...mutta olen matkaa jo taivaltanutkin...
Täällä tällä hetkellä kaikki hyvin. Tiistaina olimme keskussairaalassa tapaamassa Palloamme <3
Kertakaikkisesti miten jännitti avata sairaalan ovi, ottaa sisäänhengityksellä sitä katkuntuoksua sisään ja ulos. Istuin vessassa ja mieheni kävi ilmoittamassa meidät sisään. Yksityisellä käymämme aika ei ollut mitään tähän verrattuna. Sehän oli vain iloinen käynti. Tähän liittyi kaiketi jotain psykologisia päänsisäisiä harhoja siitä, että taas tutulla käytävällä ootellaan... Ja sitten lopputulos olisi karmiva.
Tällä kertaa se oli kuitenkin muuta. Se oli aina ennen niin rasittavan lääkärimme pelastus. Hän löysi pienemme ja pienellämme oli kaikki hyvin. Viimeksi 6+2 päivällä käymämme ultra näytti pienokaisemme olevan 4,5mm, nyt 7+6 päivillä hän olijo 14,5mm! Jollain on KIIRE KASVAA! Ja hyvä niin. Täällä odottelemme.
Meillä ei ole kaikki valmista, meillä ei ole oikeastaan mikään valmista. Meidän kotiamme työstämme joka päivä, että siellä olisi kevääksi kaikki muuttokuntoista, mutta työtä on vielä paljon.
Valmista on se, että rohkenen tulevana viikonloppuna avata vauvapakettini. Olen sitä työstänyt nyt jo aika pitkään. Paketissa on paljon vuosien aikana tekemiäni ostoksia; lappuhaalareita, bodeja, hattuja, leluja, matkamuistoja maailmalta (kuten Disneyworldista Orlannosta ostamani pehmolelut ja Disneyn rekka..), potkareita, kehyksiä vauvakuville, yms. Ne kaikki jotka säästin. Ne monet jotka heitin menemään saivat mennäkin menojaan.
Nämä sulloin viime syksynä, vuosi sitten näihin aikoihin, laatikkoonsa ja painoin kannen lujasti kiinni. Mieheni nosti sen niin ylös varastomme hyllylle, että en ole edes nähnyt sitä. Nyt se on jo muuttanut uuden kotimme varastoon.
Uskalsin tiistain ultran jälkeen tehdä ostoksen. Pienen vain, sellaisen, joka tarpeen vaatiessa sitten sullotaan laatikkoon myös. Mutta niin suloisen;
Pallokuvioiset puna-valkoiset haaremihousut. Ne ovat ihan syötävät. Ensin pidin niitä pari päivää omassa vaatekaapissani, sitten laitoin mieheni vaatekaappiin ja voi sitä hymyä häneltä eilen, kun tuli kysymään, että nytkö jo Pallot valtaavat kotimme.
Voi kyllä.
Tiedän, että blogiani lukee paljon ihmisiä. Moni on varmasti jäänyt nyt pois, kun tilanne ei olekaan enää kriisi, kamala, oksettava ja puristavan ahdistava. Oloni on nyt niin kevyt. Kuin höyhenenlailla vain liitelen. Raskauden merkkejä kropassani on valtavan suureksi pullistuneet rintani (oikeasti!!!), joista on jo nyt havaittavavissa nännit ihan eri tavalla, kuin koskaan ennen. Ja toinen, ei niin mieltäni askarruttanut, vaan pikemminkin nautintoa antanut; uni. Totuuden mukaisesti tunnustettakoon, että eilenkin nukahdin klo 21 aikaan ja heräsin tänä aamuna ensimmäisen kerran 06, josta jatkoin vielä 07:30 saakka unia. Eli kevyesti 10,30h unta yöhön! Nyt haluankin levätä aina, kun koen sen tarpeen vaativan. Ei ole kyse vain omasta mielenhalustani vaan paljon tärkeämmästä. Teen kaikkeni pienokaisemme eteen.
Nyt pitää lähteä elantoon. Terveisiä meiltä,
8+2
Näytetään tekstit, joissa on tunniste keskussairaala. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste keskussairaala. Näytä kaikki tekstit
perjantai 1. marraskuuta 2013
tiistai 12. maaliskuuta 2013
terapia.
Täällä syön puuroa. Laitoin siihen ensimmäisen kerran sitten vuosiin voisilmän. Yritin poiketa aamurutiineista. Puurosta tuli Pahaa. En voinut syödä sitä. On minullakin ongelma. Teenkö elämästäni joka asiassa ongelman? Haluanko ongelmia? Haluanko olla onneton? Haluanko olla lapseton?
Pelottaa. Mieheni ei pääsekään mukaan. Meillä on täys työ tällä viikolla saada pidettyä kalenteriaikatauluistamme loppuviikolle kiinni, joten suosittelin hänen jättämään terapiakäynnin väliin. Voisin itsekin jättää. Eikö saman asian ajaisi kuuma höyry saunassa ja lasillinen kuplivaa? Viikonloppuna kokeilin, nyt jo taas murehdin.
Viikonloppuna sain muutenkin ajateltavaa, iskun päin kasvoja. Nainen, jota en entuudestaan tuntenut, mutta tutustuin, kertoi avoimesti lapsettomuushoitokierteestään. Miten se päätyi onnellisesti. Miten lapsi täyttää jo pian kolme. Kerroin hieman omaa tarinaani ja kiitin tätä uskollisuudesta minua kohtaan. Hän totesi kylmästi: Sinä olet vielä niin nuori, että älä murehdi. En saanut sanotuksi, kuin "puolitoista vuotta on kiertoja takana, en enää tällä menolla ole kauaa nuori."
Ties tarkoittiko hyvää, mutta sanoi pahaa. Mutta teki rei´än sydämeeni. Ystävälleni tästä avauduttua hän totesi, "aika on puolellasi, usko pois."
Mutta kuinka kukaan tämän helvetin läpikäynyt voi toiselle edes todeta kylmän viileästi, että ei sinun aikasi vielä olekaan, koska olet liian nuori. Olen (olin?) nuori, koska olen aina halunnut perustaa perheen nuorena, saada lapsille pienet ikäerot ja olla energinen äiti, joka pystyy mihin vain! Pian varmasti koukkuselkää alkaa vihloa...
Miksi tässä elämässä pitäisi edetä tietyllä sabluunalla? Hyvähän se on, että olemme hakeutuneet hoitoihin "ajoissa" ja emme joudu taistelemaan aikaa vastaan, mutta omia voimiani vastaan kuin minkä ikäisenä tahansa.
Nyt menen valmistautumaan seksuaaliterapeutin vastaanotolle. En laita ripsiväriä, tänäänkään.
Pelottaa. Mieheni ei pääsekään mukaan. Meillä on täys työ tällä viikolla saada pidettyä kalenteriaikatauluistamme loppuviikolle kiinni, joten suosittelin hänen jättämään terapiakäynnin väliin. Voisin itsekin jättää. Eikö saman asian ajaisi kuuma höyry saunassa ja lasillinen kuplivaa? Viikonloppuna kokeilin, nyt jo taas murehdin.
Viikonloppuna sain muutenkin ajateltavaa, iskun päin kasvoja. Nainen, jota en entuudestaan tuntenut, mutta tutustuin, kertoi avoimesti lapsettomuushoitokierteestään. Miten se päätyi onnellisesti. Miten lapsi täyttää jo pian kolme. Kerroin hieman omaa tarinaani ja kiitin tätä uskollisuudesta minua kohtaan. Hän totesi kylmästi: Sinä olet vielä niin nuori, että älä murehdi. En saanut sanotuksi, kuin "puolitoista vuotta on kiertoja takana, en enää tällä menolla ole kauaa nuori."
Ties tarkoittiko hyvää, mutta sanoi pahaa. Mutta teki rei´än sydämeeni. Ystävälleni tästä avauduttua hän totesi, "aika on puolellasi, usko pois."
Mutta kuinka kukaan tämän helvetin läpikäynyt voi toiselle edes todeta kylmän viileästi, että ei sinun aikasi vielä olekaan, koska olet liian nuori. Olen (olin?) nuori, koska olen aina halunnut perustaa perheen nuorena, saada lapsille pienet ikäerot ja olla energinen äiti, joka pystyy mihin vain! Pian varmasti koukkuselkää alkaa vihloa...
Miksi tässä elämässä pitäisi edetä tietyllä sabluunalla? Hyvähän se on, että olemme hakeutuneet hoitoihin "ajoissa" ja emme joudu taistelemaan aikaa vastaan, mutta omia voimiani vastaan kuin minkä ikäisenä tahansa.
Nyt menen valmistautumaan seksuaaliterapeutin vastaanotolle. En laita ripsiväriä, tänäänkään.
perjantai 8. helmikuuta 2013
Inseminaatio.
Tänään se sitten tapahtui. Kesken kirkkaan työpäiväni.
Aamulla herättelin 4:45 miestäni ennen töihin lähtöä juomaan vettä. Mumiseva mies avasi suunsa, jonne pudottelin vesitilkkoja. Hurjaa, mutta näin lääkäri suositteli tekemään: Juomaan mahdollisimman paljon vettä ennen itse toimitusta.
Klo. 08 mieheni oli tehnyt toimenpiteen, pistänyt siis simpat purkkiin ja vei labraan, jossa ne vastaanotettiin pesua varten klo 08:25.
Klo 11. oli varattu aikamme. Luonnollisesti se oli tietenkin myöhässä, mutta minä en. Kesken päivän ajelun sumuisessa säässä sumuisessa tunnelmassa jälleen keskussairaalaan. Odottelimme yhdessä aulassa ja päässäni vilisi kaikenlaisia ajatuksia. Lähinnä se, miten nämäkin käytävät tulivat yhtäkkiä niin tutuiksi meille. Miten joudumme istumaan niillä luultavasti vielä vuosi toisensa jälkeen.
Pääsimme sisään. Jälleen uusi lääkäri. Oikein osaavalta tuntuva ja ystävällinen. Kerroin taustojamme hieman, osittain hän luki vain edellisestä epikriisistä. Riisuuduin ja odottelimme simppoja saapuviksi.
Kerroin, kuinka tänään alkoi pieni tiputtava vuoto ennen tuloani. Lääkäri totesi sen varmaan johtuvan ovulaatiosta tai lääkkeestä. Tai kummastakin. Sanoin olevani niin kyyninen ja skeptinen koko ovulaatio- sanaa kohtaan, että melkein räjähdän. En usko siihen.
Lääkäri ultrasi ja oli samaa mieltä. Aika pieneltä ja heikolta todennäköisyys näyttää. Ainakaan munarakkula ei ole puhjennut ja voi olla, että se ei edes sellainen ole. Luultavasti kysta.
Sitten se kuitenkin tehtiin. Simpat saapuivat, pienellä katerilla ne laitettiin kohtuun. Odottamaan noutajaansa. Saimme paperit, joissa luki hienot lukemat. Parhaat tähänastisista: mieheni oli onnistunut, ollut stressaamatta ja saanut aikaan paljon paremman luvut kuin koskaan ennen. Mistä se lie johtuu, sitä emme tiedä.
Nyt, odotamme. 22.2.2013 on meidän kirjoihini kirjoitettu seuraava askeleemme. Aion vaalia tätä. Elän pumpulissa ja pidän itsestäni huolta. Nyt kuitenkin pieni määrä jäätelöä tähän väliin ;)
Toivottavasti olet peukut pystyssä. Jotain on nyt tehty, paljon tekemättä, mutta toivoa jälleen uskon, sen pienen verran.
Ja sitten palasin töihin. Kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Voitte kuvitella, miltä tuntui istua jalat ristissä palaverissa?
Aamulla herättelin 4:45 miestäni ennen töihin lähtöä juomaan vettä. Mumiseva mies avasi suunsa, jonne pudottelin vesitilkkoja. Hurjaa, mutta näin lääkäri suositteli tekemään: Juomaan mahdollisimman paljon vettä ennen itse toimitusta.
Klo. 08 mieheni oli tehnyt toimenpiteen, pistänyt siis simpat purkkiin ja vei labraan, jossa ne vastaanotettiin pesua varten klo 08:25.
Klo 11. oli varattu aikamme. Luonnollisesti se oli tietenkin myöhässä, mutta minä en. Kesken päivän ajelun sumuisessa säässä sumuisessa tunnelmassa jälleen keskussairaalaan. Odottelimme yhdessä aulassa ja päässäni vilisi kaikenlaisia ajatuksia. Lähinnä se, miten nämäkin käytävät tulivat yhtäkkiä niin tutuiksi meille. Miten joudumme istumaan niillä luultavasti vielä vuosi toisensa jälkeen.
Pääsimme sisään. Jälleen uusi lääkäri. Oikein osaavalta tuntuva ja ystävällinen. Kerroin taustojamme hieman, osittain hän luki vain edellisestä epikriisistä. Riisuuduin ja odottelimme simppoja saapuviksi.
Kerroin, kuinka tänään alkoi pieni tiputtava vuoto ennen tuloani. Lääkäri totesi sen varmaan johtuvan ovulaatiosta tai lääkkeestä. Tai kummastakin. Sanoin olevani niin kyyninen ja skeptinen koko ovulaatio- sanaa kohtaan, että melkein räjähdän. En usko siihen.
Lääkäri ultrasi ja oli samaa mieltä. Aika pieneltä ja heikolta todennäköisyys näyttää. Ainakaan munarakkula ei ole puhjennut ja voi olla, että se ei edes sellainen ole. Luultavasti kysta.
Sitten se kuitenkin tehtiin. Simpat saapuivat, pienellä katerilla ne laitettiin kohtuun. Odottamaan noutajaansa. Saimme paperit, joissa luki hienot lukemat. Parhaat tähänastisista: mieheni oli onnistunut, ollut stressaamatta ja saanut aikaan paljon paremman luvut kuin koskaan ennen. Mistä se lie johtuu, sitä emme tiedä.
Nyt, odotamme. 22.2.2013 on meidän kirjoihini kirjoitettu seuraava askeleemme. Aion vaalia tätä. Elän pumpulissa ja pidän itsestäni huolta. Nyt kuitenkin pieni määrä jäätelöä tähän väliin ;)
Toivottavasti olet peukut pystyssä. Jotain on nyt tehty, paljon tekemättä, mutta toivoa jälleen uskon, sen pienen verran.
Ja sitten palasin töihin. Kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Voitte kuvitella, miltä tuntui istua jalat ristissä palaverissa?
keskiviikko 6. helmikuuta 2013
Eteenpäin.
Nyt ei ole aika katsoa taaksepäin, vaan mennä siihen suuntaan, kuin nenä näyttää.
Tänään on tapahtunut kertarytinällä niin monta asiaa, että en ole vielä itsekään aivan varma, ymmärsinkö oikein kaiken.
Menin (YKSIN! niin, valitettavasti jouduin) munatorvien aukiolotutkimukseen. Tällä kertaa hyvin ystävällinen lääkäri pyysi minua heti riisuutumaan ja käymään vessassa, mikäli edellisestä käynnistä on useampi aika. Ystävällinen sairaanhoitaja/ kätilö varmisti, että olenhan ottanut alle kipulääkkkeet, vaikka toimenpide sinällään on nopea ja aika kivuton.
Riisuiduin ja kävin gynekologiseen tutkimusasentoon. Minua jännitti paljon. Eniten jännitystä aiheutti kuitenkin ehkä se, että olin yksin. Munatorvien aukiolotutkimus tehtiin keittosuolaliuoksen ja ilman avulla. Tämä sattui tavattoman paljon! Niin paljon, että minua itkettää vieläkin kyseinen toimenpide. Yritin olla kovin reipas, mutta ilman laittaminen tuntui ikuiselta kärsimykseltä kaikkien juurihoidettujen hampaidenikin jälkeen. Lääkäri mietti heti alkuunsa, että mahtavatkohan munatorveni olla hyvin tukossa, kun toimenpide sattui minuun niin paljon. Kun laittoivat yhdessä sairaanhoitajan kanssa keittosuolaliuosta, kipu helpottui ja enää ei sattunut niin mahdottomasti. Tänään oli siis kiertopäivä 10.
Otin ennen toimenpidettä ibuprofeiinia 3x 400mg tabletin. Tämä oli ehkä yliampuvan kuuloista, mutta pohdin vain siinä toimepidetuolilla maatessani, että mitenköhän paljon se olisi sattunut ilman lääkettä!
Toimenpide itsessään kesti noin 10minuuttia, jonka aikana laitettiin katerin avulla kohtuonteloon keittosuolaliuosta ja vuoroin ilmaa. Tätä toimenpidettä lääkäri seurasi tarkasti samalla ultraäänisauvalla.
Kun tutkimus oli tehty ja lääkäri todennut, että munatorveni ovat auki ja hyväkuntoiset, sain luvan huokaista. Viimein jotain positiivista! Olin varautunut kaikkeen.
Tämän toimenpiteen saimme käydä keskussairaalassa, joka oli viime viikkoisen lääkärini lähete eteenpäin. Onneksi sain edes jotakin säästöä. AVA- klinikalla tästä toimenpiteestä olisi veloitettu 270€. Vaikka eihän se raha kaikkea ratkaise, on tällaisilla asioilla suuret vaikutukset.
Juttelin pukeutuessani lääkärin kanssa meidän jatkostamme. Kerroin pääsystämme IVF jonoon. Hän pohti, että ultratessaan näki mahdollisen follikkelin 17,2mm valmiina odottamaan ovulaatiota, että voisimme kokeilla Inseminaatiota. Näin IVF- jonotuksen aikana.
Kerroin, että olemme avoimin mielin valmiita ottamaan kaiken vastaan. Raskasta on odottaa ikuisesti jotain, mitä ei edes tiedä vielä, mitä voi odottaa.
Lääkäri sanoi, että olemme odottaneet pitkään ja nyt asialle viimein pitää alkaa tekemään jotakin. Jollei siemenneste ole täydellistä inseminaatioon, niin sen näkee sitten. Kokeilla kannattaa. Näin päädyimme
Pesun tarkoituksena on erottaa parhaiten liikkuvat siemenet muista. Sitten pestyt siittiöt ruiskutetaan katetrilla kohtuonteloon! Perjantaina siis pitäisi laskujen mukaan olla Inseminaatiolle tämän ovulaation indutkition jälkeen kulunut 12-42h. Ihanteellinen määrä munasoluille on 1-2 kypsää ja minulta näyttäisi piippaavan yhtä. Onnistumistuloksen lääkäri sanoi riippuvan lähinnä siemennesteen laadusta. Onnistumiprosentti inseminaatioissa yhdistettynä hormonihoitoon on noin 10-20% hoitokiertoa kohden. Tämä on aika pieni prosentti, mutta puhuimme kahden kerran kokeilusta. Mitäpä se ottaa jollei annakkaan? Tuntui niin hullulta, kun lääkäri suositteli aloittamaan raskausajan ja imetyksen monivitamiinitabletteja! Mitä hullua minä niillä teen??!
No, ostin kuitenkin. Jaoin ne kiltisti myös dosettiini muiden lapsettomuushoitolääkkeideni sekaan..
Hullulta tuntui myös ajatus siitä, että minun tulee soittaa, jos tulen raskaaksi! Että pitää mennä ultrattavaksi ja siirtyä raskausneuvolan puolelle. Hohhoi, sanon minä. Tuntuu aika kaukaisilta puheilta. Mutta siinä sitten vain nyökkäilin. Mutta lääkäri totesi myös tervetulleeksi toiseen ultraukseen inseminaation aikana. Perjantaina sovimme ilmeisesti sitten jälleen tapaamisellemme ajan.
Apua, olen ihan sekaisin saamastani tietovyörystä. Onneksi on tämä blogi, jonne purkaa ajatuksia. Saimme me vielä muutakin, nimittäin eilen tuli miehelleni kutsu kivesten ultraäänitutkimukseen, se on maanantaina. Voi, miten pidänkään peukkuja! Ei sillä, että omalla kohdallani tämä kaikki olisi niin helppoa, mutta sillä, että ei hänenkään tarvitsisi kärvistellä yhtään sen enempää. Onneksi kaikkea ei voi tietää.
Positiivinen asia oli myös saamani puhelu seksuaaliterapeutilta. Kyllä vain, näinki nopealla aikataululla! Saimme yhteisen terapia-ajan keskussairaalan seksuaaliterapeutin vastaanotolle ensi kuun alkuun. Siihenkään ei ole enää pitkä matka. Nyt olemme matkaa taittaneet jo sen verran, että on ollut ihana saada jotain uusia vastauksia ja eteenpäin tahtovaa voimaa. Enää en ole kiinni vain lääkkeissä, vaan viimein joku auttaa.
Tänään on tapahtunut kertarytinällä niin monta asiaa, että en ole vielä itsekään aivan varma, ymmärsinkö oikein kaiken.
Menin (YKSIN! niin, valitettavasti jouduin) munatorvien aukiolotutkimukseen. Tällä kertaa hyvin ystävällinen lääkäri pyysi minua heti riisuutumaan ja käymään vessassa, mikäli edellisestä käynnistä on useampi aika. Ystävällinen sairaanhoitaja/ kätilö varmisti, että olenhan ottanut alle kipulääkkkeet, vaikka toimenpide sinällään on nopea ja aika kivuton.
Riisuiduin ja kävin gynekologiseen tutkimusasentoon. Minua jännitti paljon. Eniten jännitystä aiheutti kuitenkin ehkä se, että olin yksin. Munatorvien aukiolotutkimus tehtiin keittosuolaliuoksen ja ilman avulla. Tämä sattui tavattoman paljon! Niin paljon, että minua itkettää vieläkin kyseinen toimenpide. Yritin olla kovin reipas, mutta ilman laittaminen tuntui ikuiselta kärsimykseltä kaikkien juurihoidettujen hampaidenikin jälkeen. Lääkäri mietti heti alkuunsa, että mahtavatkohan munatorveni olla hyvin tukossa, kun toimenpide sattui minuun niin paljon. Kun laittoivat yhdessä sairaanhoitajan kanssa keittosuolaliuosta, kipu helpottui ja enää ei sattunut niin mahdottomasti. Tänään oli siis kiertopäivä 10.
Otin ennen toimenpidettä ibuprofeiinia 3x 400mg tabletin. Tämä oli ehkä yliampuvan kuuloista, mutta pohdin vain siinä toimepidetuolilla maatessani, että mitenköhän paljon se olisi sattunut ilman lääkettä!
Toimenpide itsessään kesti noin 10minuuttia, jonka aikana laitettiin katerin avulla kohtuonteloon keittosuolaliuosta ja vuoroin ilmaa. Tätä toimenpidettä lääkäri seurasi tarkasti samalla ultraäänisauvalla.
Kun tutkimus oli tehty ja lääkäri todennut, että munatorveni ovat auki ja hyväkuntoiset, sain luvan huokaista. Viimein jotain positiivista! Olin varautunut kaikkeen.
Tämän toimenpiteen saimme käydä keskussairaalassa, joka oli viime viikkoisen lääkärini lähete eteenpäin. Onneksi sain edes jotakin säästöä. AVA- klinikalla tästä toimenpiteestä olisi veloitettu 270€. Vaikka eihän se raha kaikkea ratkaise, on tällaisilla asioilla suuret vaikutukset.
Juttelin pukeutuessani lääkärin kanssa meidän jatkostamme. Kerroin pääsystämme IVF jonoon. Hän pohti, että ultratessaan näki mahdollisen follikkelin 17,2mm valmiina odottamaan ovulaatiota, että voisimme kokeilla Inseminaatiota. Näin IVF- jonotuksen aikana.
Kerroin, että olemme avoimin mielin valmiita ottamaan kaiken vastaan. Raskasta on odottaa ikuisesti jotain, mitä ei edes tiedä vielä, mitä voi odottaa.
Lääkäri sanoi, että olemme odottaneet pitkään ja nyt asialle viimein pitää alkaa tekemään jotakin. Jollei siemenneste ole täydellistä inseminaatioon, niin sen näkee sitten. Kokeilla kannattaa. Näin päädyimme
Pregnyl 5000 IU injektiokuiva-aineeseen ja liuottimeen kohdallani.
TÄNÄÄN! Niin, nimenomaan tänään. Ensimmäistä kertaa elämässäni koen tämän kaiken. Olin kuin sumussa lääkärin kertoessa seuraavien päivien sisältöä. Tänään pistän piikin vatsamakkaraani, navan alapuolelle. Osaankohan? Pitäisikö jonkun ystäväni auttaa minua? Olin tutkinut munatorvien aukiolotutkimuksesta, että usealla on raskautumismahdollisuudet kasvaneet päivällä tehdyn tutkimuksen jälkeen, mutta nyt ollaankin eipäs- juupas tilanteessa, sillä mieheni pitää nyt pidättäytyä aina perjantai-aamuun saakka, jolloin hänen pitää viedä puhdas siemennäyte laboratorioon ja minä menen perässä myöhemmin, kun siemenet on pesty. Aika jännittävää!Pesun tarkoituksena on erottaa parhaiten liikkuvat siemenet muista. Sitten pestyt siittiöt ruiskutetaan katetrilla kohtuonteloon! Perjantaina siis pitäisi laskujen mukaan olla Inseminaatiolle tämän ovulaation indutkition jälkeen kulunut 12-42h. Ihanteellinen määrä munasoluille on 1-2 kypsää ja minulta näyttäisi piippaavan yhtä. Onnistumistuloksen lääkäri sanoi riippuvan lähinnä siemennesteen laadusta. Onnistumiprosentti inseminaatioissa yhdistettynä hormonihoitoon on noin 10-20% hoitokiertoa kohden. Tämä on aika pieni prosentti, mutta puhuimme kahden kerran kokeilusta. Mitäpä se ottaa jollei annakkaan? Tuntui niin hullulta, kun lääkäri suositteli aloittamaan raskausajan ja imetyksen monivitamiinitabletteja! Mitä hullua minä niillä teen??!
No, ostin kuitenkin. Jaoin ne kiltisti myös dosettiini muiden lapsettomuushoitolääkkeideni sekaan..
Hullulta tuntui myös ajatus siitä, että minun tulee soittaa, jos tulen raskaaksi! Että pitää mennä ultrattavaksi ja siirtyä raskausneuvolan puolelle. Hohhoi, sanon minä. Tuntuu aika kaukaisilta puheilta. Mutta siinä sitten vain nyökkäilin. Mutta lääkäri totesi myös tervetulleeksi toiseen ultraukseen inseminaation aikana. Perjantaina sovimme ilmeisesti sitten jälleen tapaamisellemme ajan.
Apua, olen ihan sekaisin saamastani tietovyörystä. Onneksi on tämä blogi, jonne purkaa ajatuksia. Saimme me vielä muutakin, nimittäin eilen tuli miehelleni kutsu kivesten ultraäänitutkimukseen, se on maanantaina. Voi, miten pidänkään peukkuja! Ei sillä, että omalla kohdallani tämä kaikki olisi niin helppoa, mutta sillä, että ei hänenkään tarvitsisi kärvistellä yhtään sen enempää. Onneksi kaikkea ei voi tietää.
Positiivinen asia oli myös saamani puhelu seksuaaliterapeutilta. Kyllä vain, näinki nopealla aikataululla! Saimme yhteisen terapia-ajan keskussairaalan seksuaaliterapeutin vastaanotolle ensi kuun alkuun. Siihenkään ei ole enää pitkä matka. Nyt olemme matkaa taittaneet jo sen verran, että on ollut ihana saada jotain uusia vastauksia ja eteenpäin tahtovaa voimaa. Enää en ole kiinni vain lääkkeissä, vaan viimein joku auttaa.
tiistai 8. tammikuuta 2013
Parempi päivä.
Tänään ajattelin pitää paremman päivän. Ihan näin vaikka itsenikin vuoksi.
Silmäni ovat tällä hetkellä lähes muurautuneet surusta toisiinsa, peilistä katsovaa henkilöä en ollut aamulla edes tunnistaa. Mutta nyt on se, parempi päivä.
Viikonloppu meni hupskeikkaa - täysissä tohinoissa. Ohjelmaa riitti useampien juhlien sekä isompien ostoksien äärellä. Omaa oloa ei kovin ehtinyt tarkkailla, kun sille ei antanut aikaa. Mutta todettakoon, että kiertopäivä ykkönen tuskin oli ykkönen. Päättäväisenä naisena kuitenkin haluan uskoa siihen, mutta pienet tuhrut, joita kahden päivän aikana koin, olivat ennemminkin ehkä huono vitsi kuin kiertopäivien alkuun lähtö.
Viikonlopun aikana puolukkapäivät siis olivat jo historiaa. Lauantaina aloitin kuitenkin kiertopäivä kolmosena anastrozol- lääkkeen. Eihän minulla ollut vaihtoehtoja, eikä ketään, kenen puoleen kääntyä viikonloppuaikaan. Mistä tiesin, teenkö oikein vai väärin?
Mutta näin päädyin. Hyvä niin. Eilen soitin Ava- klinikalle kysyäkseni tästä ja kannustava kätilö vastaanotosta sanoi minun tehneeni juuri oikein. Varmistin vielä ajanvaraukseni tämän kuun loppupuolelle. Ystävällinen vastaanottonainen vielä puhelun päätteeksi toivoi, että minulla olisi kaikki hyvin.
Voi, miten lohduton itku siitä alkoikaan. Mitä muutakaan voisin itse toivoa?
Päivä jatkui kuitenkin töissä. Kevyttä tahtia kohti iltaa. Suunnittelin, miten puran päätäni kuntoiluun illan aikana, mutta sainkin kutsun ystäväni luo iltateelle. Paransimme ja pahensimme maailmaa lähes NELJÄ tuntia! Se siitä pikavisiitistä. Vaikka näemme usein, ei aina avata suurimpia haavoja. Nyt ajattelisi, että ne saavat jälleen muhia laastarin alla seuraavat kerrat kun tapaamme. Jos näin isoista asioista puhuu aina kun tapaa toisen, katoaa elämästä se pieninkin ilo. Toivon ystävyydeltä kuitenkin myös huumoria ja spontaaneja ilon hetkiä.
Kotiin tulin siis vasta tällaisen päivän jälkeen illalla myöhään. Hain postin, kuten kuka tahansa ja mainoksen välistä pilkotti kirjekuori. Tarkemminkin kaksi. Toisen oli kirjoittanut tuttu käsiala kauakaa, toisen keskussairaala. Päätin jättää iloisemman kuoren seuraavaksi ja avasin keskussairaalan kirjeen.
Meidät on otettu tosissaan. Saimme ensimmäistä kertaa kutsun Gynp naistentautien poliklinikalle kuun viimeiselle päivälle. Eikö julkinen terveydenhuolto ollutkaan hylännyt meitä? Eikö tässä pitänyt ollakin jokin "vuoden jonotusaika". Sitä en tiedä enää, mutta iloinen olen. Saisimmeko vihdoin vaatia lähetteen AVA- klinikalle ja pääsisimme "himpun" verran halvemmalla, (niin, lapsenteko voi olla kallista lystiä.. tälläkin hetkellä kustannuksemme ovat hiponeet jo tuhanteen euroon, vaikka olemme hoidoissa vasta alkutekijöissä.. toisille se lapsen"teko" on ilmaista, jopa vahingollista..)
Sängynpohjalla päivää pohtiessani iski järkyttävä migreeni. Enää tähän päivää jäsennellessäni en yhtään ihmettele sitä. Tänään on parempi päivä. Parempaa päivää myös sinulle <3
Silmäni ovat tällä hetkellä lähes muurautuneet surusta toisiinsa, peilistä katsovaa henkilöä en ollut aamulla edes tunnistaa. Mutta nyt on se, parempi päivä.
Viikonloppu meni hupskeikkaa - täysissä tohinoissa. Ohjelmaa riitti useampien juhlien sekä isompien ostoksien äärellä. Omaa oloa ei kovin ehtinyt tarkkailla, kun sille ei antanut aikaa. Mutta todettakoon, että kiertopäivä ykkönen tuskin oli ykkönen. Päättäväisenä naisena kuitenkin haluan uskoa siihen, mutta pienet tuhrut, joita kahden päivän aikana koin, olivat ennemminkin ehkä huono vitsi kuin kiertopäivien alkuun lähtö.
Viikonlopun aikana puolukkapäivät siis olivat jo historiaa. Lauantaina aloitin kuitenkin kiertopäivä kolmosena anastrozol- lääkkeen. Eihän minulla ollut vaihtoehtoja, eikä ketään, kenen puoleen kääntyä viikonloppuaikaan. Mistä tiesin, teenkö oikein vai väärin?
Mutta näin päädyin. Hyvä niin. Eilen soitin Ava- klinikalle kysyäkseni tästä ja kannustava kätilö vastaanotosta sanoi minun tehneeni juuri oikein. Varmistin vielä ajanvaraukseni tämän kuun loppupuolelle. Ystävällinen vastaanottonainen vielä puhelun päätteeksi toivoi, että minulla olisi kaikki hyvin.
Voi, miten lohduton itku siitä alkoikaan. Mitä muutakaan voisin itse toivoa?
Päivä jatkui kuitenkin töissä. Kevyttä tahtia kohti iltaa. Suunnittelin, miten puran päätäni kuntoiluun illan aikana, mutta sainkin kutsun ystäväni luo iltateelle. Paransimme ja pahensimme maailmaa lähes NELJÄ tuntia! Se siitä pikavisiitistä. Vaikka näemme usein, ei aina avata suurimpia haavoja. Nyt ajattelisi, että ne saavat jälleen muhia laastarin alla seuraavat kerrat kun tapaamme. Jos näin isoista asioista puhuu aina kun tapaa toisen, katoaa elämästä se pieninkin ilo. Toivon ystävyydeltä kuitenkin myös huumoria ja spontaaneja ilon hetkiä.
Kotiin tulin siis vasta tällaisen päivän jälkeen illalla myöhään. Hain postin, kuten kuka tahansa ja mainoksen välistä pilkotti kirjekuori. Tarkemminkin kaksi. Toisen oli kirjoittanut tuttu käsiala kauakaa, toisen keskussairaala. Päätin jättää iloisemman kuoren seuraavaksi ja avasin keskussairaalan kirjeen.
Meidät on otettu tosissaan. Saimme ensimmäistä kertaa kutsun Gynp naistentautien poliklinikalle kuun viimeiselle päivälle. Eikö julkinen terveydenhuolto ollutkaan hylännyt meitä? Eikö tässä pitänyt ollakin jokin "vuoden jonotusaika". Sitä en tiedä enää, mutta iloinen olen. Saisimmeko vihdoin vaatia lähetteen AVA- klinikalle ja pääsisimme "himpun" verran halvemmalla, (niin, lapsenteko voi olla kallista lystiä.. tälläkin hetkellä kustannuksemme ovat hiponeet jo tuhanteen euroon, vaikka olemme hoidoissa vasta alkutekijöissä.. toisille se lapsen"teko" on ilmaista, jopa vahingollista..)
Sängynpohjalla päivää pohtiessani iski järkyttävä migreeni. Enää tähän päivää jäsennellessäni en yhtään ihmettele sitä. Tänään on parempi päivä. Parempaa päivää myös sinulle <3
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)