Pitkä matka äidiksi.

...mutta olen matkaa jo taivaltanutkin...

Täällä tällä hetkellä kaikki hyvin. Tiistaina olimme keskussairaalassa tapaamassa Palloamme <3
Kertakaikkisesti miten jännitti avata sairaalan ovi, ottaa sisäänhengityksellä sitä katkuntuoksua sisään ja ulos. Istuin vessassa ja mieheni kävi ilmoittamassa meidät sisään. Yksityisellä käymämme aika ei ollut mitään tähän verrattuna. Sehän oli vain iloinen käynti. Tähän liittyi kaiketi jotain psykologisia päänsisäisiä harhoja siitä, että taas tutulla käytävällä ootellaan... Ja sitten lopputulos olisi karmiva.

Tällä kertaa se oli kuitenkin muuta. Se oli aina ennen niin rasittavan lääkärimme pelastus. Hän löysi pienemme ja pienellämme oli kaikki hyvin. Viimeksi 6+2 päivällä käymämme ultra näytti pienokaisemme olevan 4,5mm, nyt 7+6 päivillä hän olijo 14,5mm! Jollain on KIIRE KASVAA! Ja hyvä niin. Täällä odottelemme.

Meillä ei ole kaikki valmista, meillä ei ole oikeastaan mikään valmista. Meidän kotiamme työstämme joka päivä, että siellä olisi kevääksi kaikki muuttokuntoista, mutta työtä on vielä paljon.

Valmista on se, että rohkenen tulevana viikonloppuna avata vauvapakettini. Olen sitä työstänyt nyt jo aika pitkään. Paketissa on paljon vuosien aikana tekemiäni ostoksia; lappuhaalareita, bodeja, hattuja, leluja, matkamuistoja maailmalta (kuten Disneyworldista Orlannosta ostamani pehmolelut ja Disneyn rekka..), potkareita, kehyksiä vauvakuville, yms. Ne kaikki jotka säästin. Ne monet jotka heitin menemään saivat mennäkin menojaan.
Nämä sulloin viime syksynä, vuosi sitten näihin aikoihin, laatikkoonsa ja painoin kannen lujasti kiinni. Mieheni nosti sen niin ylös varastomme hyllylle, että en ole edes nähnyt sitä. Nyt se on jo muuttanut uuden kotimme varastoon.


Uskalsin tiistain ultran jälkeen tehdä ostoksen. Pienen vain, sellaisen, joka tarpeen vaatiessa sitten sullotaan laatikkoon myös. Mutta niin suloisen;
Pallokuvioiset puna-valkoiset haaremihousut. Ne ovat ihan syötävät. Ensin pidin niitä pari päivää omassa vaatekaapissani, sitten laitoin mieheni vaatekaappiin ja voi sitä hymyä häneltä eilen, kun tuli kysymään, että nytkö jo Pallot valtaavat kotimme.

Voi kyllä.

Tiedän, että blogiani lukee paljon ihmisiä. Moni on varmasti jäänyt nyt pois, kun tilanne ei olekaan enää kriisi, kamala, oksettava ja puristavan ahdistava. Oloni on nyt niin kevyt. Kuin höyhenenlailla vain liitelen. Raskauden merkkejä kropassani on valtavan suureksi pullistuneet rintani (oikeasti!!!), joista on jo nyt havaittavavissa nännit ihan eri tavalla, kuin koskaan ennen. Ja toinen, ei niin mieltäni askarruttanut, vaan pikemminkin nautintoa antanut; uni. Totuuden mukaisesti tunnustettakoon, että eilenkin nukahdin klo 21 aikaan ja heräsin tänä aamuna ensimmäisen kerran 06, josta jatkoin vielä 07:30 saakka unia. Eli kevyesti 10,30h unta yöhön! Nyt haluankin levätä aina, kun koen sen tarpeen vaativan. Ei ole kyse vain omasta mielenhalustani vaan paljon tärkeämmästä. Teen kaikkeni pienokaisemme eteen.



Nyt pitää lähteä elantoon. Terveisiä meiltä,
8+2

Taas se tuli.

Eilen se taas tuli.

Puhelu:
-"Onneksi olkoon tädille pienestä nyytistä!"

-"Kiitos! Olen ylpeä täti, jolla on monta kullanmurua!"

-"Eikös ole itsellä aivan vauvakuumetta niitä katsellessa? Siis tarkoitan sinua, en itseäni."

-"Noh, voisi kai sen niinkin ilmaista. Mutta olen onnellinen täti ja muusta viis."

-"Eli pienten jalkojen töminää saadaan odotella teiltäkin päin aivan näinä aikoina. Voi miten kivaa!"

-"No ei nyt niinkään.."

-"Joo, mutta hei, mitäs muuten..."


Ja sitten lähdin katselemaan lasten urheilukilpailuja. Pienet tädin kultahiput pärjäsivät loistavasti. Itsestäni en olisikaan niin ylpeä. Kuljetin varovasti vauvan rattaita kentän laidalla. Tuttuja ihmisiä tuli vastaan pienten lastensa JA vauvojensa (kyllä, voi heillä on jo näin autuaita tilanteita.) Iloisia hymyjä sain vaunujen saattelemana ympärilleni. Voi kumpa minäkin joskus. Sitten se tuli:

"Voiii, tämä lapsihan on aivan sinun näköisesikin. Ihan voisi kuvitella, että on sinun omasi. Eikö teillekin nyt jo?"

Kaikista eniten sydäntäni kuitenkin on riipaissut pala, jonka siskoni esikoinen sanoi ensimmäistä kertaa nähdessäni heidän perheensä uusimman tulokkaan;
"Kuule T, - tämä vauvahan voisi olla aivan teidän oma."

Annoin kyyneleen silloin virrata poskelleni ilman peittelyä. Ajallisesti olisin toivonut enemmän kuin mitään, että se pienokainen olisi meidän ollutkin. Niin paljon.
Mutta ei ole.
Miten kuvittelinkaan, kun joskus siskolleni ehdotin, että lähtisimme "samaan kiertoon pyrkimään" ja sitten lykkisimme äitiyslomalla vaunuja samaan tahtiin serkusten jokellessa toisilleen. Olenpa ollut ajattelematon ja tyhmä. Vuoden vaihteeseen asti vauvan teko oli minulle pakkotoistoa ja uudelleen petetyksi tullutta. Vuosi toi tullessaan lohduttoman surun ja nyt kesän aikana olen avannut silmäni muullekin maailmalle. Yritän olla iloinen pienten läheisten lasteni naurusta ja touhusta. He ovat pieniä vain hetken, minä olen luultavasti lapseton ikuisesti.