Se aamu.

Se aamu, kun heräät umpiväsyneenä ja huomaat kellon soittaneen jo useamman kerran ja painat vain torkkua.

Se aamu, kun tukkasi on likainen ja varpaidesi välissä on nöyhtää.

Se aamu, kun sillä ei ole väliä.

Se aamu, kun mahassasi myllertää. Tiedät hetken olevan läsnä.

Se aamu, kun soitat miehellesi, että en tiedä tarvitseeko sitä raskaustestiä ostaa sittenkään.

Se aamu, kun pääset töihin ja on hurjan kiire. Käyt ikäänkuin nopeasti vessassa ja paperiin jää limaista verta.

Se aamu. On kaksi viikkoa inseminaation jälkeen. Tai no, ei aivan. Päivää vaille. 24 tuntia ennenkuin sinulle oli luvattu, että raskaustestin voi tehdä.


Se päivä, kun kiristät huuliasi yhteen huudosta ja mekastuksesta, kaivat siteet ja tamponin esiin ja olet kuin mitään ei pitäisikään olla tapahtunut.

Se päivä, kun olet 13h työpäivän ja missään välissä et suorastaan ehdi ilmoittaa asiaa kenellekään, joka voisi auttaa mieltäsi.

Se päivä, kun kuulet siskosi synnytyksen käynnistyneen juuri tänään. Kun sinun tukesi ja henkinen voimasi pitäisi kohdistaa heidän perheeseensä. Kun siskosi on kallein aarteesi päällä maan ja haluat hänelle kaikkea hyvää. Kun toivut jokaisesta kolauksesta heidän raskaudensa aikana, kun haluat olla maailman avulian ja rakkain sisko. Kun kertakaikkisen paljon rakastat siskoasi ja haluat heille niin paljon hyvää.

Ja mitä hyvää sinusta on jäljellä, kun mielesi on jopa jo avoerossa(?!), loppuelämän lapsettomuudessa, talo-ongelmissa, työpaineissa ja vanhempien välisissä riidoissa. Kun aurinko paistaa pihalla ja on kuin sisällä ei olisi ketään kotona. Kun tarvitsisit eniten tukea maailmassa ja toteat itsellesi, että sinun olisikin pitänyt olla tukemassa muita.


Sellainen oli tämä päivä. Nyt olen kotona ja minulla on lupa itkeä. Lupa soittaa siskolle ja toivottaa synnytykseen kaikkea hyvää ja luvata hoitaa perheen muita lapsia. Haluan olla tärkeä, haluan kuulla, että joku tarvitsee minua.