Voi mikä viikonloppu; itkua, naurua, kouluttautumista, kouliintumista, tarinoita lapsettomuudesta, syväjäätä, hiljentymistä, nauruhepulikohtauksia, elämän arvojen tulkitsemista ja paljon muuta. Siitä oli hyvä, mutta rankka viikonloppu tehty. Siihen sisältyi myös matkaa noi n800km. Mutta se oli sen arvoista. Olen vain ihan poikki.
Taas se on tullut; syväväsymys.
Niin se tuli hiljaa hiipimällä viimeksikin, juuri tässä vaiheessa. Kun siirto oli tehty, siitä 6 päivää myöhemmin mieheni löysi minut kesken siivojen nukkumasta olohuoneen sohvalta, joka oli keskellä huonetta. Ihan siksi, että pölyt eivät kiinnostaneet minua. Josta yleensä olen neuroottinen. Olen myös neuroottinen työntekijä, pakkaaja, siivooja, kauppaostossuunnittelija, ruoanlaittaja ja nykyisin myös remontoija. Mutta en nyt. Remontti kiinnosti vain kuvaamisen verran, enkä tehnyt tikkua ristiin työstääkseni siellä tänään jotakin.
Ja erityisesti olen uskollinen ystävien ja läheisten keskuudesta nauttija. Nyt olen vetäytynyt kuoreen. En jaksanut kuin tervehtiä tänään lähimpiäni, vaikka maailmasta rohkeimman ihmisen suurin teko on tapahtunut eilen ja minun olisi pitänyt jaksaa olla onnellinen ja mennä mukaan tähän rohkeuteen. Ei tänään, pyysin. Hän ymmärsi. Tietenkin ymmärsi. Olen kuoleman väsynyt.
Nyt on pakko tehdä töitä pari lausetta ja sitten puolivalmis einesruoka pimpahtaa uunista maailman parhaalle miehelle.
Olen heikko nyt. Myönnän sen. Jos tänään joku kopauttaisi, varmaan särkyisin. Mutta ei itketä.
Ja lugesteronit. Ne ovat ällöttäviä edelleen. Suorastaan oksettavia. Mutta se lopputulos. Siitä näin unta viikonloppuna; vauva huusi unessani lohduttomasti ja minä vain hymyilin. Voi toki johtua siitäkin, että viikonlopun sain nukkua pieni vauva kainalossani kaksi yötä. Voi miten onnekas olenkaan. Ja se ei satuttanut minua lainkaan. Minua satutti vain pienen vauvan lohduton itku pimeällä autolla matkatessa. Silloin pysähdyin. Ikinä ei ole niin kiire, etteikö vauvan tarvitsema syli olisi kaikkein tärkeintä.
maanantai 30. syyskuuta 2013
keskiviikko 25. syyskuuta 2013
Korjaus ja Simpukan teksti.
Anteeksi edellisen postaukseni väärinkäsitys! Blogi- teksti jonka aikaisemmin kirjoitin tuoneen minulle iloa simpukkalehdessä olleella tekstillä meistä lapsettomuutta käsittelevistä blogeista, ei ollutkaan haastateltavana ollut Maija Dahlia vaan ihastuttava Illussia <3 (http://toiveissa.blogspot.fi/)
Maija oli kuitenkin tekstissä mukana lausahduksellaan, joka oli poimittu kommenteista. Toivottavasti mielipahaa en tuottanut kenellekään. Kiitos kuitenkin ihanista blogeistanne, joita saan lukea sydän palasina.. Ja useiden blogien kautta myös liimattuna yhteen. Ainakin pala kerrallaan.
Tänään ystäväni sanoi tarjotessaan minulle juhlapäivällistä kaiken kokemani jälkeen; tekisi mieli laittaa sinut liimakylpyyn, eikä päästää sieltä 9kk pois. Ovat itse aloittamassa vauvansa kanssa värikylpy- harrastusta... Aika sopiva ajatus! Voisin kuvitella tällaisen liimakylvyn olevan aika terää tähän väliin. Toivotaan lääkecoktailejeni toimivan ja erityisesti ällö lugesteronin auttavan.
Maija oli kuitenkin tekstissä mukana lausahduksellaan, joka oli poimittu kommenteista. Toivottavasti mielipahaa en tuottanut kenellekään. Kiitos kuitenkin ihanista blogeistanne, joita saan lukea sydän palasina.. Ja useiden blogien kautta myös liimattuna yhteen. Ainakin pala kerrallaan.
Tänään ystäväni sanoi tarjotessaan minulle juhlapäivällistä kaiken kokemani jälkeen; tekisi mieli laittaa sinut liimakylpyyn, eikä päästää sieltä 9kk pois. Ovat itse aloittamassa vauvansa kanssa värikylpy- harrastusta... Aika sopiva ajatus! Voisin kuvitella tällaisen liimakylvyn olevan aika terää tähän väliin. Toivotaan lääkecoktailejeni toimivan ja erityisesti ällö lugesteronin auttavan.
Passin jälkeen.
Tänään on pp1. Kuten vuodet ovat opettaneet lyhenteistä. Huoh. Aamulla heräsin ennen kukonlaulua miettimään elämän asioita ja iloja sekä suruja. Postilaatikkoon oli kolahtanut myös uusin Simpukka lehti. Lehdessä oli tarina blogi-ystävästäni Maija Dahliasta, jolta olen saanut monet kerrat voimaa, myötätuntoa ja yhteenkuuluvuutta ♡ ja aamulla se itketti.
Itkettää ajatus myös, miten pitkään näin suurta elämän kriisiä joutuu vellomaan. Olenko täällä vain elääkseni nurheesta toiseen, piinapäivistä seuraaviin, kalenterin lapsettomuusasioista seuraavien kohtaamisiin. Eilen lääkärin kanssa ttoivoimme pallolle kiinnittymisliimaa ja toivoa pysyä matkassani. Samalla kuitenkin pohdimme vielä yhden alkion siirron mahdollisuutta - se voi olla jo heti perään. Näin saamme vielä kokea sen jälkeen tiedon mahdollisesta kiinnittymisestä tai ivf jatkosta. Itse rahallisesti toivoisin että saisimme ivf- hoidot vielä tälle vuotta maksukaton sisällä pysymisen vuoksi. En halua mennä asioissa liikaa edelle toistaan, mutta niin tämä kaikki on vain opettanut. Ei tule positiivisia yllätyksiä ellei ole pessimistinen. Nyt minut voidaan yllättää, mutta samalla olen varautunut jatkoon...
Niin pitkään jatkoon, että olemme tässä ainiaan.
Lapseton ystäväni tuskailee, että pelkää jo nyt miten käy jos raskaudun. Hänellä ei ole sitten enää minua. Enkä tiedä mitä sanoa. Samaan aikaan toivoisi tämän kaiken jo päättyvän, mutta millaiset arvet tämä on minuun jättänyt- sitä ei usko kukaan!
Ja pelkään nyt omasta puolestanikn. Onkoha paras ystäväni raskaana toiselle lapselleen? Jätimme ehkäisyn pois kutakuinkin samoihin aikoihin heidän kanssaan ja heillä on jo pian vuoden ikäinen rakas kummipoikamme. Mutta taivas tietäköön millaisen polun olen läpikäynyt hyväksyessäni näin olevan.
Ja jos nyt heille enemmän. . Paremmin. . Lisää.. olen taas yksin. . Niin miten käy.. he ovat tukeneet meitä enemmän kuin mahtavasti mutta jaksanko olla heidän vierellään tässä kaikessa jos taas meillä oli tässä..
Kaikkea sitä pitää ajatella vaikka pas on nyt tehty ja on aika olla tyytyväinen. Hetken.
Olipas sekava postaus, mutta niin on pääkin.
Itkettää ajatus myös, miten pitkään näin suurta elämän kriisiä joutuu vellomaan. Olenko täällä vain elääkseni nurheesta toiseen, piinapäivistä seuraaviin, kalenterin lapsettomuusasioista seuraavien kohtaamisiin. Eilen lääkärin kanssa ttoivoimme pallolle kiinnittymisliimaa ja toivoa pysyä matkassani. Samalla kuitenkin pohdimme vielä yhden alkion siirron mahdollisuutta - se voi olla jo heti perään. Näin saamme vielä kokea sen jälkeen tiedon mahdollisesta kiinnittymisestä tai ivf jatkosta. Itse rahallisesti toivoisin että saisimme ivf- hoidot vielä tälle vuotta maksukaton sisällä pysymisen vuoksi. En halua mennä asioissa liikaa edelle toistaan, mutta niin tämä kaikki on vain opettanut. Ei tule positiivisia yllätyksiä ellei ole pessimistinen. Nyt minut voidaan yllättää, mutta samalla olen varautunut jatkoon...
Niin pitkään jatkoon, että olemme tässä ainiaan.
Lapseton ystäväni tuskailee, että pelkää jo nyt miten käy jos raskaudun. Hänellä ei ole sitten enää minua. Enkä tiedä mitä sanoa. Samaan aikaan toivoisi tämän kaiken jo päättyvän, mutta millaiset arvet tämä on minuun jättänyt- sitä ei usko kukaan!
Ja pelkään nyt omasta puolestanikn. Onkoha paras ystäväni raskaana toiselle lapselleen? Jätimme ehkäisyn pois kutakuinkin samoihin aikoihin heidän kanssaan ja heillä on jo pian vuoden ikäinen rakas kummipoikamme. Mutta taivas tietäköön millaisen polun olen läpikäynyt hyväksyessäni näin olevan.
Ja jos nyt heille enemmän. . Paremmin. . Lisää.. olen taas yksin. . Niin miten käy.. he ovat tukeneet meitä enemmän kuin mahtavasti mutta jaksanko olla heidän vierellään tässä kaikessa jos taas meillä oli tässä..
Kaikkea sitä pitää ajatella vaikka pas on nyt tehty ja on aika olla tyytyväinen. Hetken.
Olipas sekava postaus, mutta niin on pääkin.
tiistai 24. syyskuuta 2013
Raskaana.
Kyllä. Olen raskaana. Olen päättänyt niin. Viimeksikin päätin niin, mutta en tainnut sitä kirjoittaa tai lausua ääneen.
Olen raskaana, kuten toisin todistetaan.
Elävä ihmisenalku, 10 soluiseksi jakautunut pieni vauvamme on nyt sisälläni. Hoivaan, hellin, mieheni pussailee ja rakastamme. Koko perhettämme. Tämä on ihme. Tämä on meidän hetkemme.
Pääsimme sisään heti kun menimme Tayssin sairaalaan, kävi kutsu meille. Rakko ei ollut ehtinyt täyttyä ihan tarpeeksi ja kohtu oli vaikeasti nähtävänä. Olimme puolisentuntia etuajassa sairaalalla, mutta koska lääkärin mukaan "muutama peruutus tuli matkanvarrella" pääsimme heti sisään. ( Voi miten minua itketti pelkkä ajatuskin.. tosilla peruutuksia, mitä tein hyvin, että olin siinä? Sitä en halua silti mietttiä enempää.. On tässä jo riittämiin omissakin asioissa murheita)
Ja näin ollen rakko ei ollut tuosta kahdesta isosta vesituopillisesta ehtinyt vielä täyttyä, oli kohtu vaikeasti havaittavissa. Mutta he löysivät sen.
Toistin henkilötunnukseni ja minua huimasi. Riisuin kevyemmäksi vaatetustani ja menin odottavaan asentoon. Sitten se pieni "pallo" lensi ruudulle. Joten tällä kertaa matkassani on nimenomaisesti mieheni kanssa ristitty "pallo"- vauva.
Rankka päivä takana. Satoja kilometrejä. Tuhansia kyyneleitä. Paljon tsemppiä. Rakkautta ja ensisijaisesti onnellinen loppu.
Nyt oma peitto ja tyyny. Olen onnellinen. Minulta ei sitä viedä tänä yönä pois.
Olen raskaana, kuten toisin todistetaan.
Elävä ihmisenalku, 10 soluiseksi jakautunut pieni vauvamme on nyt sisälläni. Hoivaan, hellin, mieheni pussailee ja rakastamme. Koko perhettämme. Tämä on ihme. Tämä on meidän hetkemme.
Pääsimme sisään heti kun menimme Tayssin sairaalaan, kävi kutsu meille. Rakko ei ollut ehtinyt täyttyä ihan tarpeeksi ja kohtu oli vaikeasti nähtävänä. Olimme puolisentuntia etuajassa sairaalalla, mutta koska lääkärin mukaan "muutama peruutus tuli matkanvarrella" pääsimme heti sisään. ( Voi miten minua itketti pelkkä ajatuskin.. tosilla peruutuksia, mitä tein hyvin, että olin siinä? Sitä en halua silti mietttiä enempää.. On tässä jo riittämiin omissakin asioissa murheita)
Ja näin ollen rakko ei ollut tuosta kahdesta isosta vesituopillisesta ehtinyt vielä täyttyä, oli kohtu vaikeasti havaittavissa. Mutta he löysivät sen.
Toistin henkilötunnukseni ja minua huimasi. Riisuin kevyemmäksi vaatetustani ja menin odottavaan asentoon. Sitten se pieni "pallo" lensi ruudulle. Joten tällä kertaa matkassani on nimenomaisesti mieheni kanssa ristitty "pallo"- vauva.
Rankka päivä takana. Satoja kilometrejä. Tuhansia kyyneleitä. Paljon tsemppiä. Rakkautta ja ensisijaisesti onnellinen loppu.
Nyt oma peitto ja tyyny. Olen onnellinen. Minulta ei sitä viedä tänä yönä pois.
1300
Siinä se on. Meidän aikamme. Sulatuksesta on selvinnyt ainakin toinen. Pian kuulemme lisää!
Aikamme on pian. Sitä ennen olisi täällä ravintolassa pisteltävä vielä rakko täyteen.
Aikamme on pian. Sitä ennen olisi täällä ravintolassa pisteltävä vielä rakko täyteen.
Pas?
Matkalla tampereelle passiin.
Soikoon puhelin hyviä uutisia pian, että vauvamme ovat jaksaneet sulatuksen.
Hermostuttaa.
Itkettää.
Turhauttaa.
Riitelimme.
Lähdin kävelemään kesken matkan.
Nyt kasaan sirpaleita autossa kasaav.
Olen rikki.
Soikoon puhelin hyviä uutisia pian, että vauvamme ovat jaksaneet sulatuksen.
Hermostuttaa.
Itkettää.
Turhauttaa.
Riitelimme.
Lähdin kävelemään kesken matkan.
Nyt kasaan sirpaleita autossa kasaav.
Olen rikki.
maanantai 16. syyskuuta 2013
PAS.
Tänään oli se päivä, kun minua ei loukattu.
Heräsimme hyväntuulisina ja olin jopa koko työpäiväni yllättävän rentoutunut ja olo stressaamaton. Kun työaikani oli merkissä, kipitin äkkiä miehini kyydissä sairaalaan.
Aikamme oli myöhässä yli puoli tuntia. Kun pääsimme vihdoin sisään edellisten tultua ulos käsiäni hiosti; edellinen pariskunta, meidän ikäisemme, tulivat simpukka ry, lapsettomuushoito,- ja muun paperinivaskan kanssa huoneesta ulos. Naista itketti ja hän ei tahtonut pysyä jaloillaan. Voi tuota aikaa. Kuin suuri läimäys poskelle. Toivottavasti hän on löytänyt blogien ihmeellisen maailman tuekseen.
Jos minulla olisi ollut aikaa ennen oman ajan vastaanottamistani, niin olisin kiirehtinyt halaamaan häntä. Mutta en nyt ehtinyt.
Lääkäri oli tuttu, koko
hoitohistoriani ärsyttävin (myöskin naurettavin) nainen, jonka seurassa tänään
en vierittänyt kuin muutaman kyyneleen. Mutta mieheni sanojen mukaan, olin
reipas.
Nyt se on alkanut. Suunnitelma pakastealkioiden siirrosta on toteutettu ja torstaina aloitan lugesteron- läträykset jälleen x3. Zumenonejahan olen popsinut tässä kierron alusta saakka ja näillä piti menevän eteenpäin. Tänään kohdun limakalvo oli 8mm paksu ja selvä PCO näkyvissä. (Aijaa??)
Aloitimme kuukautiskierron
seurannasta. Ne alkoivat päivänä 5.9.2013. Ja sitähän tuli, kuten muistatte.
Sen jälkeen keskustelimme
alkioista. Ne voivat olla samassa viljassa, sanottiin. Mutta ei meillä ole
tietoa täällä, tiedettiin. Entä jos ovat samassa viljassa, haluammeko ne
siirrettävän vaiko uudelleen pakastukseen toisen.
Ehdottomasti kummatkin, näin
ollen. Tämä on meidän kummankin toive. Sillä ajatuksella olemme leikitelleet
pitkin iltapäivää. "Kun vuoden päästä meillä on kaksoset ja emme sovi
pakettiautolla matkustamaan, kun kotimme jota teemme, jääkin pieneksi, kun
kaikkea pitää hankkia kaksin kappalein.. Kun perhe olisi eheä kerrasta. Kun
olisimme väsyneitä onnesta. Kun syliaika ei riittäisi. Kun tuntisi lapsen
hoidosta riittämättömyyttä. Kun kummeiksi saisi pyytää kaikki. Kun nilkkani
olisivat niin turvonneet, että en kehtaisi osallistua tupareihin (jollaisen
tarinan kuulin viime viikonloppuna...). Kun olisin kaikesta ällöttävästä
olosta, sekaisesta mielentilasta ja roikkuvasta likaisesta tukastani huolimatta
maailman onnellisin. Eikä kukaan veisi sitä onnea minulta pois.
Kun ultraus oli tehty ja paperi annettu reseptineen minulle aloin
olla hankala. Kerroin, miten olisin valmis lisäämään metformen- lääkitystä
päiväannoksiini (tällä hetkellä syön aamulla ja illalla, avalta määräsivät
vuosi sitten kolmesti päivään) ja että olen huolissani kiinnittymisestä
tälläkin kertaa. Mitä jos tähdenlentomme ei tälläkään kertaa löydä itselleen
sopivaa paikkaa oleentua. Olisiko vielä ollut joku mahdollisuus
lääketieteen avustuksella saada tähdellemme kolo turvatuksi?
Lääkäri alkoi haroa päätään ja
häntä selvästi ahdisti kysymykseni. Kerroin tiedon lisäävän tuskaa, kun on
monta vuotta ollut tässä aikaa aiheeseen tutustua ja miten monissa paikoissa
tämäkin hoidetaan toisin. Hän kyseli olenko keskenmenoja kokenut, ja haroi
jälleen päätään. Kyseli sairaanhoitajalta huoneessa, miten toinen lääkäri
tekisi. Ja hän totesi, että lisäisi vielä kortisonia sekä aspiriinia. Jes,
ajattelin. Minä neuvon ja hän määrää.
Tutki pharmacaa, josta tuli tulokseen, että ei niistä haittakaan ole. Mietti kortisonin lisäävän verensokerin nousuani, joten sokereita on nyt seurattava. Pohdin, että syönhän metformeneja tämän hoitoseurannan vuoksi, joka näin ollen sokereita laskee. Hyvä pointti, kuulin.
Tutki pharmacaa, josta tuli tulokseen, että ei niistä haittakaan ole. Mietti kortisonin lisäävän verensokerin nousuani, joten sokereita on nyt seurattava. Pohdin, että syönhän metformeneja tämän hoitoseurannan vuoksi, joka näin ollen sokereita laskee. Hyvä pointti, kuulin.
Ja näin olimme tilanteessa, että
resepteiksi mukaani lähti
thyroxinin
0,5mg
metformin
750mg x2
foolihapon
rautakuurin
ja zumenon 2mg lisäksi
metformen 750mg myös päivällä
prednisolon 5mg Prednisolon-tablettien
käyttöaiheita ovat krooninen nivelreuma, systeemiset sidekudossairaudet, kuten
LED, eräät vaskuliitit (verisuonten tulehdukset), sarkoidoosi, astma, vaikea
haavainen paksusuolitulehdus, eräät verisairaudet (granulosytopenia,
hemolyyttinen anemia, trombosytopenia), vaikeat allergiat, kasvaimet, eräät
akuutit verisyöpätapaukset, lymfarauhasten epänormaali kasvu (lymfoomat),
rintasyöpä ja eturauhassyöpä.
lugesteron
200mg x3 sekä
aspirin
Nyt
tunteet ovat sekalaiset. Yritän hillitä itseni tässä kierrossa. Nyt en kipua
linnaan, vaikka miten sainkin ohjeita miten lugesteroneja käytetään viikolle
yksitoista saakka. Nyt odottelen torstaita, jolloin ällö lugesteronit alkavat
ja tiistaita, jolloin meidän on määrä soittaa TAYSsiin, ovatko pienokaisemme,
tai toinen, selvinneet sulatuksesta siirtymään äidin kohtuun. Jos vastaus on
myöntävä, on päivä jälleen koetuksella.
Voin kertoa, että nyt on rankkaa. En anna sen kuitenkaan satuttaa.
Voin kertoa, että nyt on rankkaa. En anna sen kuitenkaan satuttaa.
keskiviikko 11. syyskuuta 2013
11.9.2013
on päivämäärä, jota en tule unohtamaan.
Kaikki lähti siitä, kun samana päivänä pari viikkoa sitten sain Simpukka ry:n ensimmäisen jäsenkirjeen, lehden ja vuosimaksun (jota en mitään siis ollut koskaan tilannut! Mutta miten se askel olisi pitänyt ottaa itse jo aikaisemmin. En tiedä, onko joku toiminut nimelläni jonnekin vai onko TAYS tai oma keskussairaalamme tehnyt minusta ilmotuksen; lapseton. Naurahdinkin miehelleni, että sittenkö tulee lehti; lapsellisille, kun on sen aika. Hän totesi, että niinpä kai ja muisteli naapurimme uteluita pari vuotta sitten koukuttuneena lukiessani "vauva" - lehteä ja "meidän perhettä". )
lisäksi kirjeen HPV- tutkimuksiin kohdunkaulansyövän tutkimista varten. Eli toisinsanoen papa- näytteen ja irtosolunäytteen ottoa varten.
Se päivä kutsussa oli sitten tänään.
Järjestin itselleni vapaata päästäkseni tutkimukseen, olin ajoissa ja tärisin käytävällä. Sieltä kaikki oikeastaan Suomeksi sanottuna alkoi. Soitin tänne kyseiseen "perheusunnittelukeskukseen" eräänäkin päivänä jo vuosia sitten kerrottuani, että minulla on todettu PCO ja olemme antaneet vauvalle luvan tulla, mutta sitä ei kuulu. Vastaukseksi sain, että "Oletteko jo miten pitkään yrittäneet?" Vastasin, että niin ja niin kauan. Se oli aina liian vähän, kun kyseessä oli heidän ajatuksensa "vuoden yrittämisestä."
No se vuosi on tullut totisesti täyteen.
Kun viimein heille sain silloin lääkärille lähetteen, pääsimme tähän pisteeseen.
Ja tässä ollaan edelleen.
Kun nainen ärsyttävässä mekossaan sitten pyysi minua nimeltä tänään huoneeseen, istahdin ja kyyneleet virtasivat kyynelkanaviini. Se oli taas menoa. Sanoin sen ääneen.
Hän kysyi "no miksi?!" ja jatkoi luontevasti "milloin sinulla on ollut viimeiset kuukautiset?"
ja minä purskahdin itkuun. Se ei meinannut loppua. Nieleskelin, enkä luottanut naiseen pätkääkään. Sanoin, että viime viikon keskiviikkona. Silloin maailmani taas horjahti, tällä kertaa isommin kuin koskaan. Kun ensimmäinen alkionsiirto, johon pääsimme, ei tuottanut tulosta. Ja niin itkin.
Hän pyysi minua riisuutumaan,
jonka lomassa se tuli:
Voi olet vielä niin nuori ja vaikka tuo PCO onkin, niin siitä huolimatta ei aikaa ole kulunut elämässä liiaksi ollenkaan.
Sanoin sen suoraan; "Ei se lohduta. Ei sillä ole väliä, jos tulosta ei saada, vaikka miten haluaisi. Lapsia ei tehdä, niitä saadaan, mutta me ei saada vaikka kuinka tehdään."
Eka kertaa kykenin siihen. Vento vieraalle sanomaan näin.
Vitutti.
Vihasin häntä. Kaukana empaattisesta, lohduttavasta henkilöstä. Makasin siinä tutkimuspöydällä taas. Se sattui ihan maan ** tavalla. Miten ihmeessä se sattuikin niin. Itketti vain. Se jo ajatuksena, että makaan taas ketarat ojossa uudelle ihmiselle. En olisi halunnut.
Sanoin senkin ääneen. Sanoin, että hän on luultavasti jo ainakin 45:s ihminen, joka sinne lurkkii ja minä kestän taas.
Missä mieheni nyt oli?
Tämän piti olla rutiinia, mutta minua itketti vain.
Itkin koko automatkan kotiin. Käperryin viltin alle itkemään ja potemaan suruani. Ei tuolta minun pyhimmästäni taida löytyä koskaan mitään hyvää, ei enää. Tässä tämä oli. Seuraavaksi tutkimustuloksena on kohdunkaulansyövän tutkimisen eteneminen. Siihenkin on nyt jo hyvä varautua, että ei sitten putoa pilvilinnasta keskellä arkisia askareita.
Kuka tuollaisia ammattilaisia viljelee? Mitä yhteiskuntamme tekee turhilla sanoilla. Olisi ollut vaikka hiljaa ennemmin, jollei mitään keksi. En ole mihinkään omiin haaveisiini enää 25 vuotiaana mielestäni liian nuori. (Voin tämän lauseen luettuani muutaman kymmenen vuoden päästä olla hyvinkin naivi tekstiäni kohtaan, mutta nyt tuntuu tältä. Aivan kuin 13 vuotiaana olin kaiken kokenut maailman napa.) Paljon olen jo elämässäni saavuttanut, mutta suurin odottaa uutta tähdenlentoa matkaamme.
Tässä kohdassa teen tunnuksen,
minä kirjoitan tästä kaikesta kirjan.
Kaikki lähti siitä, kun samana päivänä pari viikkoa sitten sain Simpukka ry:n ensimmäisen jäsenkirjeen, lehden ja vuosimaksun (jota en mitään siis ollut koskaan tilannut! Mutta miten se askel olisi pitänyt ottaa itse jo aikaisemmin. En tiedä, onko joku toiminut nimelläni jonnekin vai onko TAYS tai oma keskussairaalamme tehnyt minusta ilmotuksen; lapseton. Naurahdinkin miehelleni, että sittenkö tulee lehti; lapsellisille, kun on sen aika. Hän totesi, että niinpä kai ja muisteli naapurimme uteluita pari vuotta sitten koukuttuneena lukiessani "vauva" - lehteä ja "meidän perhettä". )
lisäksi kirjeen HPV- tutkimuksiin kohdunkaulansyövän tutkimista varten. Eli toisinsanoen papa- näytteen ja irtosolunäytteen ottoa varten.
Se päivä kutsussa oli sitten tänään.
Järjestin itselleni vapaata päästäkseni tutkimukseen, olin ajoissa ja tärisin käytävällä. Sieltä kaikki oikeastaan Suomeksi sanottuna alkoi. Soitin tänne kyseiseen "perheusunnittelukeskukseen" eräänäkin päivänä jo vuosia sitten kerrottuani, että minulla on todettu PCO ja olemme antaneet vauvalle luvan tulla, mutta sitä ei kuulu. Vastaukseksi sain, että "Oletteko jo miten pitkään yrittäneet?" Vastasin, että niin ja niin kauan. Se oli aina liian vähän, kun kyseessä oli heidän ajatuksensa "vuoden yrittämisestä."
No se vuosi on tullut totisesti täyteen.
Kun viimein heille sain silloin lääkärille lähetteen, pääsimme tähän pisteeseen.
Ja tässä ollaan edelleen.
Kun nainen ärsyttävässä mekossaan sitten pyysi minua nimeltä tänään huoneeseen, istahdin ja kyyneleet virtasivat kyynelkanaviini. Se oli taas menoa. Sanoin sen ääneen.
Hän kysyi "no miksi?!" ja jatkoi luontevasti "milloin sinulla on ollut viimeiset kuukautiset?"
ja minä purskahdin itkuun. Se ei meinannut loppua. Nieleskelin, enkä luottanut naiseen pätkääkään. Sanoin, että viime viikon keskiviikkona. Silloin maailmani taas horjahti, tällä kertaa isommin kuin koskaan. Kun ensimmäinen alkionsiirto, johon pääsimme, ei tuottanut tulosta. Ja niin itkin.
Hän pyysi minua riisuutumaan,
jonka lomassa se tuli:
Voi olet vielä niin nuori ja vaikka tuo PCO onkin, niin siitä huolimatta ei aikaa ole kulunut elämässä liiaksi ollenkaan.
Sanoin sen suoraan; "Ei se lohduta. Ei sillä ole väliä, jos tulosta ei saada, vaikka miten haluaisi. Lapsia ei tehdä, niitä saadaan, mutta me ei saada vaikka kuinka tehdään."
Eka kertaa kykenin siihen. Vento vieraalle sanomaan näin.
Vitutti.
Vihasin häntä. Kaukana empaattisesta, lohduttavasta henkilöstä. Makasin siinä tutkimuspöydällä taas. Se sattui ihan maan ** tavalla. Miten ihmeessä se sattuikin niin. Itketti vain. Se jo ajatuksena, että makaan taas ketarat ojossa uudelle ihmiselle. En olisi halunnut.
Sanoin senkin ääneen. Sanoin, että hän on luultavasti jo ainakin 45:s ihminen, joka sinne lurkkii ja minä kestän taas.
Missä mieheni nyt oli?
Tämän piti olla rutiinia, mutta minua itketti vain.
Itkin koko automatkan kotiin. Käperryin viltin alle itkemään ja potemaan suruani. Ei tuolta minun pyhimmästäni taida löytyä koskaan mitään hyvää, ei enää. Tässä tämä oli. Seuraavaksi tutkimustuloksena on kohdunkaulansyövän tutkimisen eteneminen. Siihenkin on nyt jo hyvä varautua, että ei sitten putoa pilvilinnasta keskellä arkisia askareita.
Kuka tuollaisia ammattilaisia viljelee? Mitä yhteiskuntamme tekee turhilla sanoilla. Olisi ollut vaikka hiljaa ennemmin, jollei mitään keksi. En ole mihinkään omiin haaveisiini enää 25 vuotiaana mielestäni liian nuori. (Voin tämän lauseen luettuani muutaman kymmenen vuoden päästä olla hyvinkin naivi tekstiäni kohtaan, mutta nyt tuntuu tältä. Aivan kuin 13 vuotiaana olin kaiken kokenut maailman napa.) Paljon olen jo elämässäni saavuttanut, mutta suurin odottaa uutta tähdenlentoa matkaamme.
Tässä kohdassa teen tunnuksen,
minä kirjoitan tästä kaikesta kirjan.
lauantai 7. syyskuuta 2013
Sitten kun.
Sitten kun ne menkat sitten keskiviikkona alkoi. Olivat ne punaiset, vertakin verisemmät, limaiset, oksettavat, möyhentävät, ällöttävät ja kyyneleitä virtaavat. Meidän tähtemme valui viemäriin. Tähdenlento tapahtui taas jollekin muulle.
Sitä raskausuutista odotellessa. Olisiko se hän vai hän ystävistäni? Ainakin he odottavat odotusta tällä hetkellä. Pian ilmoitus varmaan meille jo kuuluu.. On toinen ainakin vältellyt tapaamistani jo pitkän tovin.
Menkat siis tulivat ja olivat ja nyt ovat heiluttelemassa lähtöään. Sain kasattua maanantaina soiton keskussairaalaan. Ei pahoittelua, vaan UUDEN PASSin siirtoa varten varatun uä- ajan! Meinasin lentää pyllylleni. Kerroinkin sen hoitajalle puhelimeen; en olisi uskonut, että tänä vuonna enää tapahtuu mitään. On kuin tämä vuosi olisi jo eletty moneen kertaan loppuun. Että saisi pyyhkiä sen almanakasta ja ottaa uuden käyttöön. Niin mitä vielä!
16.9 olisi nyt sitten seuraava lurkistus. Hitto soikoon. Toisaalta toivoin, että tämä olisi nyt ollut tässä. Että hoidot loppuisivat hetkeksi aikaa, jne. Mutta vahva mieheni oli toista mieltä. Hän haluaa nyt tarmolla eteenpäin kaikki kymmenen ivf- hoitoa ja katsotaan matkan varrella mitä muuta elämäämme keksimme. Tuskin mitään, koska remontti vie niin ison osan rahoista hoitojen lisäksi joka kuukausi.
Sitä raskausuutista odotellessa. Olisiko se hän vai hän ystävistäni? Ainakin he odottavat odotusta tällä hetkellä. Pian ilmoitus varmaan meille jo kuuluu.. On toinen ainakin vältellyt tapaamistani jo pitkän tovin.
Menkat siis tulivat ja olivat ja nyt ovat heiluttelemassa lähtöään. Sain kasattua maanantaina soiton keskussairaalaan. Ei pahoittelua, vaan UUDEN PASSin siirtoa varten varatun uä- ajan! Meinasin lentää pyllylleni. Kerroinkin sen hoitajalle puhelimeen; en olisi uskonut, että tänä vuonna enää tapahtuu mitään. On kuin tämä vuosi olisi jo eletty moneen kertaan loppuun. Että saisi pyyhkiä sen almanakasta ja ottaa uuden käyttöön. Niin mitä vielä!
16.9 olisi nyt sitten seuraava lurkistus. Hitto soikoon. Toisaalta toivoin, että tämä olisi nyt ollut tässä. Että hoidot loppuisivat hetkeksi aikaa, jne. Mutta vahva mieheni oli toista mieltä. Hän haluaa nyt tarmolla eteenpäin kaikki kymmenen ivf- hoitoa ja katsotaan matkan varrella mitä muuta elämäämme keksimme. Tuskin mitään, koska remontti vie niin ison osan rahoista hoitojen lisäksi joka kuukausi.
maanantai 2. syyskuuta 2013
sunnuntai 1. syyskuuta 2013
Yksinäisyys.
Olen niin yksinäinen.
Itkuinen.
Yksinäinen.
Olo on niin turhautunut.
Aamulla heräsin ja jaksoin jo yrittää hymyillä rakastavalle miehelleni.
Hänen noustua sängystä en jaksanut millään nostaa päätäni ylös. Itketti vain.Laitoin postin ystävälle, joka on läpikäynyt tämän helvetin, "miten sinä selvisit sängystä ylös?"
Eilinen meni touhutessa. En aamun jälkeen pysähtynyt ennen kymmentä illalla. Sitten jysähti. Anoppi oli vielä käymässä ja hänkin sai osakseen huutoitkupotkuraivarini. Sen jälkeen kuulin luennon Jumalan armosta ja siitä, miten lapsi on lahja niille, jotka sen ansaitsevat. Vitut.
En jaksanut riidellä.
Katsoimme mieheni kanssa 21 tapaa pilata avioliitto. Se nauratti. Armi on yksi lemppareistani. Vaikka lapsia siinä tuli ja meni, tehtiin ja jäi tekemättä, niin yksi kohta jälleen kolahti; se sama kuin keväällä käytyäni elokuvissa katsomassa saman elokuvan. Kerroinkin siitä teille silloin.
Äsken aamiaispöydässä kysyin mieheltäni, voisimmeko varata matkan kauas. Ja vaikka se olisikin pitkän ajan päästä, niin olisi kuitenkin jo tiedossa. Olisi mitä odottaa, joka toteutuisikin. Olisi vain meistä kiinni. Hän totesi, että ei nyt. Remontti on niin pahoin kesken, ei tiedä missä ollaan esim. ensi keväällä, mikä on tilanne silloin. Miten hoidot etenevät tästä eteenpäin.
MITÄ HELVETTIÄ?!
Olin pimahtaa. Hoidot. Etenevät. Mistä hän puhui? Sen jälkeen vaahtosin pitkän tovin siitä, miten kymmenet ihmiset ovat pyytäneet minut riisuutumaan, miten olen levittänyt kaikista pyhimmän osa-alueeni muiden nähtäville, miten inseminaatiot olivat puosta, kun en hetkeäkään niihin uskonut, miten ensimmäistä kertaa nyt luotin muihin ja lääketiteteeseen. Sain sen helvetin "minä toivon" biisin kolahtamaan itseeni. TOIVOIN. En enää toivo. En enää anna itseni kivuta pumpuleihin, vaan rakennan betonimuurin ympärilleni, suojamaan itseäni kaikelta sellaiselta mihin minut käsketään kivuta. En ikinä. Ei ei ei.
Nyt olen nähnyt ja kuullut tarpeeksi.
Elämä ei ole heikkoja varten. Elämä on sotaa itseään vasten.
Elämä on peliä luonnonvoimien kesken.
Minua ei ole tehty äidiksi.
Tässä lohdullinen viesti ystävältäni toissayönä, kun tein testin osa nro. I. ja mietin, miksi edes elän. (mitä mietin edelleen.. ei ole elämäntarkoitusta!)
"Olet rakas, tärkeä ja ihana. Paras ystävä, sisko, täti, ja kummitäti mitä maa päälläään kantaa."
Jolloin kyyneleet nousivat paidalleni. Ja kyynisenä, itseeni kyllästyneenä paskiaisena ja maailman olemattomimpana roskana vastasin.
"Mutta en koskaan kenenkään äiti. En koskaan, kenellekään. Ainakin raksa etenee huomenna.. Vaikka mitä me kahden edes talolla tehdään? Sitäkään en ole ymmärtänyt.. Ei sun mua kuuluisi nyt kantaa, kun sulla on kaikki hyvin; on jo liian monta kertaa vaatinut sulta perheaikasi käyttöä meidän ongelmiin.. En halua kaivata sääliä vaan jostakin elämän tarkoitusta. Herää taas kysymys onko mua ja * tarkoitettu edes yhteen.. onneksi siskon viisautena kerroit jo kauan sitten, että tämä ei ole helppo reitti... kiitos siitäkin ja miljoonasta muusta asiasta."
takaisin sain
"Voi tuota kumpuavaa voimaa. Olen vahvasti erimieltä monesta äskeisestä. Nyt en jaksa kinata. Pakko luottaa, että asiast joskus saa vastauksia. Kumpa olisin ollut väärässä matkastanne, edes sen kerran. Ehkä se pelko oli enemmän läsnä kuin tieto. Voi elämän arvoitus.."
Juuri näin. Tässä se oli kiteytettynä.
En ole koskaan kenenkään äiti. Testissä on aina "Ei raskaana."
Onkohan niissä testeissä joku vika? Ainakin kuusi testiä hajotin ja tutkin sisältä käsin; en löytänyt irronneita lankoja. Taidan lähettää takaisin palautuksena raskauskeiju- sivustolle. Lähettivät rikkinäisiä paskoja.
Itkuinen.
Yksinäinen.
Olo on niin turhautunut.
Aamulla heräsin ja jaksoin jo yrittää hymyillä rakastavalle miehelleni.
Hänen noustua sängystä en jaksanut millään nostaa päätäni ylös. Itketti vain.Laitoin postin ystävälle, joka on läpikäynyt tämän helvetin, "miten sinä selvisit sängystä ylös?"
Eilinen meni touhutessa. En aamun jälkeen pysähtynyt ennen kymmentä illalla. Sitten jysähti. Anoppi oli vielä käymässä ja hänkin sai osakseen huutoitkupotkuraivarini. Sen jälkeen kuulin luennon Jumalan armosta ja siitä, miten lapsi on lahja niille, jotka sen ansaitsevat. Vitut.
En jaksanut riidellä.
Katsoimme mieheni kanssa 21 tapaa pilata avioliitto. Se nauratti. Armi on yksi lemppareistani. Vaikka lapsia siinä tuli ja meni, tehtiin ja jäi tekemättä, niin yksi kohta jälleen kolahti; se sama kuin keväällä käytyäni elokuvissa katsomassa saman elokuvan. Kerroinkin siitä teille silloin.
Äsken aamiaispöydässä kysyin mieheltäni, voisimmeko varata matkan kauas. Ja vaikka se olisikin pitkän ajan päästä, niin olisi kuitenkin jo tiedossa. Olisi mitä odottaa, joka toteutuisikin. Olisi vain meistä kiinni. Hän totesi, että ei nyt. Remontti on niin pahoin kesken, ei tiedä missä ollaan esim. ensi keväällä, mikä on tilanne silloin. Miten hoidot etenevät tästä eteenpäin.
MITÄ HELVETTIÄ?!
Olin pimahtaa. Hoidot. Etenevät. Mistä hän puhui? Sen jälkeen vaahtosin pitkän tovin siitä, miten kymmenet ihmiset ovat pyytäneet minut riisuutumaan, miten olen levittänyt kaikista pyhimmän osa-alueeni muiden nähtäville, miten inseminaatiot olivat puosta, kun en hetkeäkään niihin uskonut, miten ensimmäistä kertaa nyt luotin muihin ja lääketiteteeseen. Sain sen helvetin "minä toivon" biisin kolahtamaan itseeni. TOIVOIN. En enää toivo. En enää anna itseni kivuta pumpuleihin, vaan rakennan betonimuurin ympärilleni, suojamaan itseäni kaikelta sellaiselta mihin minut käsketään kivuta. En ikinä. Ei ei ei.
Nyt olen nähnyt ja kuullut tarpeeksi.
Elämä ei ole heikkoja varten. Elämä on sotaa itseään vasten.
Elämä on peliä luonnonvoimien kesken.
Minua ei ole tehty äidiksi.
Tässä lohdullinen viesti ystävältäni toissayönä, kun tein testin osa nro. I. ja mietin, miksi edes elän. (mitä mietin edelleen.. ei ole elämäntarkoitusta!)
"Olet rakas, tärkeä ja ihana. Paras ystävä, sisko, täti, ja kummitäti mitä maa päälläään kantaa."
Jolloin kyyneleet nousivat paidalleni. Ja kyynisenä, itseeni kyllästyneenä paskiaisena ja maailman olemattomimpana roskana vastasin.
"Mutta en koskaan kenenkään äiti. En koskaan, kenellekään. Ainakin raksa etenee huomenna.. Vaikka mitä me kahden edes talolla tehdään? Sitäkään en ole ymmärtänyt.. Ei sun mua kuuluisi nyt kantaa, kun sulla on kaikki hyvin; on jo liian monta kertaa vaatinut sulta perheaikasi käyttöä meidän ongelmiin.. En halua kaivata sääliä vaan jostakin elämän tarkoitusta. Herää taas kysymys onko mua ja * tarkoitettu edes yhteen.. onneksi siskon viisautena kerroit jo kauan sitten, että tämä ei ole helppo reitti... kiitos siitäkin ja miljoonasta muusta asiasta."
takaisin sain
"Voi tuota kumpuavaa voimaa. Olen vahvasti erimieltä monesta äskeisestä. Nyt en jaksa kinata. Pakko luottaa, että asiast joskus saa vastauksia. Kumpa olisin ollut väärässä matkastanne, edes sen kerran. Ehkä se pelko oli enemmän läsnä kuin tieto. Voi elämän arvoitus.."
Juuri näin. Tässä se oli kiteytettynä.
En ole koskaan kenenkään äiti. Testissä on aina "Ei raskaana."
Onkohan niissä testeissä joku vika? Ainakin kuusi testiä hajotin ja tutkin sisältä käsin; en löytänyt irronneita lankoja. Taidan lähettää takaisin palautuksena raskauskeiju- sivustolle. Lähettivät rikkinäisiä paskoja.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)