Pienen pieni ystäväni lapsi syntyi tänään maailmaan. Sain ilon murusen elämääni. <3

Lisää tuomioita.

Tässä sitä taas ollaan. Tuomiopäivä. Kun elämä jo vihdoin alkoi näyttää tasaisemmalta ja onnenhippusia löytyi pienistä asioista arkeen, pamahti tämäkin paska eteeni.

Kun kaupunki ei kerran tehnyt yksinkertaisesti julkisella puolella MITÄÄN lapsettomuusasioideni hoitamiseksi, pyysin itselleni verikokeista saadut tulokset ja skannasin tiedot lääkärilleni AVA- klinikalle.

Vastaus oli nopea, lääkärini lähetti minulle sähköpostilla tiedoksi;

Hei,
sairastat kilpirauhasen vajaatoimintaa ja on tärkeää, että se korjataan kun yrität raskautta. Lähetän sinulle kirjeessä reseptin thyroxin- tabletista. Käy kontrollissa 4vkn kuluttua ja lähetä vastaukset taas minulle.

Parhain terveisin,
* *

Näin. Ei sitten kysyttävää. Eihän ollut? Ai ei ollut. No tässäpä, mitä google kertoo.


...Keskeisiä oireita ovat väsymys, lisääntynyt unen tarve, palelu, painonnousu, turvotukset, ummetus, yleinen hidastuneisuus, hidastunut aineenvaihdunta ja masennus. Hiukset saattavat muuttua kuiviksi ja ohuiksi, hiustenlähtö on tavallista. Ääni voi olla käheä ja naisilla madaltunut. Myös kuukautishäiriöt ovat naisilla tavallisia. Lapsilla kasvun hidastuminen voi olla keskeinen oire. Vajaatoiminta voi aiheuttaa myös lapsettomuutta ja lisää keskenmenon vaaraa. Tyroksiinin vajaatoiminnasta johtuvaa vajaaälyisyyttä ja lyhytkasvuisuutta kutsutaan kretinismiksi.


Sellainen mukava lisä tälle päivää.

Maanpäälliset enkelit

Eilen se helpotti. Se olo. Tein salaisesta toisesta minästäni lopun. Avasin arkkuni sisältäni.


Eilen vietin ystävieni kanssa pikkujouluja, ilta oli hyvin hauska. Ensin alkuun meikkailimme, joimme glögiä ja vietimme kivaa laatuaikaa yhdessä. Koin tilaisuuden tästä tuskasta kertomiseen tulleen. Avasin salaisuuksieni kammion ja voi sitä tuen ja ymmärryksen määrää. Se, että sain aidon yhteyden ystäviini!! <3
Enää en aio asiaa salailla. Vaikka on niin vaikea sanoa sanaa lapsettomuus, lapsettomuushoidot, tampereen ava-klinikka, on elämäni nyt huomattavasti helpompaa. Tuki ympärillä olevilta, vaikka olisivatkin ihan hiljaa, on äärettömän tärkeää. He tietävät nyt. Nyt olen asian käsitellyt niin syvistä juurista lähtien, että nyt pystyn tähän. Nyt olen valmis jakamaan tuskani. Saamaan siihen ympäriltäni lohtua.


<3

Tein tänään suuren urotyön itseni kanssa. Rakas äitini kyläili meillä pitkästä aikaa ja sain avattua linkin tähän suureen pahaan oloomme.
Kerroin, se itketti, se helpotti. Äitini otti äidilleni tyypilliseen tapaan asian vastaan, mutta kertoi myös omakohtaisesta elämästään. Se helpotti jollain pienellä tavalla, mutta se riitti, että helpotti.

Nyt voin hengittää hetken. Sain uuden vahvan syyn elämääni, sain jaettua asian tärkeimmälle äidille päällä maan, hänelle jota rakastan.

AVA- klinikka, käynti nro. I

Heti kun pääsimme lääkäristä ulos, kun sain vedettyä keuhkot täyteen raikasta ilmaa, kun sain olla hetken hiljaa ja mieheni oli ottanut minua kädestä kiinni jatkaaksemme matkaa, mietin tätä blogia. Miten kirjoittaisin tänne heti kotiinpäästyäni, miten haluan heti pukea nämä tunteet sanoiksi.

Tänään olimme siis viimein ensimmäisellä käynnillä Tampereen AVA-klinikassa. Lääkärimme oli oikein miellyttävä, vanhempi naishenkilö, jonka kanssa asiaa oli helpohko (en voi ikinä sanoa, että asiaa olisi helppo puhua!) puhua. Hän sai kiinni pallon, jota heittelimme hänelle elämästämme. Kerroimme kaiken. Miten tämä tarinamme yhdessä on alkanut, miten sen toivoisimme yhdessä jatkuvan ja missä mennään nyt.

Hän kuunteli, kyseli ja kirjasi tarkkaavaisesti. Katsoi meitä kumpaankin silmiin. Toiveeni toteutui myös, kun hän jutteli miehelleni tilanteestamme ja sain olla hetken hiljaa ja kuunnella, että mitäköhän tuon mieheni sisällä oikeasti tämä kaikki minun kuohuntani on tuonutkaan mukanaan. Ja helpotukseni oli valtaisa; kaikki ne sanat, miten hän aloitti puheen lääkärin kanssa, miten vesi nousi hänenkin silmiinsä tästä tuskasta puhuessa, miten saimme viimein puhua jonkun kanssa joka tahtoi ymmärtää tuskaamme.

Tarinamme avattiin. Se sai jatko-osan. Katsoimme yhdessä jälleen kaikki kolme munarakkuloitani, tuota monihyväisen helminauhamaista sarjaa, joka pilaa elämäni. Katsoimme siemennesteanalyysin tuloksia ja huokaisimme. Lääkäri totesi ystävällisesti, että tämä ei tule olemaan helppoa. Tähän ei helppoa reittiä ole olemassakaan. Mutta hän oli niin ystävällinen ja osaavan oloinen nainen, että jaksoi pinnistellä. Pidättelin kyyneleitä, mutta osa valui pitkin paitaani. Se ei haitannut. Nyt olimme siellä, saamassa apua. Vain me.

Lääkärin kanssa punnitsimme totuuden joka suunnalta. Hän katsoi, että on hyvin pieni mahdollisuus, että luomuraskaus suhteessamme olisi onnistunut. Pohdimme IVF- hoitoja ja keinohedelmöitystä. Kuuntelimme tarkkaavaisesti, mieheni käsi lipui reidelleni. Kyyneleet valuivat silmistäni. En ollut uskoa tätä totuudeksi.

Lääkäri määräsi minulle tämän vuoden loppuun syötäväksi Diformin retard lääkkeen sekä Anastrozol lääkkeen raskautta mahdollistamaan, mutta ei toki mitään lupaamaan. Otin reseptin ja kerroin, että olen hyvin skeptinen tulokseen niiden avulla, mutta toki ymmärrän, että vielä voisi yrittää jotain muuta väylää ennenkuin aloitamme keinohedelmöityksen. Niin, ennenkuin. Sen sanoin siellä, sen sanon nyt. Olen kurkkuani myöden täynnä muita mahdollisuuksia, jotka kuitenkin jäävät antamatta oikeaa tulosta. Pumppaamaan kehoni pilalle hormoonia kaikkialta, kaikkialle.

Teimme suunnitelman; nyt aloitan nämä lääkkeet, kokeillaan niitä tämän vuoden loppuun ja ensi vuoden alusta olen jo varaamassa AVA- klinikalle ajan, jonka saa perua, jos niin käy, että raskaus onnistuisi ennen sitä, aloitamme keinohedelmöityshoidot heti tammikuusta.
En jaksa enää odottaa kauempaa, oma pääni ei kestä.
Kerroin sen lääkärille. Hän tuntui ymmärtävän. Oli kovin pahoillaan, mutta niin asiallinen ja ystävällinen. Siitä olen onnellinen.


Olen myös onnellinen ystävistäni ympäriltäni. Niistä, jotka tästä kohdallamme tietävät ja ovat tukeneet soiton, viestein ja ajatuksin. Ja niistä, joilla ei ole mitään aavistustakaan helvetistämme ja tuovat ilolla sekä naurulla minulle muuta ajateltavaa päiviini. Niitä tarvitsen elämääni. Ja tätä blogia. Kumpa mikään teksti ei menisi koskaan hukkaan.


<3

Huomenna.

Sanotaan, että odottavan aika on pitkä. Lie mistä odotuksesta sanonnassa puhutaan, mutta mun kohdalla ainakin nyt orientoituminen huomiseen ensimmäiseen tampereen AVA- klinikan käyntiin on pitkä. Nyt varsinkin, kun annoin viimein itselleni tilaisuuden alkaa valmistautumaan.
Eilinen meni ystäväni seurassa ja tukiessa toinen toistamme; toinen valmistautuu synnyttämään, toinen valmistautuu kuulemaan tuomiotaan siitä, että niin ei ehkä ikinä käy hänen kohdallaan.

Niinpä niin, jokatapauksessa vietimme mukavan päivän kaikki kolme. Minä, ystäväni ja masu-asukki. Tunteet olivat pinnassa, asioista puhuttiin asioina, mitään kaunistelematta ja totuutta väistelemättä. Päivässä oli kuitenkin sitä jotain, jotain sitä yhteyttä, jonka luulin meidän kohdallamme jo kadonneen. 

Nyt vain sitten pakataan laukut ja lähdetään jo ajamaan tuota huomista kohden.
Toki tämä jännittää, ahdistaa ja hirvittää, raivostuttaa, kuumentaa tunteita ja ärsyttää, Mutta jokin minussa sanoo, että nyt vain annetaan mennä. Onhan minulla tuo maailman paras mies. <3 Ilman häntä ei tässä olisikaan järkeä. Ei missään olisi. Nyt hän nukkuu ansaittuja päiväuniaan, kun minä puran päätäni vielä viimeisillä höyryillä. Äsken sai asuntomme kokea suursiivousten kohtalon, kun jynssäsin ahdistukseni moppiin. Nyt valmistaudun.

Pitäkää peukkuja. Tästä se alkaa, oikeasti. Toivon niin.

Erilaiset äidit.

Äkkiä pakko päivittää ennen päivän touhuja.. Eilinen Erilaiset Äidit, siinä se oli. Jälleen kyynelkanavien täyttyminen, myös miehelläni. Siinä me makoiltiin sohvalla kainalokkain ja nyyhkytimme. Voi miten kaipaankaan sinua pikkuinen <3

Suosittelen katsomaan eilisen jakson, jos vain mitenkään ehdit! Sain virtaa, sain iloa ja onnenkin kyyneleitä alle tunninmittaisesta ohjelmasta. Nyt, mukavaa päivää!

Niin harmaa on päivä tää,
ei aurinkoa pilven raosta nää.
Syksy ikkunaruutuun soittaa,
syksyistä säveltään.

Minä yksin istun tässä,
niin raskas on mieleni.
Kuin hiljaa sydän itkis,
syksyistä kaipuutaan.

Niin vierivät kyyneleet hiljaa,
ei kukaan niitä nää.
Ne pyyhin poskeltain pois,
on kaikki niin ikävää.

Niin vierivi iltaan taas,
päivä harmaa ja sateinen.
Taas kyynelten helminauhaan,
minä lisää helmiä saan.

Mutta silti mä toivon ja odotan,
auringon paistavan taas.
Se kyynelten helminauhan,
niin kultaiseksi saa.

On niin ikävä pikkuista. Sietämätön ikävä aamujen iloa, päivien tarkoituksen valoa. Miksi meille ei sitä suoda. Miksi sain tänään isänpäivälounaalla kokea kahdesta suusta ihmetystä, misi meillä ei lasta vielä ole. Miksi jälleen yksi sukulainen "ehti" ennen meitä? Miksi saamme jälleen kommentin; hankkikaa niitä lapsia, niin rauhoittuisitte. Miksi en saanut sanojani suusta tuossa hetkessä? Miksi annan itseni taas surra :,(

Tuulet kuljettavat..

Eteenpäin

Eilen teimme sen päätöksen, että eteenpäin mennään. Ja sitten sitä lähdettiinkin tohinalla. Varasimme nettilabrasta ajan viime viikkoisiin lähetteisiin verikokeisiin ja klamydianäyttesiin. (Oikeasti, jos siitä tulisi jotain muuta vastaukseksi, kuin puhdas positiivinen, olisi suhteemme tässä. En kestäisi edes kuvitella muuta!) Ja onnistuneesti saimmekin ajat heti maanantai- aamulle. Jes! Viimein jokin asia etenee. Mutta kuten perhesuunnitteluneuvolan lääkäri totesi, se ei vielä merkitse juuri mitään, koska jonot ovat pitkät. Kun saamme varmistuksen tuloksista, eli kilpirauhastesteistä sekä klamydianäytteistä, voimme vain odotella vuoroamme. Totesipahan lääkäri myös, että seksilakko kannattaa aloittaa. -Jep! Ei mitään, niinhän niitä lapsia syntyykin. 

Eilen kuitenkin teimme ensimmäisen ison ratkaisun omalle päällemme sopivalla tavalla. Varasimme netistä www.ava-klinikka.fi tampereelle ensimmäisen tutkimuskäynnin. Ava- lapsettomuusklinikka vaikuttaa erinomaiselta ja olen saanut puhelimitse heiltä arvokasta elämän oppia sekä pysähtyneisyyttä elämämme isoimpaan asiaan. Viimein tuntui, kuin joku ymmärtäisi ammattilaisistakin oikeasti, millaisen helvetin kanssa painimme. 

Onko teillä kokemuksia AVA- klinikan toiminnasta?

Aikoja oli hyvin tarjolla ja valitsimme parin viikon päähän sopivan päivän. Se tarkoittaa sitä, että joudumme olla kumpikin palkattomalla vapaapäivällä omista töistämme ja lähteä täältä monen sadan kilometrin päästä ajelemaan aamutuimaan Tampereelle, mutta luulisin (?!) sen olevan sen arvoista. Edes puolentunnin tähden, jos vain saamme apua.

Aurinko alkaa paistaa risukasaankin ja viikolla tapaamani ystävän kanssa ajatusten vaihtaminen sekä mieheni kanssa yhteisen maailman punominen kiinni on tuonut tänä viikonloppuna valtavan suuria ja tärkeitä hetkiä elämäämme.

Life is now. 

Kp23.

KP23.

Ennen en edes tiennyt mitä otsikkoni tarkoittaa. Ihmettelin, miksi en osannut ymmärtää lapsettomuudesta kirjoitettuja blogeja, joihin tutustuin jo paljon ennenkuin olin itse tässä tilanteessa. Jotenkin vain etsin jotain elämäni mahdollisia kompastuksia ennenkuin mieheni oli edes valmis lähtemään tähän prosessiin kanssani. Osasin lukea itseäni, osasin tietää, että kaikki ei tule olemaan hyvin ja kuten "muilla". Nyt tässä vaiheessa tuntuu, että otsikkoni verran tietämättömyyttä riittäisi jälleen tänne. Sellainen olotila olisi sopivaa. Miksi minun tulee tietää nyt enemmän kuin tavalliseen lasten tekoon tarvitaan. Niin, miksi miksi miksi?

Tällä viikolla olen saanut lohdutusta kadotetulta ystävältäni. En ymmärrä, miksi joidenkin ihmisten kanssa menee aikaa, että heidät tapaa ja sitten kun tapaa, tuntuu jälleen niin hyvältä. Ystäväni kanssa edellisestä tapaamisesta oli aikaa puolisen vuotta. Sitten teimme tietoiset treffit. Tunnen niin pahaa oloa hänen kokemaansa kohtaan, että voin vain olla hiljaa monesta asiasta vierellä ja kuunnella <3 Mutta nyt kaikki on  hänellä jo paremmin. Hyvä niin. Hän on kulkenut kanssani samaa polkua, vaikkakin aloittanut polun taivaltamisen jo vuosia aikaisemmin kuin minä. Helvettiin ei ole tarkoitettu ketään, mutta löytäessämme yhteyden, ymmärsimme, että tapaamisellamme oli tarkoitus. On tarkoitus, että tällaisia asioita voidaan jakaa yhdessä. Viimein löysin henkilön, jonka kanssa oli helppo puhua tästä maanpäällisestä helvetistä. Puhuimme, puhuimme ja puhuimme tuntitolkulla. Siitä ei meinannut tulla loppua.

Itkua ja puhumista. Se helpotti, kun vierellä oli joku, joka ymmärsi mitä tarkoitin ja mistä puhuin.
Sitten lähdin kotiin. Ja tänään, vain kaksi päivää tapaamisestamme, tapasimme vahingossa kaupan ovella. Ja voi miten iloinen olinkaan. Se, että joku tietää, kun katsoo minua, että olen iloinen, mutta myös sisältäni niin rikki. Ja hän tietää, että oli suurena apuna tässä tuskassa.

Nyt tiedän, kenen puoleen voin tarttua. Blogini ja hänen. Riittää, kun minulla on joku, joka kuuntelee ymmärtäen. Vaikka rinnallani on monta ihanaa ystävää ja tärkeää elämäni tukipilaria, en usko, että kukaan, joka ei tässä tilanteessa itse polje eteenpäin, ymmärtää.

Perhesuunnitteluneuvolalääkäri.

Tyhjä kohtu.

Eilen aamulla se sitten oli. Se lääkäri kunnalliselta puolelta. Niinpä niin. Siellä perhesuunnitteluneuvolassa. (Mikä ärsyttää sanana minua jo valtavasti! Kuka voi kenenkään puolesta suunnitella perheitä?? Kuka voi tässä maailmassa ylipäätään suunnitella perhekokoonpanonsa puolestas yhtään mitään??)

Menimme mieheni kanssa sinne hyvissä ajoin ja olimme päivän ensimmäiset asiakkaat. Odottelimme silti vuoroamme yhteensä 25min. -Voi kyllä! Ensimmäiset päivän asiakkaat ja kyllä tekevät kunnallisella puolella itsestään niin paskantärkeät, että ensimmäiset asiakkaat saavat odottaa vuoroaan käytävällä jo sellaisen ajan verran. Viimein meidät kutsuttiin sisään.

Jaahas, ja mikäs se ongelma on. Jälleen minä kertomaan, aina murtumiseen saakka.

Kerroin, miten climifen lääkitys ei ole minulle sopinut, kerroin miten terolutit ovat vaikuttaneet mieleeni, kerroin miten tämä kaikki vaikuttaa parisuhteeseemme negatiivisesti. Kerroin kaiken. 

Lääkäri oli nuorehko, ymmärtäväisen oloinen nainen. Sitten se kuitenkin tuli hänellä, tuolta jostain. Varmasti häpeää oloaan. 

"Ultrattaisiinko nyt kumminkin?"

Tottahan se minulle sopi. Kerroin, että kesällä on viimeksi tehty toimenpide. Silloin PCOn lisätuhoja ei oltu havaittavissa edellisekertaan nähden. Vain tuho oli mikä oli, eikä sitä muuksi voi muuttaa.

Ja lääkäri vastaa

"Toivotaan, että siellä olisi kuitenkin tällä kertaa pienen pieni raskauden alku!"

Mitä helvettiä hän sanoi? Mitä ihmettä, oli lääkärillä millainen huumorintaju hyvänsä, ei hän ole mielestäni jäävi moista soopaa sanomaan. Etenkään, kun ei peruttua edes sanojaan saanut, kun jatkoi vielä ultratessaa;

"Katso, siellä näet tyhjän kohdun. Raskauden merkkejä ei ole kyllä minkäänlaisia"

Tämä romautti minut eilen. Sain lähetteen nyt ensimmäiseen kunnallisen puolen toimenpiteeseen, verikokeisiin. Aion silti varata tänään ajan yksityiselle polille. Tämä riitti. Kuten rakkain ystäväni sanoi puhelimessa lohdutuksena; 

käythän sinä yksityisellä hammaslääkärilläkin, koska kunnallisella puolella se ei toimi. Miksi siis rikkoa itsensä elämän isoimpien asioiden keskellä vain siksi, että kukaan ei pysähdy ymmärtämään. 

Nyt vain toivotaan, että aika saataisiin eteenpäin mahdollisimman nopeasti. Ensin täytynee kysyä omalta esimieheltä sitä ensimmäistä kokonaista poissaoloa.