sunnuntai 24. marraskuuta 2013

Olen onnellinen.

Blogini hiljeni.
Ajatukseni ovat kasassa. En ole tuntenut palavaa pakotetta jakaa ajatuksiani pihalle. Olen onnellinen.

Olisin halunnut antaa tälle blogille tiiviin kertomuksen onnellisesta odotusajasta, mutta en ole pystynyt tuomaan luonnollisella tavalla tähän päivään mennessä näille riveille, jotka ovat tähän saakka täyttyneet katkeruudesta, vihasta, surusta, ikävästä, halusta, tunteista ja ikävistä kokemuksista, sitä onnellisuuden tunnetta, jota nyt sisälläni kannan.


Mutta nyt haluan sen jakaa. Totta vie olen sen ansainnut. Totta vie haluan tuoda myös teille jotka lohduttomina, jopa katkerina, omaa toista viivaanne odotellen haikeana luette teksiäni, tunteen, että kaikki voi päätyä kuten saduissa.

Toki äitiyteeni on vielä matkaa. Ja se polku, kun pienokaiseni saan syliini, silloinhan se huolen polku ja elämän horjumisen tasapainoittaminen vasta alkaakin. Mutta nyt huolehdin meistä kahdesta vielä yhtenä. Vielä pitkän matkaa.

Nyt olemme kertoneet lähes kaikille läheisillemme onnellisesta asiastamme. Jotkut saivat tietää kangertavien lauseidemme rivittämänä, toiset kyynelten läpi arvaillen, toiset suoraan kuten asia on, toiset eivät välttämättä ole ymmärtäneet vieläkään, mitä yritimme kertoa (varsinkin mieheni kertomina....  hän kun on ollut aikamoinen jännittäjä jutun kertomisessa)

Mutta kaikki ovat yhtyneet onneemme.  

Toki on ollut hetkiä, joista olen nähnyt kavereidemme silmistä sen kaipaavan katseen, että hekin toivoisivat pienokaisen löytävän tiensä kotiin. Mutta toivon tarinamme auttavan myös heitä; olemme päättäneet, että jaamme tämän tarinan jos koemme tilaisuuden olevan sen vaativa. Muuten lapsemme on ihme muiden lasten joukossa. Ei se, että tämä kaikki tapahtui keinohedelmöityksellä tai se että olemme kokeneet niin paljon tuskaa ennen tätä, ole kuitenkaan kaikkien tarve tietää. Tämä on meidän elämämme ja meidän onnemme.

Ensimmäinen neuvola on takana päin, siellä Pallo jo vilkutti, potki ja hyppelehti. Voi sitä hetkeä. Olisin voinut jäädä ultrattavaksi vaikka koko päiväksi. <3
Ensi viikolla meillä on niskapoimu ultraäänitutkimus ja näemme jälleen rakkaimpamme, Aarteemme. 

5 kommenttia:

Feeniks kirjoitti...

♥ voi kun joku päivä voisin itsekin kirjoittaa noin onnellisesti...

Tuulen kuiskaus kirjoitti...

Voi Feeniks ♡ sitä totisesti toivon teille!
Sain facebook seinälleni yhtenä päivänä ajatuksen:
"Juuri kun olet valmis luovuttamaan, on tapahtumassa ihme. Älä luovuta. ".


Toivottavasti tämä lause pitäisi sinunkin kohdallasi paikkansa ♡

Anonyymi kirjoitti...

"kaikki ovat yhtyneet onneemme" - No mutta tietenkin ovat! Onnea ei ansaita, se tulee milloin itse haluaa. Eikä toisen onni ole toiselta pois. Blogisi on kauniisti kirjoitettu ja nyt uutisetkin ovat upeita. Kiitos että saan seurata! MaijaH, lukijasi

Anonyymi kirjoitti...

Onnea. <3

Tuulen kuiskaus kirjoitti...

Kiitos ♡ olette ihania! Ja on kiva huomata että matkamme perheeksi kiinnostaa vielä kun asiat ovat hyvinkin mahdollisia ♡