Eilen se taas tuli.
Puhelu:
-"Onneksi olkoon tädille pienestä nyytistä!"
-"Kiitos! Olen ylpeä täti, jolla on monta kullanmurua!"
-"Eikös ole itsellä aivan vauvakuumetta niitä katsellessa? Siis tarkoitan sinua, en itseäni."
-"Noh, voisi kai sen niinkin ilmaista. Mutta olen onnellinen täti ja muusta viis."
-"Eli pienten jalkojen töminää saadaan odotella teiltäkin päin aivan näinä aikoina. Voi miten kivaa!"
-"No ei nyt niinkään.."
-"Joo, mutta hei, mitäs muuten..."
Ja sitten lähdin katselemaan lasten urheilukilpailuja. Pienet tädin kultahiput pärjäsivät loistavasti. Itsestäni en olisikaan niin ylpeä. Kuljetin varovasti vauvan rattaita kentän laidalla. Tuttuja ihmisiä tuli vastaan pienten lastensa JA vauvojensa (kyllä, voi heillä on jo näin autuaita tilanteita.) Iloisia hymyjä sain vaunujen saattelemana ympärilleni. Voi kumpa minäkin joskus. Sitten se tuli:
"Voiii, tämä lapsihan on aivan sinun näköisesikin. Ihan voisi kuvitella, että on sinun omasi. Eikö teillekin nyt jo?"
Kaikista eniten sydäntäni kuitenkin on riipaissut pala, jonka siskoni esikoinen sanoi ensimmäistä kertaa nähdessäni heidän perheensä uusimman tulokkaan;
"Kuule T, - tämä vauvahan voisi olla aivan teidän oma."
Annoin kyyneleen silloin virrata poskelleni ilman peittelyä. Ajallisesti olisin toivonut enemmän kuin mitään, että se pienokainen olisi meidän ollutkin. Niin paljon.
Mutta ei ole.
Miten kuvittelinkaan, kun joskus siskolleni ehdotin, että lähtisimme "samaan kiertoon pyrkimään" ja sitten lykkisimme äitiyslomalla vaunuja samaan tahtiin serkusten jokellessa toisilleen. Olenpa ollut ajattelematon ja tyhmä. Vuoden vaihteeseen asti vauvan teko oli minulle pakkotoistoa ja uudelleen petetyksi tullutta. Vuosi toi tullessaan lohduttoman surun ja nyt kesän aikana olen avannut silmäni muullekin maailmalle. Yritän olla iloinen pienten läheisten lasteni naurusta ja touhusta. He ovat pieniä vain hetken, minä olen luultavasti lapseton ikuisesti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti