Olen onnellinen.

Blogini hiljeni.
Ajatukseni ovat kasassa. En ole tuntenut palavaa pakotetta jakaa ajatuksiani pihalle. Olen onnellinen.

Olisin halunnut antaa tälle blogille tiiviin kertomuksen onnellisesta odotusajasta, mutta en ole pystynyt tuomaan luonnollisella tavalla tähän päivään mennessä näille riveille, jotka ovat tähän saakka täyttyneet katkeruudesta, vihasta, surusta, ikävästä, halusta, tunteista ja ikävistä kokemuksista, sitä onnellisuuden tunnetta, jota nyt sisälläni kannan.


Mutta nyt haluan sen jakaa. Totta vie olen sen ansainnut. Totta vie haluan tuoda myös teille jotka lohduttomina, jopa katkerina, omaa toista viivaanne odotellen haikeana luette teksiäni, tunteen, että kaikki voi päätyä kuten saduissa.

Toki äitiyteeni on vielä matkaa. Ja se polku, kun pienokaiseni saan syliini, silloinhan se huolen polku ja elämän horjumisen tasapainoittaminen vasta alkaakin. Mutta nyt huolehdin meistä kahdesta vielä yhtenä. Vielä pitkän matkaa.

Nyt olemme kertoneet lähes kaikille läheisillemme onnellisesta asiastamme. Jotkut saivat tietää kangertavien lauseidemme rivittämänä, toiset kyynelten läpi arvaillen, toiset suoraan kuten asia on, toiset eivät välttämättä ole ymmärtäneet vieläkään, mitä yritimme kertoa (varsinkin mieheni kertomina....  hän kun on ollut aikamoinen jännittäjä jutun kertomisessa)

Mutta kaikki ovat yhtyneet onneemme.  

Toki on ollut hetkiä, joista olen nähnyt kavereidemme silmistä sen kaipaavan katseen, että hekin toivoisivat pienokaisen löytävän tiensä kotiin. Mutta toivon tarinamme auttavan myös heitä; olemme päättäneet, että jaamme tämän tarinan jos koemme tilaisuuden olevan sen vaativa. Muuten lapsemme on ihme muiden lasten joukossa. Ei se, että tämä kaikki tapahtui keinohedelmöityksellä tai se että olemme kokeneet niin paljon tuskaa ennen tätä, ole kuitenkaan kaikkien tarve tietää. Tämä on meidän elämämme ja meidän onnemme.

Ensimmäinen neuvola on takana päin, siellä Pallo jo vilkutti, potki ja hyppelehti. Voi sitä hetkeä. Olisin voinut jäädä ultrattavaksi vaikka koko päiväksi. <3
Ensi viikolla meillä on niskapoimu ultraäänitutkimus ja näemme jälleen rakkaimpamme, Aarteemme. 

Onnen kyyneleet.

Tuhannet kiitokset kaikille onnittelijoille. Blogini on pitänyt hieman taukoa ajatusten kasaamisen vuoksi. On ollut silti ilo lukea kommenttejanne ja tukevia lausahduksianne siitä, miten tämä kaikki voi viimein kääntyä voitoksi ja lapsettomat voivat saada tällä tarinalla itselleen voimaa.

En tiedä mitä ajattelisin. Ajatukset harhailevat onnen kyyneleistä jo mahdollisiin tuleviin suuriin pettymyksiin. Tiedän, se on ikävää. Ei mitään voi muutenkaan surra etukäteen, - tiedän senkin. Mutta jos vielä hieman pidän ympärilläni tätä jykevää muuria, jonka olen rakentanut ennen PAS:ia. Niin kauan, kunnes joku tuolta valkotakkisista minua onnittelee ja pyytää huokaisemaan helpotuksesta.

Elämäni ensimmäinen äitiysneuvola aika on nyt varattu. Sain tehtyä sen maanantaina. Se on marraskuussa ja ennen sitä pitäisi käydä verikokeissa seulonnoista, varhaisultrassa keskussairaalassa ja voi kyllä, tänään varhaistakin varhaisemmassa ultraäänitutkimuksessa omasta tahdostani yksityisellä klinikalla. Varasin sen viime viikolla, kun en jaksanut omaa pääkoppaani enää; seitsemän testiä tein kaikenkaikkiaan todetakseni, että kyllä Pallo oikeasti on matkassani. Huokaisin hieman ja tilaisin itselleni maanantaina Bola- kaulakorun. Se on kaunis, hopeinen, kauniisti helisevä koru, jota vaalin rakkaudella. En toki vielä aio käyttää sitä  pitkään aikaan kaulassani, mutta korulaatikkooni se sai elämän mittaisen tarinan kerrottavaksi muille koruilleni.
Jotenkin, vaikka tämä kaikki on todellista, tarvitsen ympärilleni asioita konkretisoimaan tämän kaiken.

Syy miksi erityisesti tahdoin jo nyt tilata korun, on lausahdus, joka sivustolla oli "Bola- koru helähtää kauniisti, kun sitä liikuttaa. Ääni muistuttaa tuulen kuiskausta, sen kuulee, mutta sitä ei kuitenkaan kuule. Ääni on juuri niin voimakas, että se kuuluu korun kantajalle, mutta ei kaikille ohikulkijoille."

Olen ehkä hieman höperö, mutta se suotakoon nyt. Viimein.
Ihmeellinen ihme sattui meille, minulle, minun kohtuuni. Tänään mahdollisesti sisälläni polskuttaa toinenkin sydän. Tänään haluan mennä sitä tapaamaan ja olla onnellinen. Toivon totisesti, että käynti rauhoittaa mieltäni ja saan luvan hengähtää.

Tällä viikolla minulla oli parturi. Mietin jo hetkisen, että perunko sen kokonaan, koska luin jostain joskus, että alkuraskaudesta värjääminen ei ole suositeltavaa. (Kyllä, olen hysteerikko!) Ja kampaaja on nykyisin myös kaverini, niiin, kävipä sitten hullusti. Kampaaja sai tarinan kuultavakseen meistä.

Meidän ihmetarinamme. Ja me kyynelehdimme. Me annoimme onnen kyyneleiden virrata.


Seuraavaksi toivoisin kertovani tarinamme illalla ystävillemme, joilla on ollut viime kuukausina oman pienokaisensa kanssa kovin rankkaa. Toivon, että meillä on illaksi iloisia uutisia kerrottavana. Toivon niin. Toiveeni siis jatkuvat edelleen. Ne ovat nähtävästi vain vaihtaneet muotoa. Sellaista kai se elämä on. Ensin toivoo viivaa tikkuun. Sitten taas seuravaa askelta ja seuraavaa. Kunnes vihdoin kohtaamme.

Osa 1.

Se päivä koitti. Välivuodosta huolimatta on tänään Se päivä. Kuukautiseni alkoivat.
Tiistai- aamuna menen sairaalaan. Täynnä toivoa. Olemme allekirjoittaneet mieheni kanssa nyt suostumuslomakkeet tähän kaikkeen.

Elämme jännittäviä aikoja. Tästä ei voi olla tie kuin ylöspäin. Päätös on tehty. Tervetuloa uusi elämä, - et tiedäkään, miten sinua on odotettu.


IVF  ♡