Yksi sana: Äitiysloma

Olen ihan häkeltynyt. En tiedä miten tähän pitäisi suhtautua; olen äitiyslomalla.

Totisesti. Aloitin sen kaksi päivää sitten. Ensimmäisenä päivänä lähdin päiväreissuun, toisena tein rästijuttuja ja nyt, mitä sitten tekisin? Olen porskuttamassa kohti raskauden viimeisintä virstanpylvästä, synnytystä.
Minä?
Miksi?
Onko totta?
On vaikea uskoa, että olen tässä pisteessä. Onnellisesti, niin palavan onnellisesti, että en sitä voi sanoin kuvata. Elämäni on tässä ja nyt. Elämäni ensimmäinen äitienpäivä on nurkan takana ja minä olen äitiyslomalla juuri silloin. Kuulun siihen kastiin, jotka elävät niin kutsutusti normaalia elämää (?), kun elämä ei annakaan pahintaan juuri äitienpäivää edeltävänä päivänä, lapsettomien lauantaina, vaan tarjoaa seuraavalle aamulle kaikkein kauneintaan.
Olo on kovin ristiriitainen. Toivoisin sydämestäni, että kukaan ei koskaan joutuisi niitä pelon hetkiä käydä läpi, kun toiveena on jatkaa omaa elämää eteenpäin ja sitten siihen ei luonto suokaan mahdollisuuksia. Mutta valitettavasti, voi valitettavasti, en ole ainut, joka näitä ajatuksia on joutunut läpikäymään. Liian monen elämää koskettaa sana lapsettomuus.

Olen hiljalleen päässyt siitä sanasta yli. Se ei ole enää suuri mörkö takaraivossani, jota pyrin välttämään. Olen ajatellut, että minun tulee päästä siitä yli ennen pienokaisemme syntymää, että en sitten ala käsittelemään niitä tunteita, jotka voimakkaasti minussa elävät. En tiedä onko näiden ajatusten läpikäyminen oikeastaan edes ollut mahdollista, mutta toivoisin purkaneeni ne kaikki ulos oikein tässä matkan varrella.

Kaikki hankinnat on nyt tehty, kotimme remontti on nyt hiljennetty, ulkopuuhat aloitettu. Nyt tavoitteena olisi oppia pitämään koti ylläpitojärjestyksessä. Se ei ole helppoa. Varsinkaan, kun tuntuu, että unohdan vähän väliä aloittaneeni vasta raskauden viimeisen kolmanneksen, että en oikeasti ole vain lihava ja laiska, vaan kroppa ei enää yksinkertaisesti jaksa tehdä kaikkea, mitä mieleni tekisi. "Normaalisti" olen kovin touhukas, virtaa täynnä hyppelehtivä energiapakkaus, jolta eivät ideat ja toteutukset lopu. Nyt olen loukussa ajatuksissani moniin kohteisiin. On oltu opeteltava, että koti ei ole joka ilta nukkumaan käydessäni tip top ja se ei haittaa. Tämä ehkä tekee hyvää myös orientoida itseään vauva-arkiseen elämään. Mutta rakastan sisustamista, kodin siisteyttä, arvostan hyvää ruokaa ja pieniä kauniita asioita päivässä.

Nyt on uusi juttu, johon olen koukuttunut. Terveyssmoothiet. En ole ennen tehnyt oikeasti hyviä terveysjuomia, mutta nyt olen niihin koukussa. Raikkaat pakastemarjat ovat saaneet kyytiä kun tehosekoittimeni on laulanut joka aamu tai ilta ihanan juoman itselleni. Ja se sallittakoon. Olen päättänyt olla nyt äitiysloman ajan ilman viikkoherkkuja. Niihin kun jää sitten helposti koukkuun ja kierre on valmis; jos tänään annan itselleni luvan syödä suklaata "muuten vain"- fiilikseen, jatkuu se varmasti huomenna. Ja olenhan tällä äitiyslomalla nyt aika pitkään. Miltä näyttäisinkään sitten takaisin työelämään palatessani, jollen pidä itsestäni nyt hieman huolta.
Muutenkin kiloja on kertynyt aivan liikaa. Se ei ahdista minua niin paljon, kuin toisia uskon, mutta se tuska ja hiki, ahdistus ja pettymys, miltä näytän elämäni suurimman urheilusuorituksen jälkeen... Aika kova työ tulee olemaan ottaa itseään niskasta kiinni ja käyttää vauvan kanssa aikaa terveellisiin elämäntapohin sekä kilojen karistamiseen. Nyt niitä on kertynyt tähän raskauspäivään mennessä 15kg. Jos vauva painaa oletetusti n. 3,5kg, niin mihin tämä muu kaikki jää.. ilmeisesti tähän vatsaröllykkään, joka on muutenkin ollut aika tavalla elämäni kompastuspaikkoja.

En voi uskoa olevani tässä elämäntilanteessa, että asiat ovat niin hyvin, että kykenen "valittamaan" kertyneistä kiloista ja stressaamaan, miten pääsen niistä eroon kun vauva on syntynyt. Ehkä sekin luo toivoa kanssasisarille; elämä voi muuttua.


Eilen olin neuvolassa ja vaikka olen syönyt rautaa jo ennen keskiraskauden alkua, oli arvoni pudonnut nyt kuukaudessa alle sataan. Kävin lisäverikokeissa ja sieltä tietoja odotellessa.. En yhtään ihmettele, että jalat eivät tottele mielen toiveita saada päivässä enemmän aikaiseksi! Eli rautaa rautaa vain... toivottavasti tämä ei ole sen vakavempaa.


Äitiyslomalainen menee nyt harrastamaan pyykirumbaa, mattojen tamppausta, lattioiden pesemistä, pienten vaatteiden viikkausta, istuimen pesemistä, ruoanlaittoa, pullantuoksua... (se taisi mennä jo överiksi ;) jos aloittaisi pyykkien kuivamaan laittamisella!

Aurinkoa päivääsi.


T: 35+1

Kiitollinen, siunattu, onnellinen. 

Matkannu tänne ohi ongelmien.

Mietin miten mä ansaitsen tän kaiken,

mitä ikinä uskalsin toivoa, mä sain sen.

Kiitollinen, siunattu, onnellinen. 

Matkannut tänne ohi ongelmien.

Mietin miten mä ansaitsen tän kaiken,

mitä ikinä uskalsin toivoa, mä sain sen.

Pieni syke.

Perjantaina sen näimme.

Kuvaruudulla oli elämäni ensimmäistä kertaa ultraäänessä muutakin, kuin PCO ja helminauhamaisuus.

Siellä oli kohtu. 

Äidin kohtu, jossa oli sisällä pieni ruskuaispussi, jonka sisällä sykki pienempääkin pienempi sydän. Se värähteli ja näimme sen kumpikin. Sain siitä kuvan kehystettäväkseni matkaani. Päiviä oli matkassa tuolloin 6+2. Nyt niitä on 6+5. Hyvin vähän, mutta meille niin paljon.

Tässä hetkessä, kiitollisina hiljaa, olemme onnellisia. Viimein. 

Viikonloppu ja maanantai.

Voi mikä viikonloppu; itkua, naurua, kouluttautumista, kouliintumista, tarinoita lapsettomuudesta, syväjäätä, hiljentymistä, nauruhepulikohtauksia, elämän arvojen tulkitsemista ja paljon muuta. Siitä oli hyvä, mutta rankka viikonloppu tehty. Siihen sisältyi myös matkaa noi n800km. Mutta se oli sen arvoista. Olen vain ihan poikki.

Taas se on tullut; syväväsymys.

Niin se tuli hiljaa hiipimällä viimeksikin, juuri tässä vaiheessa. Kun siirto oli tehty, siitä 6 päivää myöhemmin mieheni löysi minut kesken siivojen nukkumasta olohuoneen sohvalta, joka oli keskellä huonetta. Ihan siksi, että pölyt eivät kiinnostaneet minua. Josta yleensä olen neuroottinen. Olen myös neuroottinen työntekijä, pakkaaja, siivooja, kauppaostossuunnittelija, ruoanlaittaja ja nykyisin myös remontoija. Mutta en nyt. Remontti kiinnosti vain kuvaamisen verran, enkä tehnyt tikkua ristiin työstääkseni siellä tänään jotakin.

Ja erityisesti olen uskollinen ystävien ja läheisten keskuudesta nauttija. Nyt olen vetäytynyt kuoreen. En jaksanut kuin tervehtiä tänään lähimpiäni, vaikka maailmasta rohkeimman ihmisen suurin teko on tapahtunut eilen ja minun olisi pitänyt jaksaa olla onnellinen ja mennä mukaan tähän rohkeuteen. Ei tänään, pyysin. Hän ymmärsi. Tietenkin ymmärsi. Olen kuoleman väsynyt.

Nyt on pakko tehdä töitä pari lausetta ja sitten puolivalmis einesruoka pimpahtaa uunista maailman parhaalle miehelle.


Olen heikko nyt. Myönnän sen. Jos tänään joku kopauttaisi, varmaan särkyisin. Mutta ei itketä.

Ja lugesteronit. Ne ovat ällöttäviä edelleen. Suorastaan oksettavia. Mutta se lopputulos. Siitä näin unta viikonloppuna; vauva huusi unessani lohduttomasti ja minä vain hymyilin. Voi toki johtua siitäkin, että viikonlopun sain nukkua pieni vauva kainalossani kaksi yötä. Voi miten onnekas olenkaan. Ja se ei satuttanut minua lainkaan. Minua satutti vain pienen vauvan lohduton itku pimeällä autolla matkatessa. Silloin pysähdyin. Ikinä ei ole niin kiire, etteikö vauvan tarvitsema syli olisi kaikkein tärkeintä.

Raskaana.

Kyllä. Olen raskaana. Olen päättänyt niin. Viimeksikin päätin niin, mutta en tainnut sitä kirjoittaa tai lausua ääneen.

Olen raskaana, kuten toisin todistetaan.

Elävä ihmisenalku, 10 soluiseksi jakautunut pieni vauvamme on nyt sisälläni. Hoivaan, hellin, mieheni pussailee ja rakastamme. Koko perhettämme. Tämä on ihme. Tämä on meidän hetkemme.

Pääsimme sisään heti kun menimme Tayssin sairaalaan, kävi kutsu meille. Rakko ei ollut ehtinyt täyttyä ihan tarpeeksi ja kohtu oli vaikeasti nähtävänä. Olimme puolisentuntia etuajassa sairaalalla, mutta koska lääkärin mukaan "muutama peruutus tuli matkanvarrella" pääsimme heti sisään. ( Voi miten minua itketti pelkkä ajatuskin.. tosilla peruutuksia, mitä tein hyvin, että olin siinä? Sitä en halua silti mietttiä enempää.. On tässä jo riittämiin omissakin asioissa murheita)

Ja näin ollen rakko ei ollut tuosta kahdesta isosta vesituopillisesta ehtinyt vielä täyttyä, oli kohtu vaikeasti havaittavissa. Mutta he löysivät sen.

Toistin henkilötunnukseni ja minua huimasi. Riisuin kevyemmäksi vaatetustani ja menin odottavaan asentoon. Sitten se pieni "pallo" lensi ruudulle. Joten tällä kertaa matkassani on nimenomaisesti mieheni kanssa ristitty "pallo"- vauva.

Rankka päivä takana. Satoja kilometrejä. Tuhansia kyyneleitä. Paljon tsemppiä. Rakkautta ja ensisijaisesti onnellinen loppu.


Nyt oma peitto ja tyyny. Olen onnellinen. Minulta ei sitä viedä tänä yönä pois.

Mukana mediassa.

http://www.iltasanomat.fi/perhe/art-1288595144243.html

Yksinäisyys.

Olen niin yksinäinen.

Itkuinen.

Yksinäinen.

Olo on niin turhautunut.

Aamulla heräsin ja jaksoin jo yrittää hymyillä rakastavalle miehelleni.

Hänen noustua sängystä en jaksanut millään nostaa päätäni ylös. Itketti vain.Laitoin postin ystävälle, joka on läpikäynyt tämän helvetin, "miten sinä selvisit sängystä ylös?"

Eilinen meni touhutessa. En aamun jälkeen pysähtynyt ennen kymmentä illalla. Sitten jysähti. Anoppi oli vielä käymässä ja hänkin sai osakseen huutoitkupotkuraivarini. Sen jälkeen kuulin luennon Jumalan armosta ja siitä, miten lapsi on lahja niille, jotka sen ansaitsevat. Vitut. 

En jaksanut riidellä.

Katsoimme mieheni kanssa 21 tapaa pilata avioliitto. Se nauratti. Armi on yksi lemppareistani. Vaikka lapsia siinä tuli ja meni, tehtiin ja jäi tekemättä, niin yksi kohta jälleen kolahti; se sama kuin keväällä käytyäni elokuvissa katsomassa saman elokuvan. Kerroinkin siitä teille silloin.

Äsken aamiaispöydässä kysyin mieheltäni, voisimmeko varata matkan kauas. Ja vaikka se olisikin pitkän ajan päästä, niin olisi kuitenkin jo tiedossa. Olisi mitä odottaa, joka toteutuisikin. Olisi vain meistä kiinni. Hän totesi, että ei nyt. Remontti on niin pahoin kesken, ei tiedä missä ollaan esim. ensi keväällä, mikä on tilanne silloin. Miten hoidot etenevät tästä eteenpäin.

MITÄ HELVETTIÄ?!

Olin pimahtaa. Hoidot. Etenevät. Mistä hän puhui? Sen jälkeen vaahtosin pitkän tovin siitä, miten kymmenet ihmiset ovat pyytäneet minut riisuutumaan, miten olen levittänyt kaikista pyhimmän osa-alueeni muiden nähtäville, miten inseminaatiot olivat puosta, kun en hetkeäkään niihin uskonut, miten ensimmäistä kertaa nyt luotin muihin ja lääketiteteeseen. Sain sen helvetin "minä toivon" biisin kolahtamaan itseeni. TOIVOIN. En enää toivo. En enää anna itseni kivuta pumpuleihin, vaan rakennan betonimuurin  ympärilleni, suojamaan itseäni kaikelta sellaiselta mihin minut käsketään kivuta. En ikinä. Ei ei ei.

Nyt olen nähnyt ja kuullut tarpeeksi.
Elämä ei ole heikkoja  varten. Elämä on sotaa itseään vasten.
Elämä on peliä luonnonvoimien kesken.

Minua ei ole tehty äidiksi.

Tässä lohdullinen viesti ystävältäni toissayönä, kun tein testin osa nro. I. ja mietin, miksi edes elän. (mitä mietin edelleen.. ei ole elämäntarkoitusta!)

"Olet rakas, tärkeä ja ihana. Paras ystävä, sisko, täti, ja kummitäti mitä maa päälläään kantaa."


Jolloin kyyneleet nousivat paidalleni. Ja kyynisenä, itseeni kyllästyneenä paskiaisena ja maailman olemattomimpana roskana vastasin.

"Mutta en koskaan kenenkään äiti. En koskaan, kenellekään. Ainakin raksa etenee huomenna.. Vaikka mitä me kahden edes talolla tehdään? Sitäkään en ole ymmärtänyt.. Ei sun mua kuuluisi nyt kantaa, kun sulla on kaikki hyvin; on jo liian monta kertaa vaatinut sulta perheaikasi käyttöä meidän ongelmiin.. En halua kaivata sääliä vaan jostakin elämän tarkoitusta. Herää taas kysymys onko mua ja * tarkoitettu edes yhteen.. onneksi siskon viisautena kerroit jo kauan sitten, että tämä ei ole helppo reitti... kiitos siitäkin ja miljoonasta muusta asiasta."

takaisin sain

"Voi tuota kumpuavaa voimaa. Olen vahvasti erimieltä monesta äskeisestä. Nyt en jaksa kinata. Pakko luottaa, että asiast joskus saa vastauksia. Kumpa olisin ollut väärässä matkastanne, edes sen kerran. Ehkä se pelko oli enemmän läsnä kuin tieto. Voi elämän arvoitus.."


Juuri näin. Tässä se oli kiteytettynä.


En ole koskaan kenenkään äiti. Testissä on aina "Ei raskaana."

Onkohan niissä testeissä joku vika? Ainakin kuusi testiä hajotin ja tutkin sisältä käsin; en löytänyt irronneita lankoja. Taidan lähettää takaisin palautuksena raskauskeiju- sivustolle. Lähettivät rikkinäisiä paskoja.

Uutisia.

Kädet tärisevät ainavain. Olen itkunsekainen, herkkä, haavoittunut. Minun paras ystäväni sanoi äsken lyhyellä automatkalla näin;

"En ole raskaana. Mutta haluan, että tiedät. Teistä paljon oppineena ja polkuanne seuranneena olemme jättäneet ehkäisyn pois. Meillä ei ole mitään paineita tai ovistestejä, vain oma halu."

Kosketin hiljaa hänen olkapäätään ja sanoin, että "Tsemppiä!"

Samaan aikaan heidän alle 9kk vanha lapsensa huusi takapenkillä täyttä kurkkua iltaväsyään. Samaan aikaan mieleeni tulvi, miten huusin koko seuraavan yön kuin marjaiskarhu, kun hän kertoi odottavansa esikoistaan vuosi sitten keväällä. Miten tärisin ja oksensin, miten itkin ja raivosin. Miten en voinut uskoa elämän olevan niin epäreilua. Heillä oli tuolloin "yritystä" takanapäin alle 3kk. Ja voi miten pettynyt ystäväni olikaan tuolloin joka kuukausi; hän osti itselleen lohdutuslahjoja "aina" kun kuukautiset alkoivat; yhdenkin superkalliin takin muistan. Ja minä lohdutin. En itseäni, itseäni vain vähättelin, mutta häntä lohdutin.

Mitenköhän nyt tällä kertaa on; koko tilanne. Ystäväni kertoi, miten onkaan paljon miettinyt viime syksyä kun olin niin masentunut kaikesta, kuinka hänen onnellinen odotuksensa läheni loppuaan ja minä vain en jaksanut mitään muuta kuin hymyillä ja oksentaa. Hän sanoi vain, että "Olen vain miettinyt, mitä olisikaan tapahtunut, jos olisin menettänyt sinut." Jaksoin sanoa, että "Minä olisin menettänyt enemmän." Hän sanoi, että tokkopa noinkaan. Jatkoin "Ei minun elämässäni olisi tuolloin tuota ihanaa huutavaa poikaakaan." Olimme hiljaa.

En tiedä mitä ajattelen. Lopuksi hän totesi, että "En olisi halunnut nyt tätä sinulle kertoa, kun teillä on näin, mutta halusin, että tiedät."

Kiitin siitä (koska mitä olisin ajatellut, hänen kertoessaan 9päivän päästä olevansa raskaana, kun minun tikkuni näyttää negatiivista?! ...siis jos en edes olisi tiennyt heidän toivovan jo lisää lapsia oikeasti. Vaikkakin tiedän, että perhe haluaa paljon lapsia joka tapauksessa.)

Niin. Sitten muistelin hänelle minun ja mieheni suhteen alkua, jolloin leikittelimme parisuhteessamme ajatuksella kokonaisesta Melukylästä; ainakin seitsemästä lapsesta ja isosta tilasta jossa on lupa leikkiä ja touhuta aamusta iltaan. Aina. Hän totesi tyynen viileänä, "Onneksi aina ei tiedä miten tulee käymään."

Sitten alkoi itkettää. Kerroin hänelle, miksi olisin toivonut jaksavani kertoa työkavereilleni heti tällä viikolla hoidoistamme; jos joudun pitkälle sairaslomalle testin näytettyä negatiivista. Jos en selviä töihin enää ikinä, jos masennun ja löydän itseni psykiatriselta osastolta lasittuneen katseen takaa.
Mutta en ole saanut rohkeutta kertoa töissä. Toisaalta tekisi mieli olla yksin ja vain toivoa parasta.
















....ja pelätä pahinta.














Ja taas tuli radiosta Minä Toivon.

Kesä 2013.

Seuraavassa kollaasia kesästäni 2013. Voisko sanoa että pahimpia, parhampia ja odotuksellisimpia otoksiani. 

Tästä kaikki lähti. Kun sain pienen irtautumisen arjesta, hälinästä, kiireestä, stressistä, parisuhdeongelmasta, talo-ongelmasta, meidän elämäämme puuttumisesta ja lääkäreistä. Olen takuuvarma, että äkkilähtömme oli pelastus moneen ajatukseen.

Vanhoja ja uusia lääkkeitä. Dosetti on niin täynnä, että en saanut edes kaikkia lääkkeitä sopimaan sinne. Lugesteron määrättiin tänään "raskauden alkuun saakka" (Se oli aika outo ilmaisu, kerrottakoon..). Panadolia on mennyt tänään jo aika monta, ja vielä aion jatkaa. En halua olla kipeä, jos ei ole pakko. Zumeron määrättiin myös tänään hedelmöityshoitojen ajaksi. Kolme kertaa päivässä 8h välein teki puhelimeni kalenterista aika tiukan... ;)

 Tältä näyttää historiamme sekä palanen tulevaisuutta. Voi miten monta paperia ollemmekaan jo tuhlanneet asian tiimoilta. 

 Siinä se on. Gonal, jonka annostus tällä kertaa toimi. Kelan lääkekattomme on nyt täynnä ja nautin 1,50€ maksavista lääkkeistä loppuvuoden ajan. 

Näyttääkö sinulla tältä?

Lapsettomuus voi olla myös taidetta ;)

Näin lopuksi voit veikata, mikä ei kuulunut samaan kategoriaan?
Vaikka toisaalta, se olikin kaikista tärkein osuus koko prosessiamme. 

Tänään aamulla siirryimme kotoamme Tampereelle ja pääsin punktioon. En uskonut sitäkään kokevani, ennenkuin olin tuolissa ja näin pienten munarakkuloiden pisteet monitorissa. Kerroin vasemmalla puolella olevan cystan. Lääkäri kysyi, että minäkähän kokoinen cysta on? Vastasin, että aina se on ollut hoitoja sekoittamassa olemalla noin 18mm kokoinen. Lääkäriä huvitti ja hän kertoi, että kaikki rakkulani ovat sitä koko luokkaa ja näin ollen on mahdotonta tietää, mikä se niistä on. Näinpä imettiin kaikki pois. Olo oli sen mukainen.

Ensin pääsin sisään, meitä oli neljä pariskuntaa yhtä aikaa huoneessa. Me toisena sisään. Yhdet 20 vuotta meitä vanhempia, toiset 15, toiset 10... Taisimme olla nuorimpia. Siksi toivommekin, että luonto totisesti olisi puolellamme. Sairaanhoitaja oli halattavan ihana. Hän kertoi kaiken niin perusteellisesti, tunnollisesti ja osaaottavan hyvin. Ei kuitenkaan säälivästi, vaan tsemppaavasti.
Sain 1mg panadolin ja tipan kyynärtaipeeseeni. Mieheni oli tuolla välin purkituksessa omassa huoneessaan. Hänen tultuaan takaisin olin pukeutunut sairaalatakkiin ja näin hänen ilmeestään, että hänkin säikähti. Nyt mennään.
Odottelimme hetkisen, pääsimme sisään ja sain suoneen kipulääkettä. Se humpsahti päähän. Olin iloinen koko ajan tähän asti. Rautainen kohdun levitin oli ikävän tuntuinen, mutta se ei tuntunut vielä miltään kummemmalta. Mutta voi taivas kun nipisti neljä kohdunsuulle laitettavaa puudutuspiikkiä. Mieheni käsi oli hyvässä hapessa varmaan tuossa vaiheessa ;)

Ja sitten se alkoi. Ensimmäisen munarakkulan hoitaja kertoi löytäneen, sitten hän keskittyi laskemiseen. Minä keskityin hengittämiseen. Oikean puolen tyhjääminen vielä onnistui suuremmitta kivuitta. Vasemmalle puolelle olikin asia erikseen. Kyyneleet valuivat väkisin silmistäni ja puristin sängyn laitaa ja mieheni kättä. Hän oli ehdoton tukeni. Kaikkein tärkein osuus koko toimenpidettä.
Pian se oli ohi. Mieheni oli laskenut, että koeputkia kerättiin ainakin kuusi kappaletta. En osannut ajatella mitään. Minut talutettiin sänkyyn ja itkin. Silloin sattui. Tuntin itseni luovuttajaksi koska itken lapseni tekoa varten. Mieheni tuli ottamaan minut kainaloonsa sairaalasängylle ja siinä me vain makasimme ja kerroimme rakastavamme toisiamme. Sain suoneen lisää kipulääkettä kaksi pussia ja otin pienet torkut. Herätessäni näin paperin, jossa luki 17!!

Ensin näin 7, mutta sitten hahmotin edessä olevan 1. Se oli meidän lukumme.
Jos kaikki menee hyvin eteenpäin, pääsemme perjantaina alkion siirtoon! Ei voi olla tottakaan!

He eivät soita, jos kaikki on hyvin. He soittavat, jollei meidän tule mennä solujen jakautumattomuuden vuoksi. En vielä tiedä onko kyseessä icsi vai ivf. Se jää kuultavaksi. Sitten nukahdin uudelleen. Keräilin voimia ja söin eväsleipäni. Pääsimme parin tunnin päästä lähtemään kotiin. Matkalla olin kovin kipeä, mutta hymyä täynnä.

Kävin hakemassa pussillisen lääkkeitä apteekista. (kts. yllä) Yksi niistä oli jo tutuksi tullut pregnyl- pistos. En hoksannut kysyä, mihin vielä sitä tarvitsin, kun keräys oli jo tehty, mutta uskoisin sillä olevan jokin yhteys hyperstimulaatioon, - ehkä sillä varmistetaan kaikkien munarakkuloiden varma irtoaminen. 

Nyt olen pöllähtänyt, hieman lääkehuuruinen, itkuinen, mutta hymyilen.

ps. Palkitsin itseni kotiintulomatkalla uudella puhelimella, kun vanhan heitin vahingossa soralle. Nyt saan siis tilaisuuden jatkossa päivittää tätä blogiakin myös liikkeellä ollessani. 

Hengitän.

Olen hengissä. Punktiosta kotiuduttu. 17 pientä n.17-18mm rakastani on saatu maailman tälle puolelle. Kerron enemmän kun olen paremmassa kunnossa, nyt tarvitsen lepoa ja kainaloa. Minulla on maailman paras mies.

Ja mitä sitten sattuikaan?

Aamupäivällä lupasin kertoa, että mitä viime päivinä onkaan oikein sattunut. No voin kertoa, että paljon.

Olen ihmisenä oppinut kunnioittamisesta, rakastamisen paljoudesta, heikkoudesta, hauraista sekunneista ja epätietoisuudesta hyvin paljon. Se on kaikki niin ainutlaatuista.

Pienin siskoni vauva joutui kiireellisesti sairaalaan. Siitä lähti älyttömän suuri selvitysten kierre. Sain asian tiedoksi viestillä koska olin ystäviemme hääjuhlassa.
Se miten itse reagoi tällaiseen hetkeen, voi olla joka kerta erilainen. Tällä kertaa olin aivan shokissa. Halusin äkkiä kotiin, vaikka en mitään voinutkaan tehdä.

Tilanne oli sekava ja tuntui painajaiselta. Itkua, itkua ja surua riitti jälleen. Nyt onneksi kaikki on jo paremmin ja syy sairaalareissuun saatiin.

Mutta elämä on hetkessä. Aina.
Ikinä ei saa mennä nukkumaan riidoissa. Ei ikinä. Koskaan ei tiedä, mitä huominen voi tuoda tullessaan. Vai tuoko mitään, elänkö enää ollenkaan?

Lapsettomuus. Se on jälleen päivän sanani. IVF seulojen tulokset tulivat viime viikolla. Olemme puhtaita jatkamaan hoitoja. Primolut- kuurin aloitan jälleen torstaina. Pitäisikö vaivautua tekemään raskaustesti ennen sitä? Haluanko turhat kyyneleet poskilleni? Entä jos tuhoaisin pienen lapseni olemalla kylmä äiti ja aloittamalla kuurin ilman testiä? Hoh. Olisinko äiti. - Enpä usko.


Suunnitelma:
Torstaina aloitan primolutit. Ennen sitä raskaustesti roskiin.
Perjantaina lähden kylmästä lämpimään... Parisuhteen parantamislemmenlomalle. Kahdestaan. (Arttu Wiskari - ikuisesti kahdestaan...)  Viime ulkomaanlomalla päätimme kuitenkin, että ensi kerralla kun lomailemme, on mukanamme ainakin masussa joku kaveri.

Olen viikon niin vain löhöten, että saatte olla kateellisia. Elämäni aikoo olla hetken risaisena ja onnellisena. En jaksa edes ajatella riiteleväni miehekkeen kanssa. Aion vain olla ja nauttia. Jos riitelemme, olemme jo energisempiä kuin nyt. Sekin toisaalta virkistäisi.

Tulemme takaisin, lähdemme festareille ja näemme ystäviämme. Sitten aloitan työt. Ja ultraukset. Ja pääsemme tampereelle asti keräämään isoja hyviä follikkeleita ainakin viisi. Ainakin. Sitten kohtuuni istutetaan onnistunut alkio. Sitten saamme odotusta elämäämme. Eikö niin. Eikö se niin mene?

Kun ei edes blogiin meinaa jaksaa kirjoittaa

..niin silloin olen huomannut olevani äärimmäisen vittuuntunut tähän lapsettomuuteen. Ja nyt myös parisuhteeseen. Aarght. Vain koska mieheni ei tiettävästi ole ollut missään vaiheessa kiinnostunut tästä blogistani siten, että lukisi tekstejäni, voin sanoa tämän ääneen; tuntuu kuin pitäisin miestä vierelläni enää ainoastaan siksi, että saan häneltä elokuussa mahdollisesti muutaman siittiön. Sen jälkeen päätän, mitä hänelle teen. Huh. Nyt sekin on sanottu. Niin suurta kysymysmerkkiä elän koko parisuhteessani tällä hetkellä, että voi jummijammit sentään. Nyt on kiertopäivä 2. Jep. Menkat alkoivat eilen, kun otin toisiksi viimeisen primolut- tabletin. Menkat olivat eilen kahden siteen vaihdon tarvitsevat, nyt tämä päivä on mennyt pelkällä pikkuhousunsuojalla. Ja nyt en tarvitsisi enää laisinkaan sidettä. Että sellainen PCO tällä kertaa näkyvillä. Kiitos ja nam. Haluan kertoa täällä oikeasti mielessäni liikkuvista asioista, siksi julkisesti tunnustan: teemme remontin ostamaamme taloon. Se on viimein päätetty. Urakointi on aloitettu ja talo valmistuu urakkana joskus ensi vuoden puolella. Katsoo nyt sitten, milloin realistisesti. Samaan aikaan kuulin tänään, että tuleva työkaverinikin on rakentamishommissa; hän vain on tekemässä miehensä kanssa kokonaan omaa lemmenpesää alusta pitäen. Ja meinaavat muuttaa jouluksi. Eikä tontilla ole vielä kuin puita. Onnea heille. Meillä ei mennyt noin ruusuilla tanssien leikki. Sitten lapsettomuus. Kerroin perjantaina viimeisenä ennen töistä lähtöäni raskaana olevaksi tunnustautuneelle työkaverilleni, että jep jep, ei se niin helppoa ole. Sain toki ensin luottamusta häneltä kerrottuaan, että on saanut kaksi keskenmenoa esikoisensa ja tämän tulevan vauvan välissä. Oli niin rikki siitä. Minä kerroin, että joinain päivinä jopa toivon keskenmenoa. Avasin muutamalla sanalla elämääni; helvetillinen vuosi, vuosia lapsettomuutta takana, parisuhde on kiristynyt, talosta ei tahdo tulla mitään, olen väsynyt tähän omaan elämääni ja vaihdan työpaikkaa. Sain kerrankin jonkun hiljaiseksi vain pienellä suuni avaamisella. Yleensä voin puhua tuntikausia, mutta nyt en jaksanut analysoida itseäni enempää toiselle, joka on raskaana ja ottaa tällöin varmaan kaiken ihan v*tun raskaasti itseensä. Siinähän ottaa. Huomenna menen taas seksuaaliterapeutille. Mitä sille sanon? - Kyllä kaikki on nyt järjestymässä?? Mutta tosiaan, hyvä uutinen koko pakassa (kai! jollei tämäkin ole uuden pahan alku..) on, että sain esimiestason työtehtävän itselleni vuodeksi eteenpäin. Elokuussa nostan kytkimen uusiin haasteisiin. Saas nähdä.

Ongelma äänessä.

Vaikka ongelmista harvoin haluaa puhua ääneen, on niistä kuitenkin kirjoittamisen kautta jotain apua.
Olemme ajaneet umpikujaan ja sen jälkeen menneet pöpelikköön ja olemme sekoittuneet solmussa toistemme ajatuksien kanssa ja vauhti tyssäsi tähän.

Tämä on siis tilanne tällä hetkellä.

Onneksi saimme äsken viimeksi apua. Olimme seksuaaliterapeutin vastaanotolla keskussairaalassa.

Listasimme ongelmia:
- Mies on masentunut, hänellä on nyt sairasloma masennuksensa vuoksi.
- Remonttitalomme projekti on nyt jäädytetty. Talon kohtalo on avoin, mutta olemme yhdessä tulleet tulokseen, että voimme siitä MATERIAALISTA luopua
- Terveys on tärkein kummallekin, mutta emme arvosta sitä toisissamme tarpeeksi
- Olen joutunut kokemaan liian paljon lapsettomuuden tuskaa itsekseni ilman miehen tukea
- Lapsettomuushoidot ovat elämämme suurin ongelma. Totuus on, että sairauteni etenee ja vuosi vuodelta se on vain vaikeampaa ja lohduttomampaa. Emme voi luovuttaa hoitoja nyt
- Jatkan hoidot yksin, jos mieheni ei halua jatkaa hoitoja nyt.
- Keskustelimme, miltä ero keskenäisyydestämme tuntuisi. Kumpikin ajattelimme sen olevan vain viimeinen vaihtoehto. Siitä ei olisi ylipääsyä, niin paljon toistamme rakastamme. Sitä ei ole kuitenkaan voinut edes tätä elämämme isointa kriisiä ennen voinut kuvitella
- Sukumme (molempien..) on pahin ja paras. Ajattelevat hyvää ja toivovat parastamme, mutta tekevät hullujakin ratkaisuja.. myös puolestamme
- Haluamme oppia jälleen pitämään toisiamme kädestä kiinni ja jakamaan kaiken rakkautemme keskellemme.

Juhannusviikolla palaamme lapsettomuushoitojen äärelle. Siihen saakka on hiljaista. Myös sen jälkeen on aika hiljaista, sillä polit ovat heinäkuun ajan kiinni. Näin kerrottiin myös yksityiseltä; tällaiselle erikoisosaamiselle ei voida ottaa sijaisia, vaan kaikki ovat joka vuosi aina heinäkuun tauolla. Hoidot jatkuvat siis aikaisintaan elokuussa. Hoidonsuunnittelukäynti on siis juhannusta ennen ja siihen tähtäämme nyt. Se on tärkeintä. Lopputulos kaikelle kriisille on vain haave, josta haluamme toivoa pitävämme kiinni. Nyt minun pitäisi jaksaa soittaa vauvaperheeseen onnittelupuhelua ja kutsua itseni kylään. Ei minun taida kuitenkaan olla pakko? Joten jätän sen tekemättä. Kaveriperheeni voi nyt odotella sitä hetkeä, kun minulla on sopiva olla.
Siskoni perhe kuitenkin on saanut hyväksyntäni tästä kaikesta. Heidän pienokaisensa on valloittanut sydämeni ja aion hänet sulkea rakkauteeni ja olen tästä ikionnellinen. Enhän voinut tietää, miten reagoin nähdessäni valmiin vauvan siskollani. Hän sai jotain lisää perheeseensä, jota minulla ei ole tiedossa ainuttakaan. Mutta mieleni hyväksyi sen ja tuuditin vauvaa hyväksyvästi sylissäni koko sen ajan, kun sain olla heillä. Miten voisin sanoin kuvailla kuinka onnellinen olen, että mieleni hyväksyi hänet perheeseeni.


Kumpa ei enempää tulisi kriisejä elämääni.

Se aamu.

Se aamu, kun heräät umpiväsyneenä ja huomaat kellon soittaneen jo useamman kerran ja painat vain torkkua.

Se aamu, kun tukkasi on likainen ja varpaidesi välissä on nöyhtää.

Se aamu, kun sillä ei ole väliä.

Se aamu, kun mahassasi myllertää. Tiedät hetken olevan läsnä.

Se aamu, kun soitat miehellesi, että en tiedä tarvitseeko sitä raskaustestiä ostaa sittenkään.

Se aamu, kun pääset töihin ja on hurjan kiire. Käyt ikäänkuin nopeasti vessassa ja paperiin jää limaista verta.

Se aamu. On kaksi viikkoa inseminaation jälkeen. Tai no, ei aivan. Päivää vaille. 24 tuntia ennenkuin sinulle oli luvattu, että raskaustestin voi tehdä.


Se päivä, kun kiristät huuliasi yhteen huudosta ja mekastuksesta, kaivat siteet ja tamponin esiin ja olet kuin mitään ei pitäisikään olla tapahtunut.

Se päivä, kun olet 13h työpäivän ja missään välissä et suorastaan ehdi ilmoittaa asiaa kenellekään, joka voisi auttaa mieltäsi.

Se päivä, kun kuulet siskosi synnytyksen käynnistyneen juuri tänään. Kun sinun tukesi ja henkinen voimasi pitäisi kohdistaa heidän perheeseensä. Kun siskosi on kallein aarteesi päällä maan ja haluat hänelle kaikkea hyvää. Kun toivut jokaisesta kolauksesta heidän raskaudensa aikana, kun haluat olla maailman avulian ja rakkain sisko. Kun kertakaikkisen paljon rakastat siskoasi ja haluat heille niin paljon hyvää.

Ja mitä hyvää sinusta on jäljellä, kun mielesi on jopa jo avoerossa(?!), loppuelämän lapsettomuudessa, talo-ongelmissa, työpaineissa ja vanhempien välisissä riidoissa. Kun aurinko paistaa pihalla ja on kuin sisällä ei olisi ketään kotona. Kun tarvitsisit eniten tukea maailmassa ja toteat itsellesi, että sinun olisikin pitänyt olla tukemassa muita.


Sellainen oli tämä päivä. Nyt olen kotona ja minulla on lupa itkeä. Lupa soittaa siskolle ja toivottaa synnytykseen kaikkea hyvää ja luvata hoitaa perheen muita lapsia. Haluan olla tärkeä, haluan kuulla, että joku tarvitsee minua.

Ristiäiset.

Pienen, viidennen, kummilapseni ristiäispäivä oli tänään. Juuri äsken saavuin uupuneena kotiin reissulta.

Päivä alkoi huonosti; riitelimme heti aamutuimaan mieheni kanssa ja tuntuu, kuin koko parisuhteemme eläisi nyt silkkaa sumua. Hänellä on mielessään jokin ihan muu riitelyn aihe, kuin edes kuvittelisin ja itse, itse olen poikki riitelyyn. Olenkin jo sanonut, että sanat on sanottu ja nyt on tekojen aika; ota minut loppuelämäksesi tai jätä minut ikuisesti.

Vastaus on pysynyt kuitenkin rakkauden sanassa kiinni. Mutta poikki olen.

Ettekä varmasti epäile, että eikö tämä päivä olisi tuonut vielä oman haasteensa. Perhe, jossa kummina toimimme, on myöskin onnensa takuulla ansainneet. Ei helpoista lähtökohdista ole heillekään lähdetty, mutta on näin mustana omana aikana vaikea asettua toisten taakse iloitsemaan. Siispä tein kaikkeni pitääkseni pepsodent- hymyn tänään ylläni. Onnistuin mielestäni siinä hyvin.

Päivä oli mitä helteisin, pappi oli mitä ylimalkaisin ja lapsi oli mitä hyväntuulisimman aurinkoisin. Mutta se puku, se oli liukas ja lapsi hiestä märkä. Kättäni vapisutti oma jännitykseni sitä kohtaan, mitä lapsesta ja tämän nimestä ajattelen. Mitä, jos he "vievät" meidän "lapsemme" nimen? Tällaisia turhuuksia ajattelin.

Kaikki meni kuitenkin hyvin. Lapsi sai kauniin, ei meidän nimivarastosta, nimen ja olen ylen onnellinen omasta suorituksestani.

Monta asiaa kuitenkin päivässä kaiherti, mutta ei enää särähtäen sillä tavalla korvaani, kuin aikaisemmassa vaiheessa.

1. Pappi oli vitsikäs, - "vanhemmat, tehkäähän lapsia kuitenkin enemmän kuin minulla. Siihen tarvitsette kuitenkin lapsia siis enemmän kuin viisi."

2. Sukulaisnainen minulle "Voi miten ihana tuo kastemekko oli tämäkin tytön yllä. On se niin hienoa ajatella, että on kulkenut suvussamme jo vuosikymmenten ajan. Seuraavaksi se taitaakin olla teidän lastenne yllä." Tähän totesin tyynesti, että "Niin, sitä aikaa odotellessa. Siihen saattaa mennä aika kauan jos silloinkaan."
"Voi älähän höpsi. Kun vain päätätte ajankohdan, niin siitähän kaikki on vain kiinni. Kyllä mekkoa kauaa ei saa pölyttyä antaa."
"Niin, mutta tiedäthän, kaikki ei ole tässä elämässä käsikirjoitettua ja mene kuin suunnittelisi"
"No mutta, nyt vain sitten suunnittelemaan!"

...Menin mieheni luo.

3. "Vooi, milloinkohan meillä on seuraavat sukujuhlat? Kenenköhän ristiäisiin seuraavaksi kutsu käy?" ...Ja iskusilmäys minuun päin.

4. "Hei, ottakaa näitä leivonnaisia mukaanne!"
- "Ei kiitos, on matkakin niin pitkä"
"Eikun ihan tosi, saat sinäkin vähän vatsantäytettä, kun ei siellä vielä kerran muuta ole" ...Ja jälleen ihastuttava iskusilmäys.

Joo. Kiitti, en ota. 

Nyt saunaa ja jäätelöä. Raskaustesti kummittelee kaapissa. Nytkö olen mennyt tuhlaamaan rahani sellaiseen? Yök. Miksi turhaan kiusaan itseäni?
Käsiä täristää, mahaa puristaa ja rinnat ovat erittäin kipeät edelleen. Ahdistus.

Tissit turpoavat.

Kuten otsikko sen kertoo! Tällainen junan alle jääneen turpoavan kindermunamainen olo on täällä. En tiedä mistä se johtuu, mutta itse epäilisin tällä hetkellä rankkaa stressiä.

Ainiin, aamuyöllä herätessäni vessaan oli puhelimessani viesti. Viesti oli ystävältäni, josta kerroin viime syksynä. Tarkemmin sanottuna syyskuun puolivälin jälkeen, lähempänä lokakuuta. Aikana, jolloin oksensin clomifenin seurauksena (ja varmaan psyyykkeenikin..) ja erityisesti oksensin koko matkan hänen luotaan kotiin. Hän kertoi silloin odottavansa kolmatta lastaan, kuin sattumankauppana. Niin. Heille oli viime yönä "yhtäkkiä päättänyt syntyä tyttö". Onnittelin ja laitoin pääni tyynyyn.

En saanut enää nukutuksi. Jälleen yksi vauva oli maailmassa. Jälleen minä olen vielä lapseton. Jälleen se jatkuu, kunnes kuulen taas uuden raskausuutisen. Ikävää on myös se, että en ole kyennyt tapaamaan ystävääni, jolla on syyskuussa laskettu aika. En vain pysty, tiedän, että hän on jo niin pitkällä, että raskaus näkyy. Alkuraskaudesta näin häntä usein, nykyisin olen kiireinen. Olenko? Sitä en tiedä, onko se totta.

Nyt on tiistai. Pian on jälleen viikonloppu. Joskus odotan viikonloppuja koko viikon, toisinaan haluaisin hypätä niiden yli. Ennen kun tein vuorotyötä, pystyin sanoa ikävissä hetkissä, että valitettavasti olen töissä. Nyt virka-ajan työhön on hankalampi niin sanoa. Ja miksi edes haluaisin toimia näin; onhan pienen uusimman kummityttömme ristiäiset. Viikonloppuna minua pyydettiin vieläpä sylikummiksi. Miltä se näyttää, jos en osaa käyttäytyä? - Minä, joka rakastan lapsia! Olenhan sen näyttänyt sylitellessäni lapsia toinen toisensa perään. Täytyy siis aloittaa itsensä kasaaminen. Ennen töihin lähtöä aion sovittaa vielä ristiäisiin mekkoa ja alkaa harjoitella hymyä.

Toivottavasti jälkimmäinen tulee itsestään tilaisuudessa. Onhan hän maailman kaunein tyttö. Pieni ihminen, kaunis, pieni ihminen. Minun viides kummilapseni. Kiitos siitä, että minulla on näin monta tärkeää pientä ihmistä jaloissani, joista välitän ja tiedän, että he välittävät minusta.

Äitini päivä.

En ajatellut ensin tänään kirjoittavani mitään. Mutta sitten se tuli, pakottava tarve jakaa ja päästää ulos. Olimme sukupäivällisillä äsken; siellä oli viisi pientä lasta, joista kaksi pienen pieniä vauvoja. Kannattelin heitä ja hymyilin heille. Jaksoin olla mukava ja sellainen "tarhatäti" mitä minulta odotettiinkin.

Olemme kertoneet lapsettomuudesta kahdelle porukasta, yksi varmasti jakanut miehelleenkin. Ei tullut vaivautuneita tilanteita, he pelastivat minua pudotuksilta. Olin vahva näissä pileissä.

Tätäkään en haluaisi jakaa, koska en odota mitään tältä kierrolta. En inseminaatiolta enkä luomulta, - mutta rintani ovat erittäin kipeät. Kun hipaisee paidanhelmaa, nousee aivan kyyneleet silmiin, koska ne ovat jostain syystä nyt niin herkät. Eniten vauvojen sylissä pitämisessä sattui fyysinen läheisyys; minuun sattui oikeasti.


Tänään elän kiertopäivä 15:sta. Mitä tähän pitäisi sanomani? Ovuloinko? Onko sellaista olemassakaan? Pitäisikö tänään varmuudenvuoksi rakastella? Entä jos vain kuvittelen? Olenko tulossa hulluksi?


Jokatapauksessa. Nyt on minun äitini päivä. Palaan siis hänen luokseen. Tänään annoin hänelle kortin, johon kirjoitin tästä kaikesta tiivistelmän:

"Rakensit minulle laivan vahvimmasta puusta,

ompelit minulle purjeet kestävimmästä kankaasta,

annoit minulle parhaan kompassin. 

Mutta elämän myrskyjä et voinut mitenkään estää."

Kyynelehdimme yhdessä. Kumpa jonain päivänä... voisin itsekin odottaa tätä aamua.

IUI

Klo 05:30 soi kello. Nyt on se aika.
Meitä väsytti kumpaakin älyttömästi, koska eilen valvoimme typerän elokuvan parissa aivan liian myöhälle. Oli aika laittaa ajatuksia narikkaan. Siinä ainakin onnistuimme.

Klo 06:00 pärähti kello jälleen, olimme täysin aikataulussa. Juuri silloin saimme viimeisetkin siemenet purkkiin.

Klo 06:30 lähdimme kotipihasta sairaalaan, onneksi ei ole pitkä matka. Odottelimme käytävällä labran aukeamista.

Klo. 07:00 jätimme siemenet pesulaan.

Tulimme kotiin ja aloitin klo 07:30 soittamisen naistentaudeille. Puolen tunnin aikana soitin noin 40 kertaa. Se on ainut aika päivässä, jolloin lapsettomuuspoli tulisi saada kiinni. Vain vastaaja vastasi, johon ei voinut edes viestiä jättää.

Epätietoisuus iski, mihin aikaan meidän tulisi Arttu Wiskaria lainatakseni olla tutulla käytävällä oottelemaan..

Niin. No menimme kuitenkin klo 08:30 aikaan polille. Jonotimme kärsivällisesti. Jopa hassuttelimme jonossa. Ilmoittautumisjono oli pitkä ja joku harjoittelija luukulla näytti olevan. Kyselin, onko sperma mahdollisesti jo valmista. Ei tietoa. Onko pitkä aika meidän vuoroomme? - Ei tietoa. Eli istumaan.
Istuimme 45minuuttia aulassa kärsivällisesti. Sitten tuli vuoromme.

Jälleen UUSI lääkäri otti vastaan. Totesi, että nyt on huono päivä. On kiirettä ja hän päivystää yksin, mikä meidän asia on? Huoh. Meinasin räjähtää. Sitten sairaanhoitaja sanoi, että menen hakemaan sperman, nyt on inseminaatio.

Inseminaatio tehtiin. Kyselin turhia ja typeriä, tympäisi kauheasti. Sattuikin kovasti. Siittiöitä oli tällä kertaa huonommin kuin viimeksi, mutta osittain myös viitearvojen sisäpuolella, eli mahdollisuuksia on. (Kuitenkin uskon vakaasti, että tänään tulee laittaa peitto heilumaan..) Vatsani oli ja on edelleen kipeä. Inseminaation jälkeen lääkäri totesi, että voisin makoilla tässä nyt seuraavat 10minuuttia. Koska jättivät meidät huoneeseen kaksin, päätin, että en päästä mitään sisältäni putoamaan liian aikaisin; makoilin gynekologin tuolissa lähes 30min :D

Lääkäri totesi siittiöistä, että niitä oli myös hyvin eteenpäin tulleita ja jonkin verran matkan varrella kuolleita, mutta pesun ne kestivät hyvin! Eli yritän jaksaa toivoa, vaikka totesinkin, että soittelen parin viikon päästä, miten lääkityksiä tehdään ja jatketaan tästedespäin, kun negatiivisen tuloksen jälleen saan. Eli 22.5.2013. Sinne asti tulisi nyt toivoa, että kuukautiseni eivät tällä kertaa alkaisi. Tai no, onko sekään hyvä, koska jos ne alkavat, on kierrostani jotain rippeitä olemassa, jollei raskaus alkanut tänäänKään.

Voi mikä päivä. Sitten tulimme kotiin, lösähdin kirjaimellisesti sohvalle ja en edes itkenyt. Nyt luulisin, että itkut ovat sivussa hetkeksi. Sen verran turvonneet luomeni ovat viime päivien saldosta. Mieheni lähdettyä töihin, lähdin kaupungille. Ostin tulevalle kummitytölle ristiäislahjan. Pyörittelin bodyja ja ajattelin, että josko ostaisin itsellenikin muistoksi tästä päivästä yhden. Ennen olisin tehnyt niin, tällä kertaa en missään nimessä tehnyt niin. Lähdin kultaisen sädekehän saattelemana kaupasta vain tytölle osa lahjasta mukanani. Sitten ostin uuden muumilautasen, sen olin ansainnut ITSElleni.

Aurinkoista loppuviikkoa sinulle, eiköhän aurinko tännekin risukasaan ala pian paistamaan!

Osa 5. Ja viimeinen.

Kuten otsikkokin sen kertoo, oli tarinamme tältä erää tässä. En jaksa uskoa muuhun. Maailmani romahti eilen.

Minun piti aamulla mennä klo 9 aikaan lääkärin vastaanotolle. Mieheni on ollut kovin vaikea päästä käynneille mukaan, koska tekee reissuhommia. Lääkäri viime viikolla, kun olimme hoidon suunnittelukäynnillä, totesi että ei mieheni eiliselle käynnille tarvitse tulla. Että se on vain rutiinitarkastus pistosten alkamisen jälkeen.

Niinpä niin. Mieheni ei siis ollut mukana, vaan olin yksin. Yksin kuulemassa että tyhjää täynnä. En jaksa uskoa muuhun, nyt se on minusta otettu pois, eikä annettu. Aikaisemminhan olemme olleet yhdessä inseminaatiohoidossa, josta lääkäri totesi minulle, että ei tästä taida teille apua olla, kun miehen siittiöt ovat vähäiset ja minun munarakkulani olemattomat. Tehtiin silloin päätöis ivf tai icsi- hoidoista. Nyt kello on käännetty toisinpäin. Vaikka totuushan on, että aikaa kuluu jatkuvasti.

Istuuduin jälleen lääkärin tutkittavaksi. Olin toiveita täynnä. Se alkoi murentua. Lääkäri sanoi "oho" ja tuloksena oli, että hän oli yllättynyt gonal- lääkkeen nopeasta vaikutuksesta minulle. Hänen mukaansa lääke oli tehonnut kahteen munarakkulaan hyvin. (Olivat läpimitaltaan n. 17-18mm) Ja muut, ne "noin 40.. Olivatkin edelleen PCO:n tapaan pieniä, kivikkoisia kummajaisia. Niin, ne eivät olleet kasvaneet. Niin, emme saaneet kasvatettua kuin kaksi. Lääkäri ei suostunut kasvattamaan enempää, hänen mukaansa olisi sellainen riski, että nämä kaksi tekisivät jotain tuhoja (?) siellä jos muita vielä kasvatettaisiin. Nyt olisi tartuttava aseisiin. Tamperetta konsultoitiin, ei mitään. Tampere vastasi, että eivät ota vastaan vain kahden rakkulan vuoksi. Rakkuloita olisi tullut kasvaa ainakin 10-16, jotta siitä olisi hyötyä. Että olisi toivoa. Näinpä olenkin sitten eilen epätoivossani, ikäänkuin lohdutuspalkinnoksi jaettuna, pistänyt itseeni irrotuspiikki Pregnylin. Tällä piikillä on nyt siis "valettu vielä toivoa" meille, että voisimme jaksaa odottaa elo-syyskuuhun. Inseminaatio on siis huomenna. Miten nämä asiat voivatkaan muuttaa muotoaan näin nopeasti. Kyllästyttää. Tympäisee. Enää en karju ja huuda. Mutta poikki olen. Tästä kaikesta.


Eli siispä. Tänään ei toimenpiteitä. Huomenaamuna siemenet sairaalaan ja itse menen perässä. Kunhan siemenet on pesty. Niihin en usko lainkaan. Tulokset ovat olleet niin surkeita aikaisemminkin.

Seuraava ivf/ icsi- kierto voidaan tehdä elokuussa. Katsos, aina on oltava kuukauden kiertoväli pistosten jäkeen. On pistoshoito, "peruskierto", pistoshoito, "peruskierto" (Siksi lainausmerkeissä, että eihän minulla ole mitään ns. peruskiertoa olemassakaan.. sairastanhan pco:ta!) Ja nyt kun on heinäkuun polit kiinni, emme pääse koska pistoshoidot tehtiin toukokuussa, ei voi tehdä kesäkuussa, heinäkuun laitos on kiinni ja sitten onkin jo elokuu.

Mitä tähän pitäisi sanoa??!!

Osa 4.

Pistokset jatkettu. Olen ollut reipas, antanut sekä ystäväni että mieheni pistää. Tänään pistin itse (!?!) Ajattelin, että se olisi kuin napanuoran tiukentamista näin alkusenttimetreille. Kuitenkin hätäilin pistoksessa, lähes meni pieleen. Mutta ei kuitenkaan. Osasin. Melkein. Ehkä huomenna olen parempi? Ehkä kykenen. Ehkä jaamme tämän mieheni kanssa. Ehkä jonain päivänä vihdoin kohtaamme. Olen niin sekaisin; itkettää ja naurattaa yhtä aikaa. Miksi sitä kutsutaan?

Osa 2.

Lääkärikäynti.

45minuuttia myöhässä.

Odotellaan käytävällä.

Kurkkua ahdistaa.

Itkettää.

Mieheni ajatukset ovat kuun ja taivaan välillä.

Hän kyselee typeriä.

Meidän vuoronumeromme.


Ystävällinen lääkäri. "Hei". Ja tuttu käden puristus. Kurkkuani ahdistaa. Itkettää ihan hurjasti. Ultrataan. Munarakkuloita nähtävissä 1, 2, 3, ...tuttua pco- potilaalle jatkaa lääkäri 4, 5, 6, 7, ...ymmärräthän, että hyperstimulaation riski voi olla valtava. Tiedätkös mikä se on 8, 9, 10, 11, 12.. Ainakin 12 munarakkulaa nähtävissä. Okei. Tehdään niin, että aloitamme nyt pistoshoidot ja saat tästä lukujärjestyksen. Oletko ok?

Itkettää. Saan hymyn ja nyökkäyksen. Mieheni ei puhu mitään. Puristaa vain kädestäni. Silmissäni sumenee. Taisin olla hetken taju kankaalla, kunnes sain itseni kasattua. Ei tässä mitään.

Saan kysyttyä mieltämme ahdistaneen kysymyksen. Voiko ivf:n sijasta tehdä ICSI:n? Mieheni stressi hermostuttaa meitä kumpaakin ja pelkäämme, että vähäisetkin siittiöt ovat nyt surkastuneet tai surkastumaisillaan tästä prosessista. Lääkäri on ystävällinen. Toteaa vain, että se on hyvin mahdollista. Sitä ei voida tietää ennenkuin itse päivänä, kun punktio tehdään ja siemenneste analysoidaan ja pestään. Usein kuulemma joka tapauksessa puoliin munarakkuloista tehdään ICSI ja puoleen IVF. 50/50. Se on mahdollista. Mutta kuulemma enemmän mahdollisuuksia on IVF:llä, jolloin munarakkula saa itse päästää siemeneen sisäänsä, eikä kukaan ihminen sitä riekaloi. Munarakkulat eivät kuulemma siitä pidä. Kaikki on kuitenkin mahdollista.

Munasarjastimulaatio. Sillä nimikkeellä lukujärjestys annettiin. Suunniteltu punktioviikko 20.
Ja no niin. Pistospäivä alkaa tänään. Muistathan, että pistos tulee antaa ihon alle vatsamakkaraan joka päivä samaan aikaan. Ymmärthän? Taas kurkkuani ahdistaa, mutta nyökkään. Pistoksen nimi on GONAL. Sairaanhoitaja näytti pistoksen, otat makkarastasi näin kiinni ja pistät näin. Kas näin. Hyvä ja sitten muista, että et vedä verta piikkiin, se menee muuten rikki. Ainiin, tiedäthän että tämä lääke maksaa noin 200€. Tarvitset niitä ehkä myös toisen. Onnea matkaan.

Se alkaa tänään. Apua, tänään! Lääke on vielä kaupassa. Ehkä uskalla mennä hakemaan sen. Mieheni meni töihin. Yhtä ymmällään hänkin.

Viimeinen lääkärin lause kummittelee päässäni; "Tämä teidän lapsettomuutenne on niin selkeä, että se päättyy ihan varmasti hyvin. En voi luvata mitään, mutta toivotaan kaikki yhdessä."

Hienoa, että jollekin tämä on selkeä paketti. Kuvittelin sairaala jalkojeni alla poistuessa rakennuksesta, että miltä tuntuisi työskennellä siellä muutaman vuoden kuluttua. Voisin olla vertaistukiolkapää. Sellaiseksi minusta olisi. Siinä minulle tulevaisuuden haaveammatti. Hah. Kuka pieni lapsi haaveilisi kiharatukkaisena nappisilmänä olevansa isona lapsettomuushoitojen vertaistukitäti? - Niinpä.

Vappu taitaa mennä tänään moppia heiluttaessa ja energiaa purkaessa. Ehkä viimein vaihdan verhot. Jotain muutosta arkeen, kun ei muuten ole ;-)


Asia kerrallaan. Vappuiloa sinulle!