Kesä 2013.

Seuraavassa kollaasia kesästäni 2013. Voisko sanoa että pahimpia, parhampia ja odotuksellisimpia otoksiani. 

Tästä kaikki lähti. Kun sain pienen irtautumisen arjesta, hälinästä, kiireestä, stressistä, parisuhdeongelmasta, talo-ongelmasta, meidän elämäämme puuttumisesta ja lääkäreistä. Olen takuuvarma, että äkkilähtömme oli pelastus moneen ajatukseen.

Vanhoja ja uusia lääkkeitä. Dosetti on niin täynnä, että en saanut edes kaikkia lääkkeitä sopimaan sinne. Lugesteron määrättiin tänään "raskauden alkuun saakka" (Se oli aika outo ilmaisu, kerrottakoon..). Panadolia on mennyt tänään jo aika monta, ja vielä aion jatkaa. En halua olla kipeä, jos ei ole pakko. Zumeron määrättiin myös tänään hedelmöityshoitojen ajaksi. Kolme kertaa päivässä 8h välein teki puhelimeni kalenterista aika tiukan... ;)

 Tältä näyttää historiamme sekä palanen tulevaisuutta. Voi miten monta paperia ollemmekaan jo tuhlanneet asian tiimoilta. 

 Siinä se on. Gonal, jonka annostus tällä kertaa toimi. Kelan lääkekattomme on nyt täynnä ja nautin 1,50€ maksavista lääkkeistä loppuvuoden ajan. 

Näyttääkö sinulla tältä?

Lapsettomuus voi olla myös taidetta ;)

Näin lopuksi voit veikata, mikä ei kuulunut samaan kategoriaan?
Vaikka toisaalta, se olikin kaikista tärkein osuus koko prosessiamme. 

Tänään aamulla siirryimme kotoamme Tampereelle ja pääsin punktioon. En uskonut sitäkään kokevani, ennenkuin olin tuolissa ja näin pienten munarakkuloiden pisteet monitorissa. Kerroin vasemmalla puolella olevan cystan. Lääkäri kysyi, että minäkähän kokoinen cysta on? Vastasin, että aina se on ollut hoitoja sekoittamassa olemalla noin 18mm kokoinen. Lääkäriä huvitti ja hän kertoi, että kaikki rakkulani ovat sitä koko luokkaa ja näin ollen on mahdotonta tietää, mikä se niistä on. Näinpä imettiin kaikki pois. Olo oli sen mukainen.

Ensin pääsin sisään, meitä oli neljä pariskuntaa yhtä aikaa huoneessa. Me toisena sisään. Yhdet 20 vuotta meitä vanhempia, toiset 15, toiset 10... Taisimme olla nuorimpia. Siksi toivommekin, että luonto totisesti olisi puolellamme. Sairaanhoitaja oli halattavan ihana. Hän kertoi kaiken niin perusteellisesti, tunnollisesti ja osaaottavan hyvin. Ei kuitenkaan säälivästi, vaan tsemppaavasti.
Sain 1mg panadolin ja tipan kyynärtaipeeseeni. Mieheni oli tuolla välin purkituksessa omassa huoneessaan. Hänen tultuaan takaisin olin pukeutunut sairaalatakkiin ja näin hänen ilmeestään, että hänkin säikähti. Nyt mennään.
Odottelimme hetkisen, pääsimme sisään ja sain suoneen kipulääkettä. Se humpsahti päähän. Olin iloinen koko ajan tähän asti. Rautainen kohdun levitin oli ikävän tuntuinen, mutta se ei tuntunut vielä miltään kummemmalta. Mutta voi taivas kun nipisti neljä kohdunsuulle laitettavaa puudutuspiikkiä. Mieheni käsi oli hyvässä hapessa varmaan tuossa vaiheessa ;)

Ja sitten se alkoi. Ensimmäisen munarakkulan hoitaja kertoi löytäneen, sitten hän keskittyi laskemiseen. Minä keskityin hengittämiseen. Oikean puolen tyhjääminen vielä onnistui suuremmitta kivuitta. Vasemmalle puolelle olikin asia erikseen. Kyyneleet valuivat väkisin silmistäni ja puristin sängyn laitaa ja mieheni kättä. Hän oli ehdoton tukeni. Kaikkein tärkein osuus koko toimenpidettä.
Pian se oli ohi. Mieheni oli laskenut, että koeputkia kerättiin ainakin kuusi kappaletta. En osannut ajatella mitään. Minut talutettiin sänkyyn ja itkin. Silloin sattui. Tuntin itseni luovuttajaksi koska itken lapseni tekoa varten. Mieheni tuli ottamaan minut kainaloonsa sairaalasängylle ja siinä me vain makasimme ja kerroimme rakastavamme toisiamme. Sain suoneen lisää kipulääkettä kaksi pussia ja otin pienet torkut. Herätessäni näin paperin, jossa luki 17!!

Ensin näin 7, mutta sitten hahmotin edessä olevan 1. Se oli meidän lukumme.
Jos kaikki menee hyvin eteenpäin, pääsemme perjantaina alkion siirtoon! Ei voi olla tottakaan!

He eivät soita, jos kaikki on hyvin. He soittavat, jollei meidän tule mennä solujen jakautumattomuuden vuoksi. En vielä tiedä onko kyseessä icsi vai ivf. Se jää kuultavaksi. Sitten nukahdin uudelleen. Keräilin voimia ja söin eväsleipäni. Pääsimme parin tunnin päästä lähtemään kotiin. Matkalla olin kovin kipeä, mutta hymyä täynnä.

Kävin hakemassa pussillisen lääkkeitä apteekista. (kts. yllä) Yksi niistä oli jo tutuksi tullut pregnyl- pistos. En hoksannut kysyä, mihin vielä sitä tarvitsin, kun keräys oli jo tehty, mutta uskoisin sillä olevan jokin yhteys hyperstimulaatioon, - ehkä sillä varmistetaan kaikkien munarakkuloiden varma irtoaminen. 

Nyt olen pöllähtänyt, hieman lääkehuuruinen, itkuinen, mutta hymyilen.

ps. Palkitsin itseni kotiintulomatkalla uudella puhelimella, kun vanhan heitin vahingossa soralle. Nyt saan siis tilaisuuden jatkossa päivittää tätä blogiakin myös liikkeellä ollessani. 

Hengitän.

Olen hengissä. Punktiosta kotiuduttu. 17 pientä n.17-18mm rakastani on saatu maailman tälle puolelle. Kerron enemmän kun olen paremmassa kunnossa, nyt tarvitsen lepoa ja kainaloa. Minulla on maailman paras mies.

Kiitos.

Kiitos te kaikki ihanat. Juuri sinulle, kiitos mukana kulkemisestani!


Et usko, miten tärkeä tämä blogi minulle on ollut ja tulee jatkossa olemaan.

Huomenna on meidän suuri päivämme. Huomenna. Meidän. Suuri. Päivä. 

En voi uskoa, että tässä pisteessä ollaan kaiken kokemamme jälkeen. 

En ole rakentanut vieläkään pilvilinnaa ja toivon, että en sitä ole tietämättänikään rakentanut. Tänään olen rakentanut hiljalleen kotiammme. En ole rehkinyt, koska tiedän sen vaikuttavan hyperstimulaation määrään. Olen vain kuoputtanut hiljalleen asioita, miettinyt, nauranut ja hymyillyt. Vatsani on ollut vähän väliä kipeä eilisen pistoksen jälkeen ja ompa tuo turvonnutkin, - kuin ilmapallo!
Mutta silti minua vain hymyilyttää pilke silmäkulmassa. Tämä kaikki ei olekaan lyöty lukkoon osaltamme loppuelämäksi. Meitä voikin joskus olla enemmän. Voinkin saada ostamaani kehtoon (KUKA HULLU OSTAA KEHDON ENNEN VAUVAN SYNTYMÄÄ?! - Minä.) joskus muitakin matkustajia kuin keräämäni nallekokoelman.


Mutta nyt on hengähdyksen paikka. Menen kainaloon. Siihen rakkaimpaan. Minun oman rakkaani kainaloon. Häntä ei minulta kukaan vie pois. Minun omani. Voi kun saisin nukuttua ensi yönä.

Hieman enemmän.

Olo on kuin pilvellä; korkealla leijaillen, vailla huolta huomisesta. Kipeä on alavatsa, näppii näppejä, särkee päätä, itkettää välillä, mutta olen onnellinen.

Pilvilinnaa en kuitenkaan tästä kaikesta aio itselleni rakentaa. Sen tiedän kyllä jo, miten sieltä pudotaan alas ja kovaa. Joten nautin vain pienestä ilon tunteestani, kun olemme pidemmällä kuin koskaan aikaisemmin saadaksemme oman unelmamme lähellemme.

Eilen siis pistin viimeisen gonal- annostukseni. (toivottavasti ikinä!) Vatsani on mustelmilla pistoksista ja arkana herkkyydestä. Olen rakastunut puolisooni. Olen eheämpi kuin hetkeen. Pussailemme ohimennen, hassuttelemme kuin alkuaikoinamme. Olomme on odotuksia ja toiveita täynnä. Tästä on hyvä jatkaa. Koitan ajatella, että vaikka kaikki vietäisiin käsistämme nyt, niin seuraavassakin hoitosuunnitelmassa oltaisiin kaikki paljon viisaampia.

Mutta nyt elän tässä hetkessä. Jarrupiikit on piikitetty ja illalla klo 22 aikaan on munarakkulan irroituspiikin vuoro. Huomenna on lääkkeetön päivä pistosten suhteen. Lääkäri sanoi ainoaksi lääkkeeksi huomiselle nauttia elämästä ja valmistautua maanantaina tapahtuvaan 30 munarakkulan punktioon.


Näihin tunnelmiin. <3

MATKA JATKUU!

Voi kyllä! Matkamme jatkuu. Follikkeleita löytyi aamulla ultrasta jopa 30, ehkä enemmänkin. Hyperstimulaation riski on suuri, mutta siitä en piittaa. Matkamme jatkuu. Tampereelle maanantaina, voi kyllä! Menemme elämäni ensimmäiseen (ja toivottavasti) viimeiseen PUNKTIOON!


Voi kyllä. Kerron lisää tuntemuksistani myöhemmin.

Kuva elämästäni.

Tällä tutulla käytävällä ootellaan, sisään huoneeseen kohta kutsutaan...

Hoitojen osa 3.

En osaa päättää mitä tästä päivästä kertoisin, joten kerron kaikki lapsettomuuteen liittyvät oleellisuudet.

Aamulla heräsin inhotavaan nipistelyyn alavatsassa ja kokeilin käsin ja voi luoja miten pomppasinkaan sängystä ylös! Tältä ei ole tuntunut sitten.. sitten viime pistosten! Viimeksi pistokset lopetettiin tähän päivään. Kun olin ensimmäisessä "väliultrassa" päätettiin tehdä keikaus ja homma loppu inseminaatioon, kun follikkeleita oli syntynyt gonalilla ainoastaan kaksi pientä.

Eli se tunne aamulla, kun sormenpäissäni tunsin pieniä kohoumia alavatsalla. Niiden täytyy olla munarakkuloitani! En voi uskoa sitä, mutta mitä muutakaan ne olisivat, kun en ole tuntenut moisia en ennen enkä jälkeen gonal pistoksien kuin nyt. Mutta siitä sain jotenkin energiaa ja selviydyin menemään yksin keskussairaalaan tuomiolle.

Taas mielessäni soi käytävällä istuessa Arttu Wiskarin ikuisesti kahdestaan.. Tässä tapauksessa tunsin oloni kyllä ikuisesti yksin mieheni ollessa työreissulla ja minä yksin tärisemässä käytävällä. Toisaalta, olin mielestäni reippaampi kuin olin odottanut käyttäytyväni. Ehkä olin varautunut niin pahaan, että sitä suojeli itseään kaikelta tekemällä muurin ympärilleen. Viereeni istahti nelissäkymmenissä oleva pariskunta. Nainen kutsuttiin sisään ja näin, miten mies jäi odottelemaan käytävälle täristen hänkin. Luki ikään kuin normaalin näköisenä lehteä, joka oli kuin elokuvista, väärinpäinkin. Hän odotteli varmaan inseminaatiota varten pesusta tulevia siittiöitään. Reppana. Teki mieli halata ja sanoa, että samassa paskassa kellutaan. Mutta se olisi ollut jotenkin varmaan väärin puuttutu toisten elämään. Mitä itse olisin ajatellut, jos joku olisi minua yrittänyt lohduttaa käytävällä, jossa paskaan meinaa hukkua? Yhden kerran sain pahimmoisella käynnilläni käteeni "Jeesus tuo uuden elämän"- kortin käteeni joltakin ohikulkijalta ja tuolloin teki mieli potkaista ohikulkenutta. Mikä se sellainen Jeesus on, josta hoilotetaan ja sitten laittaa meidät istumaan kerta toisensa jälkeen valkoiselle käytävälle kuulemaan, miten kaikki on mennyt huonosti.


No niin, jälleen lähdin paatostamaan. Ja itse asianihan oli pysyä lapsettomuudessa ;-)
Pääsin sisään ja lääkäri pyysi heti riisuutumaan, menin gynentuolille ja näin virtsarakkoni, näin miten hän pyöritteli tyhjää kohtuani ja näin, miten hän suuntasi kameran suoraan munasarjoihini. Ja siinä se tuli; oikealla puolella oli nähtävissä 9 munarakkulaa!!!!!!!!!!!

Mitä helvettiä!? Minullako?! En ollut uskoa korviani. Käyttäydyin tyynen rauhallisesti ja odotin, että vasen puoli on luultavasti alkanut hyperstimuloimaan ja ei tästä kuitenkaan tule mitään, kun lääkäri näytti minulle "ainakin neljä tai viisi" munarakkulaa, eli follikkelia kuvaruudulta. Lääkäri sanoi, että "Tämä on paras mahdollinen määrä, paremmin ei olisi voinut käydä"!

Kun ajatuksenjuoksultani pystyin kuuntelemaan jatkoa, sain tietää, että minulla ei ole viikon aikana muita ultatutkimuksia ennen perjantaita, jota alunperin suunniteltiin useallekkin päivälle. Huojennus. Tämä oli siis mennyt paremmin kuin hyvin. Näin pitkälle en ole vielä koskaan aikaisemmin päässyt! En voi vieläkään uskoa tätä kaikkea!

Sain jälleen uusia reseptejä ja kävin apteekista hakemassa uuden gonalin, koska edelliseni loppuu tänään kesken ja lisäksi aloitan tänään pistämään Orgalutran 0,25mg/0,5ml injektionestettä mahamakkaraan. Tästä lääkäri kutsui nimeä jarrupiikki. Eli gonalilla olisi loppuviikon tehtävänä kasvattaa munarakkuloitani, mutta ne eivät saisi vielä missään tapauksessa itsekseen irtoilla! Joten tämä on estolääke irtoamiselle ja perjantaina selviää, saammeko lauantaina pistää sitten irrotuspiikin. Se on ollut edellisissä inseminaatioissa ainakin hankalan oloinen lääke, kun ampulla on pitänyt rikkoa,yms. Ja nyt terveydenhoitaja-  ystävänikään ei ole viikonloppuna paikkeilla sitä minulle pistämässä, joten taidan käydä pistättämässä sen vaikkapa terveyskeskuksessa tai ajasta riippuen sitten vaikka ensiavussa. Mitä enemmän tätä lasta on tekemässä porukkaa, sitä vahvemmin tunnen siinä onnistuvan ;) Eikö niin? Heh... Ensimmäistä kertaa tämä kaikki naurattaa! Olen toki varautunut siihenkin, että taas tullaan ryminällä alas heti pian pilvilinnastani, mutta tänään ainakin saan olla iloinen! Jo siitäkin, että olemme tälläkin hoitosuorituksella edenneet seuraavalle pysäkille. Jos ICSI joudutaan tehdä vielä kohdallani useasti, tiedetään sekin, että tämä lääkeannos on kasvatuksen kannalta ollut minulle suotuisa.

Nyt YRITÄN ajatella pelkästään positiivisesti. Alkaa toki jälleen pian kauhukuvat tuotaa tuloksia, mutta vielä ei ole sen aika.. Vaan puolentunnin päästä olen rohkea pistäessäni itse itseäni (NIINPÄ!) kahdella piikillä kummallekin puolelle napaa. Olen reipas. Olen uusi ihminen. Minä haluan tehdä uusia ihmisiä. Minä haluan antaa sisälläni kasvaa uuden elämän ja minä teen sen. Vielä jonain päivänä me kohtaamme.

Kiitos teille kaikille lukijoille! Olette uskomattomia ihmisiä, kun jaksatte tällaista soopaa lukea ja vieläpä kannustaakin! En olisi ikinä uskonut, miten tärkeä tällaisesta blogista on voinut tulla. Mutta voin ajatella että se on pelastanut minut niin monesti, että toivon tämän tarinani jakamalla pelastaa sinunkin ajatuksesi.

Yhdestä asiasta olemme varmasti kaikki lukijat samaa mieltä; yksikään lapsi joka maailmaan syntyy, ei ole vahinko tai hups- vaan jokainen on tänne tarkoitettu kulkemaan ja uutta polkua kasvaen eteenpäin tallaamaan. Aion kerätä rohkeuteni tässä uudessa työpaikassani kertomalla ensi viikolla työyhteisölleni jossa esimiehenä toimin, että koen tällaista elämänvaihetta mukanani. Kävi tässä hoitokierrossa miten ikinä, olen tarinan päättänyt nyt jakaa. Jos tämä ei tuota toivottua tulosta, tarvitsen työyhteisön ymmärrystä ja jos tämä tuottaa jonkin elämän ihmeellisimmistä ihmeellisimmän ihmeen, että sisälläni alkaisi kasvaa sydän, haluan heidän tietävän tarinani. Vaikka vain pintapuolisesti, mutta haluan sen jakaa, koska en kestä keneltäkään yhtäkään syrjäyttävää katsetta, ikävää kommenttia tai edesvastuutonta ajattelua, että olen nyt uuden työni aloittaessa heti hankkitumassa raskaaksi. Sen tiedän, että raskaaksi ei hankkiuduta eikä lapsia tehdä. (Vaikka mitä tässä meidänkin tapauksessamme tehdään.....) No nimenomaan, ehkä juuri me teemme niitä kun kello kädessä juoksen pitkin sairaaloita, apteekkeja ja pistoksia. Mutta mitä ne ihmiset "tekevät" jotka nautinnollisena rakkauden jakamisena omissa pienissä kotikoloissaan saavat kokea pienen ihmeen astumisen äidin kohtuun. Sitä en kutsuisi tekemiseksi, vaan nautinnoksi.


Nautinnollista viikkoa meille kaikille. Tässä vielä Jonna Tervomaan sanoittamana viikon ajatus:

Olen käynyt joessa kylpemässä oranssissa teltassa lempimässä tiedän miten vislataan näin elävän Kekkosen Tarkoitus on elää ja kerran kuolla henkeen kaikki vetää ja sormet nuolla tehdä jotain hyvää kun voi oi, sehän menee kiertoon Kuka riemun löytää, sen pitäköön lipun salkoon nyt heti vetäköön kumpi voittaa historia vai tulevaisuus Uusi ja uljas on aamu kun parvekkeelta katselen uudestisyntynyt maisema sinne pian mä astelen Minä toivon rumpujen pärinää ikinälkäistä elämää ja toivon koskien kohinaa koko pitkää sinfoniaa Kaupungissa käynyt oon eksymässä muodon vuoksi anteeksi pyytämässä ihastunut ihmiseen ja nukahtanut viereen Kuka riemun löytää, sen pitäköön lipun salkoon nyt heti vetäköön eläköön ei historia vaan tulevaisuus Minä toivon selkäni värinää toivon rakkautta repivää minä toivon kaaosta, kapinaa ensiaskelten vapinaa Minä toivon huomisen tulevan toivon soihtujen korkeina palavan toivon taivaan täydeltä satavan koko pitkää sinfoniaa