Kuulumisia.

Olen elänyt täältä hetken hiljaiseloa. Olen kasaillut ajatuksiani ja viettänyt aikaa läheisteni kanssa. Oikeastaan tarkemmin sanottuna mieheni kanssa. Hänellä ei ole kaikki kohdallaan. Olen niin surullinen, että en edes jaksa enää itkeä. Olen niin pettynyt, ahdistunut ja ikävissäni.
Kerroin aikaisemmin, että ostimme talon. Ei minkälaisen tahansa talon, vaan remontoitavan kohde talon. Nyt olen yksinäisessä tilanteessa. Mieheni ei jaksa talon remontoimista sittenkään. Hänen ajatuksensa ei tule kohtaamaan omiani sittenkään, hän ei halua sitä sittenkään. Mikä minä sitä olen vastustamaan? Olen sanonut kaiken, mitä sanottavaksi tällaisessa tilanteessa jää. Olen tukenut kaikella tavalla, mitä ikinä onnistun ylläpitämään.

Ja nyt. Kurkkuani ahdistaa. Olen oksentamisen partaalla. Olen ystäväni luona yökylässä, koska en uskalla nukkua mieheni vieressä. En uskalla kuulla sitä, että hän sanoo,  tämän kaiken loppuvan. Että hän sanoo, että jos en uskalla luovuttaa, hän luovuttaa kaiken.
En nyt. Olen odottanut huomista päivää niin pitkään, lähes elämäni. Odotan, että kuukautiseni saavat alkaa. Huomenna otan viimeisen ehkäisytabletin ja sen jälkeen toivomme, jos olisin uskovainen ihminen, suorastaan rukoilisin, että kuukautiseni alkaisivat viikonloppuna. Että tiistaille varattu aika sairaalaan olisi sen arvoinen. Että pistoshoidot alkaisivat ja IVF olisi täällä. Että pienokainen saisi jälleen uuden yrityksen tulla maailmaan. Ja mieheni tekee minulle näin.

En ole valmis ottamaan tätä vastaan. En yhden materiaalisen asian tähden. Tämä elämämme kohokohta on kuitenkin täysin muu, kuin talo. Mutta ei taloja osteta ja myydä seuraavassa käänteessä, vain yhtäkkiä, tuosta nuon vain.

Tämä IVF on taidettu jo kuopata tuhoon. Mitä jäljelle jää, jos parisuhdekin kaatuu? Mitä jäljelle jää, jos olin lähellä kuukausi sitten saamassa kaiken; rakkautta, talon ja hoidot. Jos huominen aamu vie minulta kaiken.

En osaa enempää kertoa tästä pahuudesta. Toivottavasti selviämme hengissä tästä.