Kokeilin vielä.

Miksi ei voi uskoa? Miksi haluaa jotain enemmän? Miksi ei voi saavuttaa? Ehkä ensi vuonna saan vastauksia näihin kysymyksiini.

Ilmaan kuiskaan pienen toiveen; Anna ystävilleni kaikkea hyvää tulevaan vuoteen! Anna tähti oppaaksi eteenpäin johdattamaan, kuu tietä valaisemaan ja aurinko lämpöä antamaan. Anna iloa päiviin, anna uskoa ihmeisiin, anna enkeleitä rinnalle kulkemaan. ♥

Kokeilin heti aamulla, vaikka tiesinkin.

mun vuodet vähenee
ne ilmaan ohenee
kuin savu taivaaseen
mun jälkeeni ei jää
kai mitään kestävää
pois kaikki häviää
mä hiekkalinnan teen
se vaipuu paikoilleen
ei kestä huomiseen
on turha rakentaa
polkua jatkuvaa
jos kaikki katoaa

entä jos elämän ikuinen virta
katkeaa kuin lahonnut silta
entä jos eksyn matkalla laivaan
voinko mä rakentaa tuhkasta taivaan
ainoa varma on vain tämä hetki
heikolla jäällä käy sieluni retki
anteeksi luoja rauhaasi vaivaan
voinko mä rakentaa tuhkasta taivaan

sä säästät lippaaseen
rahat käytät korkoineen
kai taloon kiviseen
vaan miksi uskot niin
jos sulle pedattiin
vain sänky sammaliin
entä jos elämän ikuinen virta
katkeaa kuin lahonnut silta
entä jos eksyn matkalla laivaan
voinko mä rakentaa tuhkasta taivaan
ainoa varma on vain tämä hetki
heikolla jäällä käy sieluni retki
anteeksi luoja rauhaasi vaivaan
voinko mä rakentaa tuhkasta taivaan

entä jos elämän ikuinen virta
katkeaa kuin lahonnut silta
entä jos eksyn matkalla laivaan
voinko mä rakentaa tuhkasta taivaan
ainoa varma on vain tämä hetki
heikolla jäällä käy sieluni retki
anteeksi luoja rauhaasi vaivaan
voinko mä rakentaa tuhkasta taivaan

tuhkasta taivaan
tuhkasta taivaan

Onko pakko jaksaa?

Tässä.

Aion olla reipas. Nyt vietän hymyhetkeä. Vien uuden vuoden korkokenkäni huoltoon suutarille ja samalla reissulla haen höyryävän kuuman pizzan. Vain meille. Tiedossa siis ratkiriemukasta oloa, aikuisessa seurassa. (..Ja voi miten nauttisinkaan jo siirtyä kaupunkiin katselemaan lasten ilotulitusta ja syömään kotiin nakkia ja perunasalaattia. Mutta ei, olen juhlavelvollinen: Nuori, lapseton ihminen!)

Tänään olin sivustakuuntelijana keskustelussa;
- Kun teillä on nyt se vauva, niin ette sitten minnekään reissuunkaan hetkeen pääse.
- Niin, harmi.
- Ehkä kuitenkin ensi kuussa jo viitsii matkalle.
- Eihän vauva mitään ole kuitenkaan muuttanut.  

Voi miten keljuttava olo tuli! Tajuaisivatko ihmiset nauttia niistä pienistä vauvan varpaista ja hellyyttävistä hetkistä heidän kanssaan ilman hötkyilyjä jatkuvasti toisaalle.

Apua.

Kun rohkaisee mielensä ja soittaa apua. Sitä ei saakkaan.

 Tähän asti luotin AVA- klinikan hoitomuotoihin kuin elämäni peruspilarina toimivaan kivijalkaan, mutta nyt sekin on "lomalla". Toisilla on varaa lomailla, kun pääni hajoaa. Mitähän terveyskeskuksessa ajattelisivat, jos lähtisin nyt vaahtoamaan tätä pääni halkeamipistettä. Ja sitä, miten toisilla on varaa lomailla. 

Ehkä jo tunnin tai jopa jo minuutin päästä olen erimieltä ja tulen tulokseen, että kokonaisella klinikalla on varaa lomailla (ainakin niiden hinnoilla!) ja lääkäreilläkin on oikeus vapaisiinsa, mutta nyt olen hermorauniona! Kukaan ei kuule minua. 

Haluaisin niin kovin äidiksi. Miksi se riistetään. Miksi? :,(

Entä jos..

..ei sittenkään.

Miten tämä ihmisen mieli, kroppa, haaveet, toiveet, unelmat ja jälleen se kroppa, voikin olla niin sekaisin. 

Kuudetta päivää tissit, etenkin nännit, huutavat hoosiannaa ollen tajuttoman kipeät! Jouluaattona (maanantaina) tekemäni useamman raskaustestituloksen jälkeen rohkaisin tänään jälleen mieleni. Entä jos sittenkin?

Hain apteekista predictor early- raskaustestin ja kiirehdin kotiin pissaamaan purkkiin. 

Tämä yli 99% varmuustesti näytti vain yhtä viivaa. (Kahden sijaan)

Huomenna soitan Avalle. Tahdon edes kuukautiseni takaisin ja nämä kurjat rintakivutkin haluan pois. Voinko lopettaa tämän leikin? 5.9.2013 ei ollut laskeuttu aikamme. Tälläkään kertaa.

Järkeä vai ei.

Kiertopäivä 29. Raskaustestit ovat visusti apteekissa, sillä olen tuhlannut kaikki jouluaattona. (Niin, eihän yhteen testiin voi luottaa! Tiedät varmaan tunteen..) 

Yleensä menkat ovat alkaneet säännöllisen epäsäännöllisesti terolut tablettien avulla kiertopäivä 25-26. 

Koska te olette alkaneet tikuttaa? Onko tässä koko joulun sekoittamisessa mitään järkeä? 

Mahdollisuuksia en menetä.

Perhe, sisausten lapset, rentoa yhdessä oloa. Pukki ei tuonutkaan menkkoja mukana. Jospa sittenkin..?
Annetaan ajan kulua ja nyt nautitaan yhteisestä ajasta kera tärkeiden ihmisten.

<3 halauksia lämpöiseen jouluun.

Parempaa joulua sinulle.

Niin. Viiva se oli. Ei plussa.
Että sellainen joulu taas.
Ehkä ensi jouluna?
Satuttaa. Niin perkeleesti satuttaa. Se oli toiveena jo viime joulunakin. 
Mitä onkaan tehnyt niin väärin tässä elämässä?

Eikä tätä tuskaa helpota yhtään se, että menkat eivät ole vielä edes alkaneet. Odotettavissa siis iltaan, kun pukki saapuu punanuttuineen joulunviettoommme, tuo mukanaan mulle veritilkat. Viimeksi ne alkoi samana päivänä, kun ystäväni vauva syntyi. Ironista, eikö totta?

Parempaa joulua teille <3

Pieni toivenhiven.

Luulin, että toivenhivenet ja murusetkin olen itsestäni kadottanut. Mutta nyt aletaan elää jännittäviä päiviä. Joko tämä uutinen pilaa koko jouluni tai sitten muuttaa loppuelämäni. Aion elää tässä hetkessä ja näissä pienissä kutittavissa ajatuksissa lauantaihin, jopa sunnuntaihin tai ehkäpä maanantaihin saakka! Jouluaattona, sitä mieheni minulle ehdotti. Jos silloin tekisimme testin? Se olisi joko koko vuoden kamalin tai toiveikkain päivä. Se 18mm folliikkeli kummittelee päässäni. (Eihän siihen tarvita kuin yksi! Yksi onnistuminen!) Kiertopäivä 24 on lauantaina ja kun kalenteria äsken selailin, tuli fiilis, että voi juku! En ole edes stressannut, hermoillut tai jännittänyt tulevaa aikaa. Mutta nyt aion elää tällaistä pientä kutkuttavaa tunnelmaa kantaen sisälläni.

Tänä aamuna kävimme (jälleen!) viemässä mieheni spermanäytepurkin keskussairaalaan. Tutkimus on yksityisellä puolella jo kertaalleen tehty, mutta kuten aiemmin kerroin, ottivat meidät kunnallisella puolella vasta nyt vakavasti asiakkaikseen ja tutkimukset heidän osaltaan aloitetaan alusta, kun me elämme jo paljon pidemmällä. Mutta eihän tuosta tutkimuksesta haittaakaan ole.. Tuomiot ja onnenhetkien kyyneleet olemme siirtäneet elämässämme tuonnemmas.

Aamu siis alkoi varsin virkkaissa tunnelmissa ;-)


Toivon hippusia myös teidänkin päiväänne <3

Se tunne.

..Se tunne kun maailma jälleen romahti

..Se tunne, kun ei löytynyt sanoja

..Se tunne, kun tiesi, että ei hän tarkoittanut koskettaa sanoillaan minua

..Se tunne, kun en ollutkaan niin vahva, mitä luulin.


Tapasin ystäväni ja hänen vauvansa tänään. Juttelumme lomassa maailmani romahti, vain kaksi lausetta:
"Olen kuullut, että voin saada nyt paremmin töitä, kun on oma lapsi. Sitä arvostetaan kuitenki niin paljon, että on omakohtaista osaamista."


Tiedän jälleen mitä ensi yönä tehdään. Ja seuraavana. Ja jouluna. Tästä se alamäki taas lähti. Kun olin jo pariksi päiväksi itseni kasannut.


Tikulla silmään ja vielä toiseen kyläpaikkaan joulutervehdystä viemään. Ja voi kyllä, perheenlisäystä odottavan perheen vieraiksi menemme. Onneksi osa on jo näistä raskaana olevista naisista ympäriltäni synnyttänyt, alkaa raskausuutiset vähentyä yksi kerrallaan. . .

Miksi jälleen mennään näin herkillä??!

Folliikkelipäivitys

Olen tyystin unohtanut purkaa mielestäni folliikkeelin, eli tämän munasoluni toiminnan seuraamisen.

Tässä siis ollaan. Kiertopäivä 10 oli reilu viikko sitten ja voin kertoa, että kyllä: Makuuhuoneenpuolella on kotitehtäviä nyt hoidettu. Jälki- istunnossakin on välillä istuttu ja tehtävien pariin jälleen siirrytty, mutta laiskanläksyäkin oli. Tuloksia en tosin uskalla toivoa.

Jossain kohdin jo mieleni valtasi rauhaisan ihana haavekuva jouluaattoaamusta, kun herään tossutellen asunnossamme kylpytakki päällä lämmittäen saunaa ja keitellen riisipuuroa, kävisin välissä tekemässä testin. Sellaisen ihan pienen testin, joka näyttäisi sitten hymynaamaa. Ihan nopeasti vain antaisin sen muuttaa koko loppuelämämme ja antaa meidän perheellemme paras  mahdollinen joululahja.

Niin sellaista kuvittelin. Ehkä kuitenkin teen, kuten aikaisemmassa kirjoituksessani totesin; annan myös itselleni joulurauhan. Niin ihanaa, kuin pumpulissa olisikaan elää, ei tällaiset toiveet ole maanpäällisessä helvetissä eläville tarkoitettuja toteutuksia.

Eiköhän tuo folliikkeli ole jo muihin helminauhassa asuviin helmeihin uponnut ja pian putoaa kuukautisina ulos terolutien avulla. 

Kumpa voisin olla äiti.

Olin jo muutaman päivän pystynyt olla kuin ennenkin. Ennen suuria haaveitani, yhteenkuuluvasta perheestä. Mutta nyt on maailmani jälleen saanut sortumakohtia. En jaksa vain tyytyä joka hetkeen.

Omaan lapsuudenperheeseeni  minulla on hyvä sidos ja olen onnellinen ihanista sisaruksistani ja heidän perheistään, joiden kautta olen saanut kokea maailman parhaimman tehtävän;
tätinä olemisen.

Olen tätinä saanut kokea niin paljon, että päivä menisi ja olisin kertonut vain sadaosan. Kuitenkin päällimmäisenä se lapsen rakkaus, uuden oppimisen ilo ja naurun tartuttaminen. Olen saanut näiltä lapsilta lukuisia rakkaudenosoituksia, hellyyden kaipuun täyttämistä ja sitä jonkin puuttuvan palasen omistamista. Olen saanut kokea puklaukset hienoimmalle mekolleni, mustikkatahrat valkoisella matollani ja sekaisin olevan asuntomme, kun me vain leikimme. Niin, kuin tavallisen lapsiperheen arjesta. En siis kuvittele pumpulinpunaista arkea ylleni, kuin taivas aukeasi jos lapsi meille suotaisiin. En toki. Mutta miten paljon kuvittelenkaan, että jään ilman, jos äitiyttä en milloinkaan tule kokeneeksi.

Tässä tarinani tältä viikonlopulta.
Mieheni tuli töistä kotiin ja naapurin ystävällinen rouva oli sitten suonut itselleen hienon kunnian saada onnitella tulevasta perheenjäsenestä. Mieheni oli pihalla kuin lumiukko tällaisesta onnittelusta ja kangerrellen kertoi, että näin ei kyllä ole tapahtunut. Naapurin rouva siihen todennut, että kyllä kyllä, kun kasapäin vauva- lehtiä kierrätysroskis täynnä. Ja niiden täytyy olla vain Sinun puolisosi roskikseen kantamia.

Niin. Kasapäin tosiaan. Ja olipa rouva laittanut puskaradion muillekin naapureille tietoon hetimiten. Miksihän kasapäin oli roskis täynnä? Ehkä siksi, että ajattelin hakea joulurauhaa mielelleni; tehdä tilaa kaappeihin sellaisille tarvikkeille, mitä oikeasti tällä hetkellä tarvitsen. Ehkä siksi, että en tarvitse niitä lehtiä, vaikka haluaisin tarvita.

Mutta ei, helvetissä ei! Sinä et saa lukea edes lehteä, etteikö joku tee siitä uuden mielikuvan ja oman päänsä mukaiset vastaukset. Roskisdyykkarit kyyläävät. Entäpä, jos mieheni laittaa uusimman Konepörssin kierrätykseen? - Sehän tarkoittaa meille uutta kuorma-autoa! Ja äkkiä raportoimaan naapureille, mitä elämässämme onkaan tapahtumassa.

Palatakseni kuitenkin aikaisempaan, tätinä olemisen riemuun, sain kokea tänään kasapäin onnenkyyneleitä käydessäni kauneimmissa joululauluissa yhdessä kultahippujeni kanssa laulamassa lapsuudestani saakka tärkeimpinä joululauluina kulkeneita tarinoita. Lasten riemu, se odottamisen ja juhlan toivotuksen aika, se on ihana nähdä. Ja voin olla onnellinen, kun saan olla sitä heidän kanssaan jakamassa.


<3

Helpotus, edes hetkeksi.

Hei helpotuksesta!


Tänään sitä ollaan kierron 10. päivässä. Kävin lääkärin pyynnöstä ultraamassa yksityisellä poliklinikalla munasarjani saadakseni tietää, että mitä tänään kuuluu; onko syömistäni lääkkeistä (KASAPÄIN!) ollut mitään hyötyä ja tsädäm: 18mm folliikkeli siellä porskuttaa!!!! Apua :) Miten iloinen olenkaan! Ihan vain jo pienestä kutkuttavasta ajatuksesta ja siitä, että ensimmäistä kertaa näiden hoitojen aikaan sain positiivisen vastauksen edes joihinkin toiveisiini.. Sain jopa lääkärin hieman hämilleen hänen ajatellessaan, "miksi sinä täällä olet". Mutta se oli hänen murheensa. Nuori tai en, sitoutunut tähän prosessiin ja aioin sen saada päätökseen. Tässä kohtaa vetoan jälleen blogini nimeen.. <3

Vannon, että tänä iltana en itke! (en voi vannoa sitä, sillä niin hormoonihirviönä tunnen itseni tätä nykyä..)

Mutta taisin silti huijata hieman tuolla ultrakuvalla.. Kuinka moni yleensä lisää ultakuvia katseltavaksi blogeihinsa, facebookkeihinsa tai muihin sosiaalisiin medioihin ilman, että siellä näkyy uuden ihmisen alku. Tässä kuvassani se on, tosin vielä pilkkeenä äidin ja isin silmäkulmassa ja toivona koko sydämestämme kaikkien läheistemme vierellä.

Mieheni oli töissä siten, että hän ei valitettavasti päässyt tuekseni raskaalle lääkärikäynnille. Pohdin asiaa viikon verran ja itkin joka ilta itseni siitäKin ajatuksesta uneen. Eilen kerroin päivällispöydässä huolestani myös ystäväpariskunnallemme, jonka jälkeen yksi asia johti toiseen ja:
Sain tänään kokea ystävyyden suurimman voiman - en olisi ikimaailmassa uskonut niin suurta ystävyydenrakkautta tuntevani, kun maailman ihanin ystäväni tuli tuekseni tälle suurelle ja ajatuksissa pyörineelle lääkärikäynnille. Hän on niin jämpti päätöksissään, että ei ajatellut tietenkään jäävänsä ulkopuolelle odottelemaan vastauksia, vaan käveli kanssani lääkärin vastaanottohuoneeseen. Hih. Hauskinta tässä on se, että viimeksi edes mieheni ei saanut lääkäriltä (!??!) lupaa tulla huoneeseen, vaan vastaus oli "mieluummin ei". Tämä ystävänipä ei paljoa kysellyt. Itse totesin lääkärille, että hän on tukihenkilöni vaikeiden asioiden ympärillä.

Näistä asioista koostuu elämä. Lämmintä perjantai-iltaa kaikille.

-Tuulen kuiskaus-

Itkupäivä.

En jaksa. Taas se päivä, kun ei jaksa. Itkettää vain.

"Kumpaa sinä pelkäät,

melua vai rauhaa?

Kumpaa sinä kaihdat,

yksinäisyyttä vai laumaa?

Miksi sä itket,

kun naapurissa jonkun lapsi nauraa?

Olet syvää vettä,

luokepääsemätön vuori

Unohdettu ullakko,

olet titaaninen kuori

Miksi sä itket,

kun naapurissa jonkun lapsi nauraa?

Miksi sä itket,

kun radiossa joku rakkaudesta laulaa?

Puhu äänellä, jonka kuulen,

sanoilla jotka ymmärrän,

runoilla jotka käsitän

Sinuun tarvii tekstityksen,

salaisuuksien selittäjän,

kertojan kaikkitietävän

Puhu äänellä, jonka kuulen

Olen yksinkertainen, aina selitystä vailla

Sinä kartta monimutkainen, matka vierahilla mailla

Miksi sä itket kun radiossa joku rakkaudesta laulaa?

Puhu äänellä, jonka kuulen,

sanoilla jotka ymmärrän,

runoilla jotka käsitän

Sinuun tarvii tekstityksen,

salaisuuksien selittäjän,

kertojan kaikkitietävän

Puhu äänellä, jonka kuulen

Puhu äänellä, jonka kuulen

Puhu äänellä, jonka kuulen

Puhu äänellä, jonka kuulen"

Pienen pieni ystäväni lapsi syntyi tänään maailmaan. Sain ilon murusen elämääni. <3

Lisää tuomioita.

Tässä sitä taas ollaan. Tuomiopäivä. Kun elämä jo vihdoin alkoi näyttää tasaisemmalta ja onnenhippusia löytyi pienistä asioista arkeen, pamahti tämäkin paska eteeni.

Kun kaupunki ei kerran tehnyt yksinkertaisesti julkisella puolella MITÄÄN lapsettomuusasioideni hoitamiseksi, pyysin itselleni verikokeista saadut tulokset ja skannasin tiedot lääkärilleni AVA- klinikalle.

Vastaus oli nopea, lääkärini lähetti minulle sähköpostilla tiedoksi;

Hei,
sairastat kilpirauhasen vajaatoimintaa ja on tärkeää, että se korjataan kun yrität raskautta. Lähetän sinulle kirjeessä reseptin thyroxin- tabletista. Käy kontrollissa 4vkn kuluttua ja lähetä vastaukset taas minulle.

Parhain terveisin,
* *

Näin. Ei sitten kysyttävää. Eihän ollut? Ai ei ollut. No tässäpä, mitä google kertoo.


...Keskeisiä oireita ovat väsymys, lisääntynyt unen tarve, palelu, painonnousu, turvotukset, ummetus, yleinen hidastuneisuus, hidastunut aineenvaihdunta ja masennus. Hiukset saattavat muuttua kuiviksi ja ohuiksi, hiustenlähtö on tavallista. Ääni voi olla käheä ja naisilla madaltunut. Myös kuukautishäiriöt ovat naisilla tavallisia. Lapsilla kasvun hidastuminen voi olla keskeinen oire. Vajaatoiminta voi aiheuttaa myös lapsettomuutta ja lisää keskenmenon vaaraa. Tyroksiinin vajaatoiminnasta johtuvaa vajaaälyisyyttä ja lyhytkasvuisuutta kutsutaan kretinismiksi.


Sellainen mukava lisä tälle päivää.

Maanpäälliset enkelit

Eilen se helpotti. Se olo. Tein salaisesta toisesta minästäni lopun. Avasin arkkuni sisältäni.


Eilen vietin ystävieni kanssa pikkujouluja, ilta oli hyvin hauska. Ensin alkuun meikkailimme, joimme glögiä ja vietimme kivaa laatuaikaa yhdessä. Koin tilaisuuden tästä tuskasta kertomiseen tulleen. Avasin salaisuuksieni kammion ja voi sitä tuen ja ymmärryksen määrää. Se, että sain aidon yhteyden ystäviini!! <3
Enää en aio asiaa salailla. Vaikka on niin vaikea sanoa sanaa lapsettomuus, lapsettomuushoidot, tampereen ava-klinikka, on elämäni nyt huomattavasti helpompaa. Tuki ympärillä olevilta, vaikka olisivatkin ihan hiljaa, on äärettömän tärkeää. He tietävät nyt. Nyt olen asian käsitellyt niin syvistä juurista lähtien, että nyt pystyn tähän. Nyt olen valmis jakamaan tuskani. Saamaan siihen ympäriltäni lohtua.


<3

Tein tänään suuren urotyön itseni kanssa. Rakas äitini kyläili meillä pitkästä aikaa ja sain avattua linkin tähän suureen pahaan oloomme.
Kerroin, se itketti, se helpotti. Äitini otti äidilleni tyypilliseen tapaan asian vastaan, mutta kertoi myös omakohtaisesta elämästään. Se helpotti jollain pienellä tavalla, mutta se riitti, että helpotti.

Nyt voin hengittää hetken. Sain uuden vahvan syyn elämääni, sain jaettua asian tärkeimmälle äidille päällä maan, hänelle jota rakastan.

AVA- klinikka, käynti nro. I

Heti kun pääsimme lääkäristä ulos, kun sain vedettyä keuhkot täyteen raikasta ilmaa, kun sain olla hetken hiljaa ja mieheni oli ottanut minua kädestä kiinni jatkaaksemme matkaa, mietin tätä blogia. Miten kirjoittaisin tänne heti kotiinpäästyäni, miten haluan heti pukea nämä tunteet sanoiksi.

Tänään olimme siis viimein ensimmäisellä käynnillä Tampereen AVA-klinikassa. Lääkärimme oli oikein miellyttävä, vanhempi naishenkilö, jonka kanssa asiaa oli helpohko (en voi ikinä sanoa, että asiaa olisi helppo puhua!) puhua. Hän sai kiinni pallon, jota heittelimme hänelle elämästämme. Kerroimme kaiken. Miten tämä tarinamme yhdessä on alkanut, miten sen toivoisimme yhdessä jatkuvan ja missä mennään nyt.

Hän kuunteli, kyseli ja kirjasi tarkkaavaisesti. Katsoi meitä kumpaankin silmiin. Toiveeni toteutui myös, kun hän jutteli miehelleni tilanteestamme ja sain olla hetken hiljaa ja kuunnella, että mitäköhän tuon mieheni sisällä oikeasti tämä kaikki minun kuohuntani on tuonutkaan mukanaan. Ja helpotukseni oli valtaisa; kaikki ne sanat, miten hän aloitti puheen lääkärin kanssa, miten vesi nousi hänenkin silmiinsä tästä tuskasta puhuessa, miten saimme viimein puhua jonkun kanssa joka tahtoi ymmärtää tuskaamme.

Tarinamme avattiin. Se sai jatko-osan. Katsoimme yhdessä jälleen kaikki kolme munarakkuloitani, tuota monihyväisen helminauhamaista sarjaa, joka pilaa elämäni. Katsoimme siemennesteanalyysin tuloksia ja huokaisimme. Lääkäri totesi ystävällisesti, että tämä ei tule olemaan helppoa. Tähän ei helppoa reittiä ole olemassakaan. Mutta hän oli niin ystävällinen ja osaavan oloinen nainen, että jaksoi pinnistellä. Pidättelin kyyneleitä, mutta osa valui pitkin paitaani. Se ei haitannut. Nyt olimme siellä, saamassa apua. Vain me.

Lääkärin kanssa punnitsimme totuuden joka suunnalta. Hän katsoi, että on hyvin pieni mahdollisuus, että luomuraskaus suhteessamme olisi onnistunut. Pohdimme IVF- hoitoja ja keinohedelmöitystä. Kuuntelimme tarkkaavaisesti, mieheni käsi lipui reidelleni. Kyyneleet valuivat silmistäni. En ollut uskoa tätä totuudeksi.

Lääkäri määräsi minulle tämän vuoden loppuun syötäväksi Diformin retard lääkkeen sekä Anastrozol lääkkeen raskautta mahdollistamaan, mutta ei toki mitään lupaamaan. Otin reseptin ja kerroin, että olen hyvin skeptinen tulokseen niiden avulla, mutta toki ymmärrän, että vielä voisi yrittää jotain muuta väylää ennenkuin aloitamme keinohedelmöityksen. Niin, ennenkuin. Sen sanoin siellä, sen sanon nyt. Olen kurkkuani myöden täynnä muita mahdollisuuksia, jotka kuitenkin jäävät antamatta oikeaa tulosta. Pumppaamaan kehoni pilalle hormoonia kaikkialta, kaikkialle.

Teimme suunnitelman; nyt aloitan nämä lääkkeet, kokeillaan niitä tämän vuoden loppuun ja ensi vuoden alusta olen jo varaamassa AVA- klinikalle ajan, jonka saa perua, jos niin käy, että raskaus onnistuisi ennen sitä, aloitamme keinohedelmöityshoidot heti tammikuusta.
En jaksa enää odottaa kauempaa, oma pääni ei kestä.
Kerroin sen lääkärille. Hän tuntui ymmärtävän. Oli kovin pahoillaan, mutta niin asiallinen ja ystävällinen. Siitä olen onnellinen.


Olen myös onnellinen ystävistäni ympäriltäni. Niistä, jotka tästä kohdallamme tietävät ja ovat tukeneet soiton, viestein ja ajatuksin. Ja niistä, joilla ei ole mitään aavistustakaan helvetistämme ja tuovat ilolla sekä naurulla minulle muuta ajateltavaa päiviini. Niitä tarvitsen elämääni. Ja tätä blogia. Kumpa mikään teksti ei menisi koskaan hukkaan.


<3

Huomenna.

Sanotaan, että odottavan aika on pitkä. Lie mistä odotuksesta sanonnassa puhutaan, mutta mun kohdalla ainakin nyt orientoituminen huomiseen ensimmäiseen tampereen AVA- klinikan käyntiin on pitkä. Nyt varsinkin, kun annoin viimein itselleni tilaisuuden alkaa valmistautumaan.
Eilinen meni ystäväni seurassa ja tukiessa toinen toistamme; toinen valmistautuu synnyttämään, toinen valmistautuu kuulemaan tuomiotaan siitä, että niin ei ehkä ikinä käy hänen kohdallaan.

Niinpä niin, jokatapauksessa vietimme mukavan päivän kaikki kolme. Minä, ystäväni ja masu-asukki. Tunteet olivat pinnassa, asioista puhuttiin asioina, mitään kaunistelematta ja totuutta väistelemättä. Päivässä oli kuitenkin sitä jotain, jotain sitä yhteyttä, jonka luulin meidän kohdallamme jo kadonneen. 

Nyt vain sitten pakataan laukut ja lähdetään jo ajamaan tuota huomista kohden.
Toki tämä jännittää, ahdistaa ja hirvittää, raivostuttaa, kuumentaa tunteita ja ärsyttää, Mutta jokin minussa sanoo, että nyt vain annetaan mennä. Onhan minulla tuo maailman paras mies. <3 Ilman häntä ei tässä olisikaan järkeä. Ei missään olisi. Nyt hän nukkuu ansaittuja päiväuniaan, kun minä puran päätäni vielä viimeisillä höyryillä. Äsken sai asuntomme kokea suursiivousten kohtalon, kun jynssäsin ahdistukseni moppiin. Nyt valmistaudun.

Pitäkää peukkuja. Tästä se alkaa, oikeasti. Toivon niin.

Erilaiset äidit.

Äkkiä pakko päivittää ennen päivän touhuja.. Eilinen Erilaiset Äidit, siinä se oli. Jälleen kyynelkanavien täyttyminen, myös miehelläni. Siinä me makoiltiin sohvalla kainalokkain ja nyyhkytimme. Voi miten kaipaankaan sinua pikkuinen <3

Suosittelen katsomaan eilisen jakson, jos vain mitenkään ehdit! Sain virtaa, sain iloa ja onnenkin kyyneleitä alle tunninmittaisesta ohjelmasta. Nyt, mukavaa päivää!

Niin harmaa on päivä tää,
ei aurinkoa pilven raosta nää.
Syksy ikkunaruutuun soittaa,
syksyistä säveltään.

Minä yksin istun tässä,
niin raskas on mieleni.
Kuin hiljaa sydän itkis,
syksyistä kaipuutaan.

Niin vierivät kyyneleet hiljaa,
ei kukaan niitä nää.
Ne pyyhin poskeltain pois,
on kaikki niin ikävää.

Niin vierivi iltaan taas,
päivä harmaa ja sateinen.
Taas kyynelten helminauhaan,
minä lisää helmiä saan.

Mutta silti mä toivon ja odotan,
auringon paistavan taas.
Se kyynelten helminauhan,
niin kultaiseksi saa.

On niin ikävä pikkuista. Sietämätön ikävä aamujen iloa, päivien tarkoituksen valoa. Miksi meille ei sitä suoda. Miksi sain tänään isänpäivälounaalla kokea kahdesta suusta ihmetystä, misi meillä ei lasta vielä ole. Miksi jälleen yksi sukulainen "ehti" ennen meitä? Miksi saamme jälleen kommentin; hankkikaa niitä lapsia, niin rauhoittuisitte. Miksi en saanut sanojani suusta tuossa hetkessä? Miksi annan itseni taas surra :,(

Tuulet kuljettavat..

Eteenpäin

Eilen teimme sen päätöksen, että eteenpäin mennään. Ja sitten sitä lähdettiinkin tohinalla. Varasimme nettilabrasta ajan viime viikkoisiin lähetteisiin verikokeisiin ja klamydianäyttesiin. (Oikeasti, jos siitä tulisi jotain muuta vastaukseksi, kuin puhdas positiivinen, olisi suhteemme tässä. En kestäisi edes kuvitella muuta!) Ja onnistuneesti saimmekin ajat heti maanantai- aamulle. Jes! Viimein jokin asia etenee. Mutta kuten perhesuunnitteluneuvolan lääkäri totesi, se ei vielä merkitse juuri mitään, koska jonot ovat pitkät. Kun saamme varmistuksen tuloksista, eli kilpirauhastesteistä sekä klamydianäytteistä, voimme vain odotella vuoroamme. Totesipahan lääkäri myös, että seksilakko kannattaa aloittaa. -Jep! Ei mitään, niinhän niitä lapsia syntyykin. 

Eilen kuitenkin teimme ensimmäisen ison ratkaisun omalle päällemme sopivalla tavalla. Varasimme netistä www.ava-klinikka.fi tampereelle ensimmäisen tutkimuskäynnin. Ava- lapsettomuusklinikka vaikuttaa erinomaiselta ja olen saanut puhelimitse heiltä arvokasta elämän oppia sekä pysähtyneisyyttä elämämme isoimpaan asiaan. Viimein tuntui, kuin joku ymmärtäisi ammattilaisistakin oikeasti, millaisen helvetin kanssa painimme. 

Onko teillä kokemuksia AVA- klinikan toiminnasta?

Aikoja oli hyvin tarjolla ja valitsimme parin viikon päähän sopivan päivän. Se tarkoittaa sitä, että joudumme olla kumpikin palkattomalla vapaapäivällä omista töistämme ja lähteä täältä monen sadan kilometrin päästä ajelemaan aamutuimaan Tampereelle, mutta luulisin (?!) sen olevan sen arvoista. Edes puolentunnin tähden, jos vain saamme apua.

Aurinko alkaa paistaa risukasaankin ja viikolla tapaamani ystävän kanssa ajatusten vaihtaminen sekä mieheni kanssa yhteisen maailman punominen kiinni on tuonut tänä viikonloppuna valtavan suuria ja tärkeitä hetkiä elämäämme.

Life is now. 

Kp23.

KP23.

Ennen en edes tiennyt mitä otsikkoni tarkoittaa. Ihmettelin, miksi en osannut ymmärtää lapsettomuudesta kirjoitettuja blogeja, joihin tutustuin jo paljon ennenkuin olin itse tässä tilanteessa. Jotenkin vain etsin jotain elämäni mahdollisia kompastuksia ennenkuin mieheni oli edes valmis lähtemään tähän prosessiin kanssani. Osasin lukea itseäni, osasin tietää, että kaikki ei tule olemaan hyvin ja kuten "muilla". Nyt tässä vaiheessa tuntuu, että otsikkoni verran tietämättömyyttä riittäisi jälleen tänne. Sellainen olotila olisi sopivaa. Miksi minun tulee tietää nyt enemmän kuin tavalliseen lasten tekoon tarvitaan. Niin, miksi miksi miksi?

Tällä viikolla olen saanut lohdutusta kadotetulta ystävältäni. En ymmärrä, miksi joidenkin ihmisten kanssa menee aikaa, että heidät tapaa ja sitten kun tapaa, tuntuu jälleen niin hyvältä. Ystäväni kanssa edellisestä tapaamisesta oli aikaa puolisen vuotta. Sitten teimme tietoiset treffit. Tunnen niin pahaa oloa hänen kokemaansa kohtaan, että voin vain olla hiljaa monesta asiasta vierellä ja kuunnella <3 Mutta nyt kaikki on  hänellä jo paremmin. Hyvä niin. Hän on kulkenut kanssani samaa polkua, vaikkakin aloittanut polun taivaltamisen jo vuosia aikaisemmin kuin minä. Helvettiin ei ole tarkoitettu ketään, mutta löytäessämme yhteyden, ymmärsimme, että tapaamisellamme oli tarkoitus. On tarkoitus, että tällaisia asioita voidaan jakaa yhdessä. Viimein löysin henkilön, jonka kanssa oli helppo puhua tästä maanpäällisestä helvetistä. Puhuimme, puhuimme ja puhuimme tuntitolkulla. Siitä ei meinannut tulla loppua.

Itkua ja puhumista. Se helpotti, kun vierellä oli joku, joka ymmärsi mitä tarkoitin ja mistä puhuin.
Sitten lähdin kotiin. Ja tänään, vain kaksi päivää tapaamisestamme, tapasimme vahingossa kaupan ovella. Ja voi miten iloinen olinkaan. Se, että joku tietää, kun katsoo minua, että olen iloinen, mutta myös sisältäni niin rikki. Ja hän tietää, että oli suurena apuna tässä tuskassa.

Nyt tiedän, kenen puoleen voin tarttua. Blogini ja hänen. Riittää, kun minulla on joku, joka kuuntelee ymmärtäen. Vaikka rinnallani on monta ihanaa ystävää ja tärkeää elämäni tukipilaria, en usko, että kukaan, joka ei tässä tilanteessa itse polje eteenpäin, ymmärtää.

Perhesuunnitteluneuvolalääkäri.

Tyhjä kohtu.

Eilen aamulla se sitten oli. Se lääkäri kunnalliselta puolelta. Niinpä niin. Siellä perhesuunnitteluneuvolassa. (Mikä ärsyttää sanana minua jo valtavasti! Kuka voi kenenkään puolesta suunnitella perheitä?? Kuka voi tässä maailmassa ylipäätään suunnitella perhekokoonpanonsa puolestas yhtään mitään??)

Menimme mieheni kanssa sinne hyvissä ajoin ja olimme päivän ensimmäiset asiakkaat. Odottelimme silti vuoroamme yhteensä 25min. -Voi kyllä! Ensimmäiset päivän asiakkaat ja kyllä tekevät kunnallisella puolella itsestään niin paskantärkeät, että ensimmäiset asiakkaat saavat odottaa vuoroaan käytävällä jo sellaisen ajan verran. Viimein meidät kutsuttiin sisään.

Jaahas, ja mikäs se ongelma on. Jälleen minä kertomaan, aina murtumiseen saakka.

Kerroin, miten climifen lääkitys ei ole minulle sopinut, kerroin miten terolutit ovat vaikuttaneet mieleeni, kerroin miten tämä kaikki vaikuttaa parisuhteeseemme negatiivisesti. Kerroin kaiken. 

Lääkäri oli nuorehko, ymmärtäväisen oloinen nainen. Sitten se kuitenkin tuli hänellä, tuolta jostain. Varmasti häpeää oloaan. 

"Ultrattaisiinko nyt kumminkin?"

Tottahan se minulle sopi. Kerroin, että kesällä on viimeksi tehty toimenpide. Silloin PCOn lisätuhoja ei oltu havaittavissa edellisekertaan nähden. Vain tuho oli mikä oli, eikä sitä muuksi voi muuttaa.

Ja lääkäri vastaa

"Toivotaan, että siellä olisi kuitenkin tällä kertaa pienen pieni raskauden alku!"

Mitä helvettiä hän sanoi? Mitä ihmettä, oli lääkärillä millainen huumorintaju hyvänsä, ei hän ole mielestäni jäävi moista soopaa sanomaan. Etenkään, kun ei peruttua edes sanojaan saanut, kun jatkoi vielä ultratessaa;

"Katso, siellä näet tyhjän kohdun. Raskauden merkkejä ei ole kyllä minkäänlaisia"

Tämä romautti minut eilen. Sain lähetteen nyt ensimmäiseen kunnallisen puolen toimenpiteeseen, verikokeisiin. Aion silti varata tänään ajan yksityiselle polille. Tämä riitti. Kuten rakkain ystäväni sanoi puhelimessa lohdutuksena; 

käythän sinä yksityisellä hammaslääkärilläkin, koska kunnallisella puolella se ei toimi. Miksi siis rikkoa itsensä elämän isoimpien asioiden keskellä vain siksi, että kukaan ei pysähdy ymmärtämään. 

Nyt vain toivotaan, että aika saataisiin eteenpäin mahdollisimman nopeasti. Ensin täytynee kysyä omalta esimieheltä sitä ensimmäistä kokonaista poissaoloa. 

Kutsutko mua kutsuille?

Vauvakutsujen järjestelyä, vauvakutsujen fiilistelyä, vauvakutsuilla oleskelua, vauva-asioista puhumista, vauva-tavaroiden katselemista. Vauva-elämään osallistumista.


Ei. Meillä ei ole vauvaa.

Huomenna aamulla tuomiota odottamaan. Perhesuunnnitteluneuvolan (mikä helvetti se on?? kuka niitä perheitä kehtaa suunnitella??) lääkäri viimein ottaa meidät vastaan. Niin, vuoden piti kulua ensin. Siitä on hyvä lähteä. Näin kerrottiin. Hohhomaheijjaa.

Tälläinen päivä tänään. Ei mistään kotoisin. Mutta silti nostetaanpa jalkaa ja vedetään huulet koilliseen ja luoteeseen, nyt mennään kutsuille.

Tänään ei huomista murehdita.

Tänään on sellainen päivä, jolloin en suostu huomista murehtimaan. Ei, ei, ei. Nyt aion olla itsekäs itseni kanssa juuri tällaisena kuin olen.

Laskin aivan itse..

Kyllä vain. Sairaana ollessa laskee lampaita saadakseen unen päästä kiinni. 

Mutta tällä kertaa laskin ystäviäni, jotka ovat raskaana. Kaikki siis ovat lähipiiristäni, jokaikinen. Kaikkien kanssa olen jakanut elämääni tavalla tai toisella viime aikoina. En ole yksinäinen, jos niin tahdon, mutta tällä menolla minusta tulee yksinänen. Miksi edes lasken tällaisia lukuja

1, 2, 3, 4, 5, 6, 7, 8, 9, 10, 11. Siinä lukema. 

Mutta ei, siinä ei ole minun numeroani. Kuka lie on seuraava numero 12. Pessimististä ajattelua, uskoisin. 

Soitto.

Viimein sain perjantaina aikaiseksi tehdä elämäni vaikeimman soiton. Työmatkallani, ajaessa, siihen päädyin pystyväni.

Ja ilokseni Tampereen AVA- klinikalta vastasi iloisen kuuloinen vastaanottovirkailija, joka hymyili puhuessaan. Oli helppo puhua, kuin mistä tahansa arkipäivän asiasta. Jo se, että sain puhua ulkopuolisen ammattilaisen kanssa teki niin hyvää, niin mitä sitten voisin saada terapiasta. Se ei jää nähtäväksi, sillä siihen tällä hetkellä aion pyrkiä. Raha ei saa olla esteenä, nyt on kyse omasta romahtamisestani. 

Hento kuiskaus

Hento kuiskaus, pimeässä, se pyytä, viereeni jää.

Kuume on edelleen paikoillan, nyt hiljalleen kuitenkin helpottamaan päin. Taisi kuitenkin olla kohtalon ivaa tämäkin paska kuitenkin, sillä huvikseni sain aikaiseksi vessareissulla ovulaatiotikkuun kaksi viivaa Voi paska. Olispa se tietysti ollutkin, että juuri silloin kun sellaista läheisyyttä vähiten kaipaat, niin tärähtää niin täydelliset viivat mittariin. Eli illaksi on tiedossa dosetillinen buranaa ja koko päivänä en täältä pedin pohjalta nouse silläkään uhalla, vaikka olo alkaisi olla helpompi!

Näin täällä tänään. Viimeiset 30h olen maannut raatona samassa asennossa ja katsomo.fi sekä yleareena.fi ovat olleet kovassa suosiossa, kunhan olen silmiäni välillä jaksanut raottaa. Äsken (erehdyin?) katsomaan eilisen ohjelman 11 tapaa jättää nainen. - Kyllä vain. Ja aiheena oli simsalabim: lapsettomuuden mukanaan tuoma ero! Mies oli kummempia selityksiä selittelemättä jättänyt naisen kertomalla kommentikseen vain, että "haluan naisen, joka voi tuoda minulle biologisia lapsia".

Katso, jos uskallat.
http://www.katsomo.fi/?progId=147247

Olemme meidän parisuhteessamme puhuneet useaan otteeseen tästäkin puolesta. Olemme suhteellisen nuoria aikuisia, mutta tämä PCOn olemassa olo on kulkenut mukanamme lähes koko parisuhteemme ajan. Sain tietää siitä, kun olimme seurustelleet vajaan vuoden. Tuolloin sitä oli rikki, niin perkeleen rikki huutaen ja itkien sitä tuskaa. Mies ei kuitenkaan ymmärtänyt, eikä tahtonutkaan ymmärtää tilanteen vakavuutta, koska emme olleet vielä valmiita ryhtymään yhdessä vanhemmiksi. Kumpikin olemme eroperheen lapsia, joten halusimme taata sekä itsellemme, että toisillemme sen lupauksen, että kun niin suuriin päätöksiin lähdetään, olemme yhdessä ikuisesti. Silloin vielä tutustuimme haparoivin askelin toisiimme.
Nyt kuitenkin tuosta kaikesta on kulunut jo 4,5 vuotta aikaa. Muistan kuitenkin ensimmäisen diagnoosipäiväni paremmin kuin mitään menneisyydestäni. Silloin jo ajattelin, että elämästäni voi tämän myötä kadota pohja. Pidin kuitenkin itseni pinnalla. Jollen itseni vuoksi, niin parisuhteeni. Ymmärsin pian, että mieheni on minulle kaikki kaikessa ja en häntä halua koskaan menettää. Enkä näin ollen myös painostaa.
Oikea aika kuitenkin tuli viime syksynä kalenterissamme vastaan. Niinpä niin, se kuuluisa oikea aika. Laskin kalenterista, että vaikka lapsi saisi alkunsa meidä rakkaudestamme toisiimme heti, olisin silti mahdollisesti kyennyt valmistumaan ammttiini ajallaan ja kaikki olisi täydellistä. Mikä olisikaan parempi lahja ammattiin valmistuneelle.
Tietä alettiin kuitenkin raivaamaan mahdollisimman nopeasti; sillä kun jätin ehkäisyn pois, mukana tulivat valtavat vatsakivut, kuukautiset eivät alkaneet ja kroppani alkoi takkuilemaan. Tunne oli tuttu; näin oli tapahtunut kropassani jo silloin, kun olin vasta teini-tyttö. Tämän vuoksi sain siunauksen äidiltäni käyttää ehkäisypillereitä. Pillerit tulivat mukaan elämääni jo ollessani 14 vuotias. Ne joko pelastivat minut, tai tuhosivat minut. Sitä en tiedä. Kumpi olisi ollut pahempi; käyttää niitä ja olla tarkkna kuin kello ilman kipuja vai kärsiä kivuista ja epäsäännöllisyydestä pahimman murrosiän mutkissa.

Olemme mieheni kanssa puhuneet, niin paljon puhuneet, että miten lapsettomuus hajottaa parisuhdettamme. Se on keskeisin puheenaihe perheessämme. Kyllä, minä puhun meistä perheenä, vaikka emme ole naimisissa ja meillä ei ole lapsia. Ensimmäistä en mene takuuseen tapahtuuko koskaan ja toisesta on vain syvä toivo tuolla jossain. Joten miksi emme olisi silloin perhe. Minä ja hän.
Puhumme ja joskus osaltani puhuminen johtaa riitaan, mutta silti ilma on tällä hetkellä puhdas. Puhtaampi, kuin aikoihin. Tiedämme, mitä toinen ajattelee. Ja asioihin ei tarvita sanoja. Olemme kuitenkin päättäneet olla luovuttamatta. Olemme päättäneet olla ikuisesti yhdessä. Eikä siihen tarvita vielä suunnitelmia adoptiosta tai sijaisvanhemmuudesta, ei vielä. Siihen olemme vielä liian kypsymättömiä. Nyt on vain vielä haave.

HENTO KUISKAUS

(Suvi Teräsniska)

säv: Petri Somer  san : Lasse Wikman

Tahtoisin sen tunnustaa

kukaan ei oo yhtä tärkeä

tätä yötä kun kanssasi kuljen

uskalla en liikahtaa

enkä lumousta särkeä

kaiken muun tästä huoneesta suljen

Iho muistaa jokaisen kosketuksen

mieli noiden sanojen merkityksen

sydän viimein ymmärtää kaipauksen

ja niistä jokainen tahtoo lisää

”Hento kuiskaus pimeässä

se pyytää viereeni vielä jää

hyvä on hiljaa olla tässä

mennyttä en luonas enää nää

syliisi unohdun

ihoosi painaudun

hetkiseen tarraudun

ja pienet toiveet toteutuu”

Pimeys yön sakenee

tulet lähemmäksi minua

väkevämmin kuin ikinä elän

pelkoni pois pakenee

riittää kun vain katson sinua

silloin menneelle voin kääntää selän

Iho muistaa jokaisen kosketuksen

mieli noiden sanojen merkityksen

sydän viimein ymmärtää kaipauksen

ja niistä jokainen tahtoo lisää

”Hento kuiskaus pimeässä

se pyytää viereeni vielä jää

hyvä on hiljaa olla tässä

mennyttä en luonas enää nää

syliisi unohdun

ihoosi painaudun

hetkiseen tarraudun

ja pienet toiveet toteutuu”

Väsymys, jääkausi ja ampiaispesä päässä.

Kuten otsikkoni kertoo, nyt ei ole hyvä olla.

Ensimmäistä kertaa viimeisen 18h sisään olen pystyssä tämän tekstin kirjoittamisen verran. Eilen koin päivällä jo kummallista väsymystä, kylmähorkkaa ja ampiaispesämäistä surinaa päässäni. Tunne oli niin kummallinen, että mietin tulevani hulluksi? Tunsin, kuinka huusin asioita, mutta en silti kuullut omaa ääntäni sen kummempana korkeutena.
Kotiin palatessani menin huilaamaan hetkeksi.. No, hetki muuttui viimeiseksi 18h ja viluhorkka jääkaudeksi pukiessani päälleni sukat, pitkät kalsarit, colleget, trikoopaidan, neuleen, toisen neuleen, villasukat, kolme peittoa ja toivoin * tuovan minulle myös hanskat. Tätä ei kotihoitajani muistanut toteuttaa, vaikka muuten hoitikin minua kuin kukkaa kämmenellä.
Kolmeen otteeseen olen kuumeenkin mitannut ja ihminen, jolle harvemmin kuume iskee, koki eilen tarkistaessaan tilannetta 38,89*c ruumiinlämmön. Olo oli kyllä hyvin sen mukainen.
Onneksi tämä nukkuminen auttaa. Ja sitä nyt sitten saa luvan ollakin, sen verran olen työhöni sitoutunut ja motivoitunut, että kovin pienestä en kotiin jäisi märehtimään.

Nyt koitan vain levätä ja olla. Kun jaksan paremmin, tutkin jälleen lisää AVA- klinikan sivuja.
Se siitä asiasta tällä kertaa. Nyt en jaksa murehtia huomista, kunhan jaksaisin vain liikkua keittiöön asti hakemaan mehua. Siitä on tämän päivän murheet tehty.

Kiitos lukijoilleni, teitä on tullut jo monta!

Tänään juhlissa.

Tänään, sunnuntaina.

Olimme pienen pojan juhlissa, johon koko suku kerääntyi onnittelemaan lapsen syntymäpäiväjuhlia. Oli mukava mennä tapaamaan pitkästä aikaa tuttuja kasvoja, mutta toisaalta tilanne on myös aina kovin työläs itseni kannalta. Tiesin jälleen, mitä oli odotettavissa. Perheen äiti on jälleen raskaana ja odotettu päivä on pian käsillä.

Kuitenkin tänään juhlittiin perheen vanhimman, mutta vielä kovin pienen, pojan syntymäpäiviä. Lahjoja oli vaikka millä mitalla; legoja, paitoja, pelejä, elokuvia, yms. Kaikki niin sopivaa ja somaa, kaikesta kovin riemuissaan.

Kun alkuhuuman ohi on päästy, lapset leikkivät toisaalla, keskittyy naisten rupattelu pöydän äärellä perheen äidin kasvaneeseen kumpuun. Käydään vointi läpi, synnytystoiveet, haaveet ja arjen pyörityksen haasteet joka kulmasta läpi. Äiti toteaa, että "Jätinkin äitiyspakkauksen tuohon katseltavaksenne, tulkaahan".
Kaikki siirtyvät ihastelemaan uuni tuoretta 2012 vuoden äityspakkausta. Kaikki on niin pientä, kaunista ja uutta toivoa täynnä. En pysty koskea vaatteisiin, en nyt. Olen kasannut itseni viime viikosta lujalla otteella pystyyn, olen nyt vahvempi kuin viime viikon. Nyt ei itketä, ajattelen. Siirryn etäämmälle katselemaan valokuvia ja näen paljon hymyileviä katseita kuvissa. Sitten se tulee, se kommentti, jota odotin jo kauhulla;
"Tulehan nyt katsomaan näitä ihastuttavia vaatteita?" Hymähdän.
"Ai, et tule. No, tulette sitten rauhassa, yhdessä * kanssa katselemaan vaatteet, kun muut olemme jyllänneet ne läpi."
Hymähdän jälleen.
"Niin, voitte rauhassa nähdä miten ihania nämä ovatkaan ja miettiä sitten sopivaa ajankohtaa teidän elämäänne. Ai mutta, eihän sellaista taida sopia ääneen sanoa. Itse en siitä pidä, että udellaan, että milloinkas"
Normaalisti kovin puhelias minäni on jälleen vain hymähdys tuulella.
"No, mutta; Milloinkas?"

Ja taisinkin nähdä sillä hetkellä tarpeen käydä vessassa. Siihen jäi vuoden 2012 äitiyspakkauksen tutkiminen osaltani. Kiitos ja riitti, hei.

Tyhjyys.

Tyhjyys


Tätä tekstiä ei ole helppo kirjoittaa. En edes tiedä, miten sen aloittaisin tai muotoilisin.
Tämä ilta on ollut aika tunnepitoinen edes sun takas.

Rakkaimpiin ystäviini lukeutuva henkilö vietti tänään aikaa kanssani. Odotin iltaa kovasti ja olisin toivonut tapaamista jo paljon aikaisemmin, kuin tänään. Syy siihen on yksinkertaisesti ystävän ikävä. On ollut niin kovin ikävä niitä hetkiä, jolloin saan jutella ihmisen kanssa kasvotusten, joka jaksaa pysyä rinnalla ja vierellä aina.

Nyt kuitenkin tilanne nähtävästi on kääntynyt toisinpäin. En enää ole sama aurinkoinen itseni, jonka kanssa olen oppinut elämään tämän elämän maanpäällä. Olen muuttunut vuodessa sisäänpäin kääntyneeksi, yksinäisyyteen pyrkiväksi olennoksi, jota en itsekään enää tunne. Tunnemyllerrykseni valtaa jokaikistä päivääni. Aivan jokaikistä hetkeä ja olotilaani. Ei ole aikaa ja paikkaa, jossa olisin vanha oma itseni. Minulla tuntuu olevan kaksi roolia: on työminä, josta suoriudun päivittäin kunniakkaasti ja pidän itselläni korkean tason onnistuneena työntekijänä, ja itkuminä.

Keskustelimme ja...
Nyt en tiedä enää, onko minulla tivis ystävyyssuhde. Sitä ei voi tietää, ennenkuin sen näkee ajanmyötä. En haluaisi olla näin paha ihminen, mikä minusta on tullut.

Eilen kirjoittaessani kaveriperheen vierailusta meillä olin jokseenkin hieman järkyttynyt, mutta samalla myös hölmistynyt. Luulin, että näen jopa unta?

Ajattelin, että voin jatkaa illan kulun tapahtumia, koska juttu jäi kesken.
Kun jäimme kolmisin, miesten uppoutuessa tietokoneen maailmaan, kysyi perheen äiti minulta että
"No, koskas teille?" Vapisevin sormin ja tärisevällä äänellä vastasin "Ei kukaan ole ainakaan vielä antanut lupaa"
Äiti jatkoi:
"Ai, etkö sä tykkää lapsista?"
Minä:
"Kyllä tykkään.." (Siihen mennessä olin ollut ainoa aikuinen, joka istui lattialla koko lapsen vierailun ajan leikittäen ja laulattaen tyttöä..)
Äiti jatkoi:
"Etkö sä sitten halua lapsia?"
Siinä vaiheessa kirpaisi ja lujaa. Jostain tuolta se tuli ja annoin mennä. Yritin olla reipas, kasasin itseni siinä tilanteessa, omassa olohuoneessani.
"Mulla on sellainen sairaus, että se ei ole vain niin ja näin. Mielellänihän me jo oltais vanhempia, mutta sitä ei nähtävästi tahdota meille suoda."
Äiti:
"Ahaa (silmät suurina, ei kuitenkaan pahoillaan olevina) no voi että, mikä sairaus?"
Minä:
"PCO, se on sellainen monirakkulaoireyhtymä, joka ainakin toistaiseksi on nähtävästi hidastanut lapsen saamista.."
Äiti:
"Oho."
Ja juttu jatkui jo syntyneen lapsen tutin syömisestä.. .


Että sellaista meidän olohuoneessa eilen. Siitä sitten viime yön unetkin koostuivat. Mahtavaa!

Iso huokaus.

Jokainen läheinen rakkain ystäväni on tällä hetkellä raskaana, alleviivaan, Jokainen. 
Kuinka paljon toivoin, että olisin sitten kun se aika on, raskaana yhdessä tärkeimpieni ja läheisteni kanssa. Miten kiva olisi jakaa vointi, vatsan kasvu, vauvan liikkeet ja neuvolakortit yhdessä. Nauraa ja viettää aikaa yhdessä. Mutta ei. Tässä ollaan, yksin ja niiin yksin.

Iltapäivällä rohkaisin mieltäni ja perhe, joilla on pieni lapsi, kysyivät tulla meillä käymään. Perheen isä on entuudestaan mieheni ystävä ja ovat lapsena olleet erottamattomat. Perheen äidin kanssa emme ole olleet kuin hyvänpäivän tuttuja, mutta tällä kertaa meidän aikatauluun sopi heidän tulla käymään. Sovimme, että kello 18-19 olisi hyvä aika. Lapsi on vasta vuoden ikäinen ja ajattelin sen sopivan minulle ja päälleni oikein hyvin, nyt olisi kerrankin juteltavaa jonkun aikuisen kanssa, joka ei ole raskaana.

Väärin meni. Ovikello soi, iskä ja pieni tyttö astuivat sisään. Hei - ja tervetuloa. Ja... Onnea. Äiti tammivauvan kanssa asteli sisään. Itkua niellen halauksia  - ja onnea. Kiirehdin keittiötä laittamaan, nielemään omaa paskaa oloani. Tämä oli tälle viikkoa viides raskausuutinen lähipiirissäni. VIIDES! Kuinka kummassa kenenkään ihmisen lähipiirin, tai vähän kaukaisemmankaan kaveripiirissä kukaan joutuu/ (toiset saavat) kuulla VIISI raskausuutista VIIKOSSA. Ehkä tämä viikko pian loppuu.

Kiitos ja hei, oli mukava kun kävitte, vielä mukavampi kuin lähditte. Lähden nielemään suolaisia kyyneliäni, - siitä on lauantai-ilta tehty.

Kiitos ihana Ainu, kun olit postannut minulle monen monta uutta blogia seurattavakseni. Nyt päiviin tuli jotain sisältöä! Ja tunne siitä, että olen yksin, siirtyi ainakin yhden askeleen verran sivuun.

Tänään olen koittanut tehdä kaikkea mitä mieleni tekee; viettää ansaittua vapaapäivää, mutta samalla myös panostaa asioihin, joista oikeasti pidän. Sisustaminen ja ruoanlaitto sekä liikunta taitavat viedä vahvan plussan, joten nyt olen tänään niihin panostanut. Heti olo on jotenkin kevyempi ja * kanssa olen viettänyt laatuaikaa isolla L:llä. Hän tukee, ymmärtää, kuuntelee ja on läsnä, mutta miksi se ei tunnu riittävältä?

Huoh. Tästä se uusi kierto sitten alkoi. Torstaina tullessani ensimmäistä kertaa viikkoon hyvällä tuulella iltamenoltani kotiin, sain vessassa huomata jälleen maailmani romahtaneen. Itkin, raivosin ja itkin. Se itku, jota joskus joutuu itseään vastaan kamppailla on vain niin tuskaista, että sitä ei voi lopettaa. Sitä riitti siihen saakka, että nukahdin uneen. Unesta heräsin useaan otteeseen hikoilevana ja inhoa täynnä.

Nyt siis kiertopäivä 3 ja ta-ddadaa, clomifenien aika. Taikasauvana en ole näitä pillereitä ainakaan kokenut, mutta en aio luovuttaa (niin varmaan, en uskoisi tätä sanaa itsekään, jollen sitä tähän olisi kirjoittanut). Terolut- kuuria olen pitänyt yllä vuoden verran, nyt alkaa kolmas kierto Clomifenien (50mg) siivittämänä. Annostukseni on vain yksi tbl päivässä ja kierron 3-7 päivinä. Jatkan nyt vain yhdellä tbltilla, kuten yksityisellä lääkäriklinikalla kehoitettiin, mutta mieleni tekisi muiden blogeja seuranneena kokeilla nostaa 2tbl päivässä. Ehkä kuitenkin soitan varmistuksen lääkärilleni.

Olen kokenut viimeisen ½ vuoden ajan ylä - ja alamäkeä näiden kahden lääkkeen kanssa. Nyt kun aloitin yhteislääkityksen, olen voinut pahoin jokaisen ruokailun ja aamuheräämisen jälkeen. Ruokailut pyrin sijoittamaan sellaiseen aikaan, että voin hieman lipua sivummalle. Se on kuitenkin töissä hyvin hankalaa ja näin luulenkin, että työyhteisöni etsii jo kasvavaa vatsanseutuani kuullessaan minun käyvän tapaamassa Yrjöä usein lounasajan jälkeen. Heille en ole kuitenkaan asiasta kertonut, enkä kerro. Nyt minulla on teidät, onneksi päädyin avaamaan arkkuni.

Äsken kävin itseäni piristämässä, nyt oli pakko.

Töistä tulin kotiin kuin rätti väännettynä viimeistä pisaraa myöden. Makasin vain liikkumattomana sohvalla ja itku pääsi jälleen valloilleen. Mieheni tekemä remppakaan ei jaksanut kiinnostaa, vaikka sisustusintoisena ihmisenä yleensä olen kaikessa itse päällepäsmärinä, mutta nyt ei.

Mieheni kuitenkin sanoi perheessämme tutuiksi tulleet sanat, "Itku pois" ja koitin kasata itseni.  Järjestelin paikkoja ja annoin jälleen itselleni aikaa sopeutua itkun jälkitilanteeseen. Löysin jälleen rakkauden tulvan sisältäni nähdessäni mieheni tarkan kädenjäljen ja ajattelevaisuuden.  Miksiköhän hän edes tahtoo tämän elämän olla kanssani? - Sitä en tiedä, vieläkään. Mutta niin onnellinen voin vain olla siitä kaikesta rakkaudesta, jonka hän jaksaa jakaa kanssani <3. Ilman ei minua enää varmasti edes olisi.

Iltasella laittauduin hieman ja lähdimme katsomaan ystäväni uutta asuntoa, voi miten kaunis se olikaan. Jälleen uuden rakentamisen into valtasi mieltäni.. Vaikka mielummin rakentaisin kroppaani jotain loppuelämääni mullistavaa - mutta niin.. Tässä ollaan.
Sen jälkeen lähdimme palkitsemaan hyvin tehdystä työviikosta - ja itsemme kokoamisesta, - ravintola-annoksille. Ruoka on ainakin asia, joka saa hymyn edes hetkeksi huulilleni. Pääsimpä nauttimaan jälleen myös viinistä, sillä en ole uskaltanut sitä juoda viimeisen kuukauden aikana tippaakaan, että olen antanut itsestäni kaiken mahdollisen toivon ja energian mahdolliseen kiinnittymiseen.

Viime yönä alkaneet kuukautiset kuitenkin lopettivat toivon jälleen. Unohdettu, kadotettu, yksin, loppuelämä.

Tervetuloa maailmaani uudet lukijat. Annetaan toisillemme virtaa, jaetaan ajatuksia ja ollaan yhtä. <3

"Kuuntele kuinka 
sylini kaipaa 
tuntea varpaasi potkun 

Katsele kuinka 
aamuisin kuivaan 
tyynyltä kyynelten sotkun. 

Oletko jossain 
tähtien takana 
odottamassa parempaa aikaa? 

Tuletko sitten 
tähdenlentona 
vai odotammeko turhaan?"

PCO

Sillä nimellä ne sitä kutsuu. En osaa itse antaa nimeä sellaiselle asialle, mitä en halua myöntää olevan olemassakaan. Mutta niin ne sanoo, niin kai se on uskottava. Vaikka usko onkin jo loppunut aikapäiviä sitten, en olisi Uskonut Toivonhivenenkin häipyneen elämästäni. Millään ei ole enää väliä. Tässä sitä ollaan, elämän uutta suuntaa etsimässä. Niinpä niin; helpommin sanottua kuin tehty. Moni on lohduttanut ja sanonut, että viettäisitte nyt * kanssa paljon aikaa, olisitte hänen kanssaan onnellisia ja reissaisitte, tekisitte kaikkea mistä sitten jäätte paitsi. Ollaanhan me tehtykin, ollaan koettu, ollaan nähty, ollaan valmiita jakamaan rakkauttamme enemmän. Miksi ihminen ei voi olla riittävä sellaisena, kuin on. Mitä helvetin pahaa olen tehnyt edeltävässä elämässäni, että nyt ollaan tässä pisteessä? Ei kenenkään pää voi kestää määräänsä kauempaa tällaista.

Aina ei kannata odottaa kokonaista vuotta 

Lapsettomuushoitoihin kannattaa hakeutua, kun raskautta on yritetty noin vuoden ajan. 

Munasarjaperäiset syyt 

Naisella tavallisin lapsettomuuden syy on munasarjan toimintahäiriö. Epäsäännöllinen, pitkä kuukautiskierto (yli 37 vuorokautta) voi olla oire ns. polykystiset (monirakkulaiset) munasarjat -oireyhtymästä (PCOS). Siinä mieshormonien eli androgeenien liikatuotto aiheuttaa munarakkulan kehityksen pysähtymisen ja sen seurauksena muun muassa kuukautishäiriöitä sekä munasolun irtoamishäiriöitä.

Sain tänään puhelun.  Niin kovin rakkaalta ihmiseltä puhelun, joka oli täynnä itkua ja sekavia sanoja. Pelästyin enemmän kuin koskaan - se on paljon se. Sydän vieläkin pamppailee kovin, en ole ymmärtänyt vieläkään puhelun perimmäistä tarkoitusta. Mutta näin se meni.
-Istu alas, olet mulle rakas. Onhan * kotona?
-On, mitä herran jumala on tapahtunut?
-Ei mitään vakavaa, mutta oothan sä paikoillas nyt?
-Oon, tässä mä oon. Voinko mä tulla sinne, missä ikinä oot.
-Ei sun täytyy kuulla tämä ensi ja päätät sitte tahdotko tavata.
-Ei oo niin suurta asiaa tässä maailmassa, että et voisi mulle kertoa. Haluan nähdä, missä oot! Mä tuun sinne.
-Ei, tarkotan, mä oon raskaana! Herran Jumala, mä oon raskaana! Eikä mun pitäisi, ei mun pitäisi. Sun pitäis. Teidän pitäis. Mitä oon tehny, älä hylkää mua. Älä hylkää. Annan sulle aikaa, mä en ymmärrä. Tämä on niin väärin.
-Sydän sulaa... Et oo tosissas, pelästytit mut kuoliaaksi. Olin hetken niin varma, että jotain todella vakavaa, onnettomuus tai kuolema vähintään, on tapahtunut. Siinä sä sitten kerrot hysteerisena, että oot raskaana. Maailman onnellisimman uutisen. 



Ja sitä se on. En valehtele, en itselleni enkä ympärilleni. Olen tässä kuin tukevin pylväs päällä maan. Pysyn rinnalla, en ole särkyvä posliininukke. Voi maailma laittaa pienen ihmisen pään sekaisin ajatuksista sekä sen mukana tulleesta pyörteestä, mutta missään tapauksessa ei voi tätä enempää onnea toivoa kenellekään. Ja ne tärkeimmät, keitä tahdomme elämäämme. Ne tahdomme myös pitää ja niille toivomme pelkkää hyvää. 


Johanna Kurkela - Sun särkyä anna mä en

Kun voimat oudon maan sun veisi mukanaan
mä missä lienenkin niin tulen takaisin
Sun rinnallasi oon, yön pedot kaikotkoon
sillä en sun särkyä anna mä en

Niin katoavaa on voimat ihmisen,
vain tuuli puhaltaa ja kuoren hajottaa
Mutta en sun särkyä anna mä en

Et ole vahva et, yön varjoon pakenet
mut seuraasi sun jään, en päästä lähtemään
Viel aamu sarastaa, se haamut karkottaa
sillä en sun särkyä anna mä en

Niin katoavaa on voimat ihmisen,
vain tuuli puhaltaa ja kuoren hajottaa
Mutta en sun särkyä anna mä en 

Tervetuloa mukaani.

Ja kun vihdoin kohtaamme.. 

Nyt se alkaa. Oman elämän avaaminen, sen kipeimmästä kipeimmän haavan avaaminen julkiseksi totuudeksi. Tarvitsen enemmän ihmisiä, jotka ovat kiinnostuneita aiheesta, ihmisiä, jotka elävät samassa hetkessä, ihmisiä joilla on uskoa ja toivoa vielä jäljellä; Minun omani on kadonnut. Sitä etsiessä, siitä on tämä blogi kirjoitettu. Sydän raskain sormin avattu.

Lapsettomuus. Nyt se on sanottu, siitä on tämä blogi kirjoitettu. Tervetuloa mukaan, minä ja sinä. Jaetaan suru yhdessä, tehdään tästä halvempaa kuin se terapia, johon olin jo valmis menemään. Nyt itkemme yhdessä.

"Katselen täältä kaukaa, Miksi äiti itkee? 

Miksi isällä on niin raskaat askeleet?

 Minäkö heille olen surua tuottanut, kun vain katselen täältä kaukaa. 

Enkä tule vaikka he odottavat niin kovasti, että raskain sydämin käyvät iltaisin nukkumaan. 

Voitko joku äitiä lohduttaa, pyyhkiä kyyneleet hiljaa pois? 

Voitko isän olkaa taputtaa, ettei niin kumarassa hän ois? 

 Kerro heille, etten ihan vielä ole valmis syntymään maailmaan. 

Kerro, että jotkut lapset taivaassa niin rakkaita on ettei heitä malttaisi millään antaa pois. 

 Huomaisipa äiti, kun hänen luokseen lennän perhosena ikkunaan. 

Tietäisipä isä, miten tuulen mukana hänen poskeaan silittää saan.

 Vielä joskus saan siemenenä kasvaa äidin vatsassa ja

 isän vahvat käsivarret ympärilläni tuntea. 

Ja kun vihdoin kohtaamme, löytää tarkoituksensa pettymys jokainen.

 Ne on kestettävä jotta juuri minä syntyisin.

 Niin ikävä on kaukana täällä äitiä ja isää.

 Koska saan mennä, 

joko pian pääsen omaan kotiin?"