaan alkanut tapahtua.
Puhuin puhuin ja puhuin. Sitä riitti. Nyt minua kuunneltiin. Oikeasti ympärilläni oli tärkeimmät ystäväni ja nyt pystyin viimein siitä puhua. Kerroin päivän tapahtumista, miten nyt olen kiinni ruiskullisessa piikissä klo. 22. ja miten en tiedä uskallanko sitä pistää.

Ystäväni, joka on terveydenhoitaja, antoi kaiken ymmärryksensä sekä henkisellä että fyysisellä läsnäolollaan. Psyykkeestäni puhumattakaan! Ystäväni lupasi, että voisivat venyttää vierailua niin myöhälle ja hän mielellään pistoksen minulle hoitaa. Tilanne oli vapauttava ja kiusallisesta aiheesta huolimatta taisimme vitsaillakin porukalla, että tässäpä teemme meille vauvaa leipoen koko sakki! :) Voi, kai, vaikeasta asiasta tehdä joskus vitsiäkin?

Piikki siis pistettiin minuutilleen klo. 22. kuten lääkäri minut ohjeisti. Luojan kiitos, minun ei tarvinnut pistosta itse hoitaa. Siitä ei olisi tullut yhtään mitään. Mutta lääke meni, osui ja upposi. Maha oli hieman arka ja kipeä pistoksen jälkeen. Yöllä uni ei maistunut. Pyörin vain sängyssäni ympyrää ja olin levoton. Mietin päivän tapahtumaa katetrin laitosta huomiseen katetrin laittoon. Joskus taisin edellisissä opinnoissani todeta, että jos minuun sellainen kuuna päivänä tulee laittaa, voi samantien heittää minulle hyvästit.
Ja nyt suorastaan odotan sitä. En sitä, että odotukseni olisivat vallan suuret inseminaatiota kohtaan, vaan sitä, että jännitykseni on lauennut odottamaan mitä kaikkea pääsemme kokemaan. Viimein meidät otetaan todesta. Viimein saamme huutoomme vastauksia. Joku edes yrittää auttaa.

Monena päivänä mietin, että tästä kaikesta ei ole mitään hyötyä. Miten yksin olemmekaan ja mitä hyvää voi näin kamalasta aiheesta seurata. Nyt olen päättänyt olla edes pienen hetken positiivinen.
Listaus positiivisista asioista
- Olen huomannut, ketkä ovat oikeasti läheisiä ystäviäni
- Mieheni on todella kasvanut lapsen saanti toiveisiin. Tuntui, kun ensimmäistä kertaa asiaa puhuimme suunnitteluasteella, että painostan häntä sellaisene, mitä hän ei halua vielä. Nyt asiat ovat täysin päälaellaan. Tämä on yhteinen päämäärä, jota toivomme koko sydämestämme
- Olemme päässeet "edullisempiin" hoitoihin julkisen terveydenhoidon piiriin.
- Matkat hoitojen aikana ei ole suuri rasite, sillä voimme hoitaa käynnit omassa keskussairaalassamme
- En koe enää tuskaa pieniä lapsia nähdessäni, olen enemmänkin hymyileväisempi ja ajattelen jokaisen olevan ihme. (Raskaana olevia henkilöitä en voi näin katsoa.. Se on vain niin vaikeaa. Valitettavasti.)
- Olen tutustunut äitiini ihan erilaisin silmin. Olen avautunut hänelle tästä kaikesta ja paljon muusta. En olisi vielä vuosi sitten kuvitellut ystävystyväni äitini kanssa sille tasolle, että hän eilen illalla soitettuaan kyynelehti puolestani kivuliaasta toimenpiteestä ja siitä, miksi en pyytänyt häntä mukaani munatorvien aukiolotutkimukseen, kun mieheni ei päässyt. Tämä oli suuri tapahtuma. Muistan sen puhelun aina.
- Minulla on oma koti ja hyvä työ
- Työyhteisöni on ymmärtänyt sairauteni, josta en ole sen suuremmin kertonut. Olen sanonut vain, että hoidatan itseäni nyt kuntoon ja pyrin sen olemaan vaikuttamatta suuremmin työni tuloksiin. Olen päällisin puolin sanonut vain, että on kyse vakavasta sairaudesta, johon on hoitokeinoja olemassa, mutta joudun niitä valitettavasti käydä ottamassa työaikana. Tämä on riittänyt työyhteisölleni ja pomolleni. Lupasin, että kerron heille enemmän, jos jossain vaiheessa myöhemmin jaksan ja koen, että se on työni puolesta välttäämätöntä.
- Saan liikunnasta iloa ja energiaa
- Pian on loma ja lähdemme reissuun!!!!! Viime vuonna olimme samoihin aikoihin samassa paikassa reissussa, mutta se koitui kohtalokseni valtavien rintakipujen vuoksi. Jouduin pitämään yötä päivää tukirintaliivejä päälläni ja rintani olivat täysin kosketusherkät. Mukana olleet olivat varmoja positiivisesta raskaustestista ja se kummitteli myös omassa päässäni. Viikko oli tuskainen, kun odotin vain kotiin pääsyä ja nopeasti mahdollisen plussan näkemistä. En juonut yhtäkään alkoholiannosta reissussa, vaan mietin tulevia lomia ja sitä, miten ensi vuonna joka vuotinen reissumme olisikaan erilainen uudessa kokoonpanossa.

Ja nyt ollaan tässä. Tänään.

Avoimin mielin kohti uutta seikkailua.


- Tuulen kuiskaus -

Eteenpäin.

Nyt ei ole aika katsoa taaksepäin, vaan mennä siihen suuntaan, kuin nenä näyttää.
Tänään on tapahtunut kertarytinällä niin monta asiaa, että en ole vielä itsekään aivan varma, ymmärsinkö oikein kaiken.

Menin (YKSIN! niin, valitettavasti jouduin) munatorvien aukiolotutkimukseen. Tällä kertaa hyvin ystävällinen lääkäri pyysi minua heti riisuutumaan ja käymään vessassa, mikäli edellisestä käynnistä on useampi aika. Ystävällinen sairaanhoitaja/ kätilö varmisti, että olenhan ottanut alle kipulääkkkeet, vaikka toimenpide sinällään on nopea ja aika kivuton.

Riisuiduin ja kävin gynekologiseen tutkimusasentoon. Minua jännitti paljon. Eniten jännitystä aiheutti kuitenkin ehkä se, että olin yksin. Munatorvien aukiolotutkimus tehtiin keittosuolaliuoksen ja ilman avulla. Tämä sattui tavattoman paljon! Niin paljon, että minua itkettää vieläkin kyseinen toimenpide. Yritin olla kovin reipas, mutta ilman laittaminen tuntui ikuiselta kärsimykseltä kaikkien juurihoidettujen hampaidenikin jälkeen. Lääkäri mietti heti alkuunsa, että mahtavatkohan munatorveni olla hyvin tukossa, kun toimenpide sattui minuun niin paljon. Kun laittoivat yhdessä sairaanhoitajan kanssa keittosuolaliuosta, kipu helpottui ja enää ei sattunut niin mahdottomasti. Tänään oli siis kiertopäivä 10.

Otin ennen toimenpidettä ibuprofeiinia 3x 400mg tabletin. Tämä oli ehkä yliampuvan kuuloista, mutta pohdin vain siinä toimepidetuolilla maatessani, että mitenköhän paljon se olisi sattunut ilman lääkettä!

Toimenpide itsessään kesti noin 10minuuttia, jonka aikana laitettiin katerin avulla kohtuonteloon keittosuolaliuosta ja vuoroin ilmaa. Tätä toimenpidettä lääkäri seurasi tarkasti samalla ultraäänisauvalla.

Kun tutkimus oli tehty ja lääkäri todennut, että munatorveni ovat auki ja hyväkuntoiset, sain luvan huokaista. Viimein jotain positiivista! Olin varautunut kaikkeen.
Tämän toimenpiteen saimme käydä keskussairaalassa, joka oli viime viikkoisen lääkärini lähete eteenpäin. Onneksi sain edes jotakin säästöä. AVA- klinikalla tästä toimenpiteestä olisi veloitettu 270€. Vaikka eihän se raha kaikkea ratkaise, on tällaisilla asioilla suuret vaikutukset.

Juttelin pukeutuessani lääkärin kanssa meidän jatkostamme. Kerroin pääsystämme IVF jonoon. Hän pohti, että ultratessaan näki mahdollisen follikkelin 17,2mm valmiina odottamaan ovulaatiota, että voisimme kokeilla Inseminaatiota. Näin IVF- jonotuksen aikana.
Kerroin, että olemme avoimin mielin valmiita ottamaan kaiken vastaan. Raskasta on odottaa ikuisesti jotain, mitä ei edes tiedä vielä, mitä voi odottaa.

Lääkäri sanoi, että olemme odottaneet pitkään ja nyt asialle viimein pitää alkaa tekemään jotakin. Jollei siemenneste ole täydellistä inseminaatioon, niin sen näkee sitten. Kokeilla kannattaa. Näin päädyimme

Pregnyl 5000 IU injektiokuiva-aineeseen ja liuottimeen kohdallani.

TÄNÄÄN! Niin, nimenomaan tänään. Ensimmäistä kertaa elämässäni koen tämän kaiken. Olin kuin sumussa lääkärin kertoessa seuraavien päivien sisältöä. Tänään pistän piikin vatsamakkaraani, navan alapuolelle. Osaankohan? Pitäisikö jonkun ystäväni auttaa minua? Olin tutkinut munatorvien aukiolotutkimuksesta, että usealla on raskautumismahdollisuudet kasvaneet päivällä tehdyn tutkimuksen jälkeen, mutta nyt ollaankin eipäs- juupas tilanteessa, sillä mieheni pitää nyt pidättäytyä aina perjantai-aamuun saakka, jolloin hänen pitää viedä puhdas siemennäyte laboratorioon ja minä menen perässä myöhemmin, kun siemenet on pesty. Aika jännittävää!

Pesun tarkoituksena on erottaa parhaiten liikkuvat siemenet muista. Sitten pestyt siittiöt ruiskutetaan katetrilla kohtuonteloon! Perjantaina siis pitäisi laskujen mukaan olla Inseminaatiolle tämän ovulaation indutkition jälkeen kulunut 12-42h. Ihanteellinen määrä munasoluille on 1-2 kypsää ja minulta näyttäisi piippaavan yhtä. Onnistumistuloksen lääkäri sanoi riippuvan lähinnä siemennesteen laadusta. Onnistumiprosentti inseminaatioissa yhdistettynä hormonihoitoon on noin 10-20% hoitokiertoa kohden. Tämä on aika pieni prosentti, mutta puhuimme kahden kerran kokeilusta. Mitäpä se ottaa jollei annakkaan? Tuntui niin hullulta, kun lääkäri suositteli aloittamaan raskausajan ja imetyksen monivitamiinitabletteja! Mitä hullua minä niillä teen??!
No, ostin kuitenkin. Jaoin ne kiltisti myös dosettiini muiden lapsettomuushoitolääkkeideni sekaan..


Hullulta tuntui myös ajatus siitä, että minun tulee soittaa, jos tulen raskaaksi! Että pitää mennä ultrattavaksi ja siirtyä raskausneuvolan puolelle. Hohhoi, sanon minä. Tuntuu aika kaukaisilta puheilta. Mutta siinä sitten vain nyökkäilin. Mutta lääkäri totesi myös tervetulleeksi toiseen ultraukseen inseminaation aikana. Perjantaina sovimme ilmeisesti sitten jälleen tapaamisellemme ajan.

Apua, olen ihan sekaisin saamastani tietovyörystä. Onneksi on tämä blogi, jonne purkaa ajatuksia. Saimme me vielä muutakin, nimittäin eilen tuli miehelleni kutsu kivesten ultraäänitutkimukseen, se on maanantaina. Voi, miten pidänkään peukkuja! Ei sillä, että omalla kohdallani tämä kaikki olisi niin helppoa, mutta sillä, että ei hänenkään tarvitsisi kärvistellä yhtään sen enempää. Onneksi kaikkea ei voi tietää.

Positiivinen asia oli myös saamani puhelu seksuaaliterapeutilta. Kyllä vain, näinki nopealla aikataululla! Saimme yhteisen terapia-ajan keskussairaalan seksuaaliterapeutin vastaanotolle ensi kuun alkuun. Siihenkään ei ole enää pitkä matka. Nyt olemme matkaa taittaneet jo sen verran, että on ollut ihana saada jotain uusia vastauksia ja eteenpäin tahtovaa voimaa. Enää en ole kiinni vain lääkkeissä, vaan viimein joku auttaa.