Puoli vuotta.

Muutama sananen.

Puoli vuotta.

Lyhyt aika monessa kohdassa, pitkä aika ihmiselämän ensi hetkissä. En ole kyennyt kohtaamaan tätä blogiani montaakaan kertaa puolen vuoden aikana. Ensimmäiset viikot vauvan syntymän jälkeen halusin keskittyä täysin vain pieneeni. Toiset viikot halusin unohtaa, että alkuun saattaminen oli raskasta ja polku vaikea.

Sitten oli hetki, jolloin kohtasin sen kaiken. Sain olkapäät, joille kertoa ajatuksiani, joita siihen mennessä oli tullut. Kerroin vaikeasta synnytyksestä, siitä, miten en edes laitoksella huomannut sen olevan vaikea, koska olin tottunut kaiken menevän vaikeimman kautta. Siitä, miten nyt ihmiselämämme kotona on ollut pilviä ja aurinkoa. Ja sitä on jatkunut.

Meillä on hyvä olla näin, kaikilla kolmella. Elämä on meillä nyt.

Kaikkea hyvää Sinullekin, rakkauden täyteistä joulua ja sitä omaa pientä, elämän suurinta joululahjan toivoa kaikille.

Taas se tuli.

Eilen se taas tuli.

Puhelu:
-"Onneksi olkoon tädille pienestä nyytistä!"

-"Kiitos! Olen ylpeä täti, jolla on monta kullanmurua!"

-"Eikös ole itsellä aivan vauvakuumetta niitä katsellessa? Siis tarkoitan sinua, en itseäni."

-"Noh, voisi kai sen niinkin ilmaista. Mutta olen onnellinen täti ja muusta viis."

-"Eli pienten jalkojen töminää saadaan odotella teiltäkin päin aivan näinä aikoina. Voi miten kivaa!"

-"No ei nyt niinkään.."

-"Joo, mutta hei, mitäs muuten..."


Ja sitten lähdin katselemaan lasten urheilukilpailuja. Pienet tädin kultahiput pärjäsivät loistavasti. Itsestäni en olisikaan niin ylpeä. Kuljetin varovasti vauvan rattaita kentän laidalla. Tuttuja ihmisiä tuli vastaan pienten lastensa JA vauvojensa (kyllä, voi heillä on jo näin autuaita tilanteita.) Iloisia hymyjä sain vaunujen saattelemana ympärilleni. Voi kumpa minäkin joskus. Sitten se tuli:

"Voiii, tämä lapsihan on aivan sinun näköisesikin. Ihan voisi kuvitella, että on sinun omasi. Eikö teillekin nyt jo?"

Kaikista eniten sydäntäni kuitenkin on riipaissut pala, jonka siskoni esikoinen sanoi ensimmäistä kertaa nähdessäni heidän perheensä uusimman tulokkaan;
"Kuule T, - tämä vauvahan voisi olla aivan teidän oma."

Annoin kyyneleen silloin virrata poskelleni ilman peittelyä. Ajallisesti olisin toivonut enemmän kuin mitään, että se pienokainen olisi meidän ollutkin. Niin paljon.
Mutta ei ole.
Miten kuvittelinkaan, kun joskus siskolleni ehdotin, että lähtisimme "samaan kiertoon pyrkimään" ja sitten lykkisimme äitiyslomalla vaunuja samaan tahtiin serkusten jokellessa toisilleen. Olenpa ollut ajattelematon ja tyhmä. Vuoden vaihteeseen asti vauvan teko oli minulle pakkotoistoa ja uudelleen petetyksi tullutta. Vuosi toi tullessaan lohduttoman surun ja nyt kesän aikana olen avannut silmäni muullekin maailmalle. Yritän olla iloinen pienten läheisten lasteni naurusta ja touhusta. He ovat pieniä vain hetken, minä olen luultavasti lapseton ikuisesti.

Ongelma äänessä.

Vaikka ongelmista harvoin haluaa puhua ääneen, on niistä kuitenkin kirjoittamisen kautta jotain apua.
Olemme ajaneet umpikujaan ja sen jälkeen menneet pöpelikköön ja olemme sekoittuneet solmussa toistemme ajatuksien kanssa ja vauhti tyssäsi tähän.

Tämä on siis tilanne tällä hetkellä.

Onneksi saimme äsken viimeksi apua. Olimme seksuaaliterapeutin vastaanotolla keskussairaalassa.

Listasimme ongelmia:
- Mies on masentunut, hänellä on nyt sairasloma masennuksensa vuoksi.
- Remonttitalomme projekti on nyt jäädytetty. Talon kohtalo on avoin, mutta olemme yhdessä tulleet tulokseen, että voimme siitä MATERIAALISTA luopua
- Terveys on tärkein kummallekin, mutta emme arvosta sitä toisissamme tarpeeksi
- Olen joutunut kokemaan liian paljon lapsettomuuden tuskaa itsekseni ilman miehen tukea
- Lapsettomuushoidot ovat elämämme suurin ongelma. Totuus on, että sairauteni etenee ja vuosi vuodelta se on vain vaikeampaa ja lohduttomampaa. Emme voi luovuttaa hoitoja nyt
- Jatkan hoidot yksin, jos mieheni ei halua jatkaa hoitoja nyt.
- Keskustelimme, miltä ero keskenäisyydestämme tuntuisi. Kumpikin ajattelimme sen olevan vain viimeinen vaihtoehto. Siitä ei olisi ylipääsyä, niin paljon toistamme rakastamme. Sitä ei ole kuitenkaan voinut edes tätä elämämme isointa kriisiä ennen voinut kuvitella
- Sukumme (molempien..) on pahin ja paras. Ajattelevat hyvää ja toivovat parastamme, mutta tekevät hullujakin ratkaisuja.. myös puolestamme
- Haluamme oppia jälleen pitämään toisiamme kädestä kiinni ja jakamaan kaiken rakkautemme keskellemme.

Juhannusviikolla palaamme lapsettomuushoitojen äärelle. Siihen saakka on hiljaista. Myös sen jälkeen on aika hiljaista, sillä polit ovat heinäkuun ajan kiinni. Näin kerrottiin myös yksityiseltä; tällaiselle erikoisosaamiselle ei voida ottaa sijaisia, vaan kaikki ovat joka vuosi aina heinäkuun tauolla. Hoidot jatkuvat siis aikaisintaan elokuussa. Hoidonsuunnittelukäynti on siis juhannusta ennen ja siihen tähtäämme nyt. Se on tärkeintä. Lopputulos kaikelle kriisille on vain haave, josta haluamme toivoa pitävämme kiinni. Nyt minun pitäisi jaksaa soittaa vauvaperheeseen onnittelupuhelua ja kutsua itseni kylään. Ei minun taida kuitenkaan olla pakko? Joten jätän sen tekemättä. Kaveriperheeni voi nyt odotella sitä hetkeä, kun minulla on sopiva olla.
Siskoni perhe kuitenkin on saanut hyväksyntäni tästä kaikesta. Heidän pienokaisensa on valloittanut sydämeni ja aion hänet sulkea rakkauteeni ja olen tästä ikionnellinen. Enhän voinut tietää, miten reagoin nähdessäni valmiin vauvan siskollani. Hän sai jotain lisää perheeseensä, jota minulla ei ole tiedossa ainuttakaan. Mutta mieleni hyväksyi sen ja tuuditin vauvaa hyväksyvästi sylissäni koko sen ajan, kun sain olla heillä. Miten voisin sanoin kuvailla kuinka onnellinen olen, että mieleni hyväksyi hänet perheeseeni.


Kumpa ei enempää tulisi kriisejä elämääni.

Ristiäiset.

Pienen, viidennen, kummilapseni ristiäispäivä oli tänään. Juuri äsken saavuin uupuneena kotiin reissulta.

Päivä alkoi huonosti; riitelimme heti aamutuimaan mieheni kanssa ja tuntuu, kuin koko parisuhteemme eläisi nyt silkkaa sumua. Hänellä on mielessään jokin ihan muu riitelyn aihe, kuin edes kuvittelisin ja itse, itse olen poikki riitelyyn. Olenkin jo sanonut, että sanat on sanottu ja nyt on tekojen aika; ota minut loppuelämäksesi tai jätä minut ikuisesti.

Vastaus on pysynyt kuitenkin rakkauden sanassa kiinni. Mutta poikki olen.

Ettekä varmasti epäile, että eikö tämä päivä olisi tuonut vielä oman haasteensa. Perhe, jossa kummina toimimme, on myöskin onnensa takuulla ansainneet. Ei helpoista lähtökohdista ole heillekään lähdetty, mutta on näin mustana omana aikana vaikea asettua toisten taakse iloitsemaan. Siispä tein kaikkeni pitääkseni pepsodent- hymyn tänään ylläni. Onnistuin mielestäni siinä hyvin.

Päivä oli mitä helteisin, pappi oli mitä ylimalkaisin ja lapsi oli mitä hyväntuulisimman aurinkoisin. Mutta se puku, se oli liukas ja lapsi hiestä märkä. Kättäni vapisutti oma jännitykseni sitä kohtaan, mitä lapsesta ja tämän nimestä ajattelen. Mitä, jos he "vievät" meidän "lapsemme" nimen? Tällaisia turhuuksia ajattelin.

Kaikki meni kuitenkin hyvin. Lapsi sai kauniin, ei meidän nimivarastosta, nimen ja olen ylen onnellinen omasta suorituksestani.

Monta asiaa kuitenkin päivässä kaiherti, mutta ei enää särähtäen sillä tavalla korvaani, kuin aikaisemmassa vaiheessa.

1. Pappi oli vitsikäs, - "vanhemmat, tehkäähän lapsia kuitenkin enemmän kuin minulla. Siihen tarvitsette kuitenkin lapsia siis enemmän kuin viisi."

2. Sukulaisnainen minulle "Voi miten ihana tuo kastemekko oli tämäkin tytön yllä. On se niin hienoa ajatella, että on kulkenut suvussamme jo vuosikymmenten ajan. Seuraavaksi se taitaakin olla teidän lastenne yllä." Tähän totesin tyynesti, että "Niin, sitä aikaa odotellessa. Siihen saattaa mennä aika kauan jos silloinkaan."
"Voi älähän höpsi. Kun vain päätätte ajankohdan, niin siitähän kaikki on vain kiinni. Kyllä mekkoa kauaa ei saa pölyttyä antaa."
"Niin, mutta tiedäthän, kaikki ei ole tässä elämässä käsikirjoitettua ja mene kuin suunnittelisi"
"No mutta, nyt vain sitten suunnittelemaan!"

...Menin mieheni luo.

3. "Vooi, milloinkohan meillä on seuraavat sukujuhlat? Kenenköhän ristiäisiin seuraavaksi kutsu käy?" ...Ja iskusilmäys minuun päin.

4. "Hei, ottakaa näitä leivonnaisia mukaanne!"
- "Ei kiitos, on matkakin niin pitkä"
"Eikun ihan tosi, saat sinäkin vähän vatsantäytettä, kun ei siellä vielä kerran muuta ole" ...Ja jälleen ihastuttava iskusilmäys.

Joo. Kiitti, en ota. 

Nyt saunaa ja jäätelöä. Raskaustesti kummittelee kaapissa. Nytkö olen mennyt tuhlaamaan rahani sellaiseen? Yök. Miksi turhaan kiusaan itseäni?
Käsiä täristää, mahaa puristaa ja rinnat ovat erittäin kipeät edelleen. Ahdistus.

Pieni poika.

Pieni läheinen poika kysyi minulta kirkkain silmin tänään kesken ruokailun: "Milloin teille tulee samanlainen vauva, kuin äitin masussa on?"
Huokaisin ja vastasin "En tiedä."
Ihmettely jatkui "Miksi te ette * kanssa halua vauvaa?"
Kerroin, että "Voi miten haluaisimmekaan, mutta ehkä se tulee kun aika on."
Lapsen äiti lohdutti meitä kumpaakin sanomalla, että
"Eihän tämäkään vauva tullut aivan heti kuin sinä kerhossasi olisit puheissasi tahtonut."

Keskustelu jäi siihen. Keskustelu elää sisälläni niin kauan, kunnes toisin todistetaan. Niin kauan, kunnes viimein kohtaamme.

Olen lomalla. Minun ei kuulunut lomani aikana uhrata tälle asialle ajatuksia, mutta en pääse itseäni pakoon. Miten olinkaan niin hölmö, että luulin taas olevani vahvempi jossakin muualla? Aamulla lähtiessäni ystäväni kanssa ulkoilemaan totesin hänelle, että "Täällä aion rentoutua ja olen onnellinen. Rauhassa. Mieleltänikin."

Ja siihen pyrin. En lupaa, mutta yritän.

Babyshowerit.

Jep. Sellaisilla olin. Kasasin itseäni koko eilisen päivän ja sinne sitten päädyin. Muiden joukkoon. Ovesta sisään astuessani kuulin pienen vauvan itkua ja puhetta vaipanvaihdosta, lapsen lempimusiikista ja perheen uusista rutiineista. Kyllä vain, siellä oli odottavan ystäväni lisäksi myös pieniä vauvoja äiteineen ja heidän miehiään (?!!).

Ilta oli järjestetty hienosti. Tarjoilut olivat herkullisia ja masukakku oli maittavaa. Itselläni oli ulkopuolinen olo, kuten asiaan tietenkin kuuluukin. Päivänsankari, odottava äiti, suorastaan sädehti keskipisteenä. Kaikki olivat ostaneet äidiksi tulevalle lahjan ja niitä arvottiin ja käytiin läpi vuoroitellen. Ah- ihana, voi miten söpö, nämä tulevat hyvään käyttöön, tämä sopii sisustukseemme, tästä toivon lapsen lempipupua, ynnä muut sanoitukset tulivat illassa hyvin esiin. Sellaista.

Mitäkö minä siellä tein? Istuin ja pureskelin kynsiäni. Tekisi mieli aivan lisätä tänne kuva kynsistäni, jotka eivät ole näin kamalilta näyttäneet sitten ensimmäisen AVA- klinikalla tekemämme vierailun jälkeen. Yritin keskittyä siellä katsomaan Putousta ja muistelemaan vanhan tuttavani kanssa menneitä, mutta aina joku meidät palautti maanpinnalle; "Tulkaa nyt tekin katsomaan tätä tämän vuoden äitiyspakkausta!"
- Ei kiinnosta, olen nähnyt sen jo lukemattomia kertoja KAIKKIEn raskaana olevien ystävieni kotona ja jo syntyneiden lasten päälläkin. Näin teki mieli sanoa, mutta todellisuudessahan hymyilin ja hykertelin muiden tahdissa;
"Voi miten pientä ja ihanaa."


Tekisi mieli karjua, tekisi mieli huutaa, tekisi mieli vajota koomaan.