Tyttö vai poika?

Ei mitään väliä meille! Kaikki todistetusti erinomaisesti rakenneultrassa ♡ Pää, jalat, kädet. .. ja sormi, joka meni pikkuisen nenään! Voi nytkö saa alkaa opettamaan jo tapakasvatusta ;-)

Pallo ja maha kasvavat, raudan lisättyäni päiväsatsiin (oli hp jo 109..) sain jälleen omanoloiseni energian takaisin :-)

Muutimme viikko sitten uuteen kotiimme ja remppailut siellä vielä jatkuvat hetkisen, mutta olo on kevyt, mieli rohkean avara ja se juttu; meille tulee oikea vauva! Rakas Pallo oli jo 450g ja 22cm ♡

Kaikki hyvin. Ei paremmin voisi ollakaan. Illalla jälleen tuunailemaan vauvan kehtoa. ♡

Olen sanaton.

Sanat eivät riitä kertomaan miten onnellinen olen tästä uudesta vuodesta ja sen tuomasta kevyiden askelten määrästä.


En olisi uskonut että voin tuntea näin.  Kotimme on pikku hiljaa laatikoiden täyttämä ja  vatsassani tuntui eilen illalla ennen nukahtamista selvä koputus.  Siellä ollaan ♡ Mikään ei saa pilata  hetkeä.

Hyvien ja useiden huonojen vuosien jälkeen on aoka vastaanottaa elämän vuosi ♡

♡pallo ja minä 17+0

Ensimmäinen joulu.

...Kun saan olla onnellinen, huojentunut ja kiitollinen.

Joululahjani pullottaa paitani helman alla. Jo kovasti pyöristyneenä, hieman välillä turvoksissa, löysiä ja mukavia vaatteita mukaillen. Ensimmäiset sydänäänet kuulimme perjantaina neuvolassa. Kaikki hyvin. Se on kuulemma erinomaista.

Niinkuin kaikki muukin. Paitsi hormonihirviöyteni. Välillä otamme yhdessä nokkiimme * kanssa niin pienistä asioista, että kunhan mitään ei sattuisi, - voi ajatella jälkikäteen! Siinä hetkessä pinna on niin kireällä kuin viulun kielet voi saada, että ei voi kerta kaikkisesti omalle rasittavallekin käytökselleen mitään.

Siitä on nyt päästävä ohi. On opittava relaamaan ja nauttimaan elämästä. Raksamme on jo hyvällä mallilla, mutta toisaalta sekin kiristää välejämme; on hyvällä mallilla, mutta paljon olisi vielä itse tehtävää! Muuttopuuhat aloitamme sitten joulun jälkeen; parisen viikkoa uurastusta siellä ja sitten jo uurastuksia täällä ja tavarat paketteihin kohti uutta elämää. <3


Hormonihirviölle siis heipat ja uudelle, erilaisen ihanan kutkuttavalle joululle tervetuloa.

Ihanaa joulua sinullekin <3


-Tuulen kuiskaus ja pullotus rv 15+4-

Turvallinen kolo.

Paljon epävarmuutta,  herkkiä hetkiä ja uuden elämän pohdintaa ovat viime aikamme yhdessä Pallon kanssa pitäneet sisällään.

En tiedä miksi, mutta alkaa tuntua elämä kuin usvan läpi tarponeen ketun matkalta kohti aurinkoista rantaa. Viime viikonloppuna kolasin pihaa ja sain ikävän iskun törmättyäni kiveen, kolan aisasta, suoraan masuuni. Tämä veti herkäksi. Enkö voikaan suojella pienokaistani niinkuin olen itselleni vannonut.  Jo kaksi kertaa olen kaatunutkin kun pitäisi olla rennommillaan :-(
Mutta se kai kertoo toisaalta häseltävästä luonteestanikin...

Jaksan ajatella että Pallo on ja pysyy, rautainen Aarteeni ♡ niin ainakin olen ymmärtänyt,  että normaalia elämää tässä pitäisi elellä.. mutta yritän olla luonnettani vastaan; Pakko levätä enemmän kuin luulen riittävän. Ennen viipotin pitkin poikin asioita hoidellen, tekemättömiä töitä tehden ja uusista töistä haaveillen myöhälle yöhön ja aamulla kaksliu silti.

Nyt en edes halua ottaa sitä riskiä, että en seuraavana päivänä olisi parhaimmillani vain siksi että olen valvonut turhista asioista murehtien... Esimerkiksi joulukorteista ;-)

Ketun matka villieläimestä, joka jäädytti ympärilleen kovan kuoren Lapsettomuusmatkallaan, uutta perheen äitiä kohtaan on ollut pitkä ja kivinen. Lääkkeet ovat pudonneet viimeisestä 15x päivässä vain kilpirauhaslääkkeeseen ja raskausajan monivitamiiniin. Sekin jo itsessään tuntuu hullulta... mutta myös kettuäidin kuulemat äitiysneuvolassa; älä murehdi vaan nyt kaikki on hyvin.


Ranta jossa viimein usvaisen metsän jälkeen olen, näkyy jo kilometrien päässä, mutta joka päivä tunnen sisälläni helpotuksen ja kiitollisuuden tunteen,  että olen lähempänä sitä.  Kunhan vain saisin olla onnellinen ♡


Kerroinkos jo että uusi kotimme näyttää valmiimmalta kuin olisin tänä vuonna osannut kuvitellakaan? Ensi vuoden alkumetreillä olisi tarkoitus alkaa rakentamaan näköistämme pesää Pallolle. Ja sitten haluan rauhoittua.

Palan halusta saada pysähtyä ja katsella sateen ropinaa tai lumihiutaleiden laskeutumista takkatulen äärellä, kun kaikki on hyvin. Ja meillä on koti, jossa asuu perhe.

Olen onnellinen.

Blogini hiljeni.
Ajatukseni ovat kasassa. En ole tuntenut palavaa pakotetta jakaa ajatuksiani pihalle. Olen onnellinen.

Olisin halunnut antaa tälle blogille tiiviin kertomuksen onnellisesta odotusajasta, mutta en ole pystynyt tuomaan luonnollisella tavalla tähän päivään mennessä näille riveille, jotka ovat tähän saakka täyttyneet katkeruudesta, vihasta, surusta, ikävästä, halusta, tunteista ja ikävistä kokemuksista, sitä onnellisuuden tunnetta, jota nyt sisälläni kannan.


Mutta nyt haluan sen jakaa. Totta vie olen sen ansainnut. Totta vie haluan tuoda myös teille jotka lohduttomina, jopa katkerina, omaa toista viivaanne odotellen haikeana luette teksiäni, tunteen, että kaikki voi päätyä kuten saduissa.

Toki äitiyteeni on vielä matkaa. Ja se polku, kun pienokaiseni saan syliini, silloinhan se huolen polku ja elämän horjumisen tasapainoittaminen vasta alkaakin. Mutta nyt huolehdin meistä kahdesta vielä yhtenä. Vielä pitkän matkaa.

Nyt olemme kertoneet lähes kaikille läheisillemme onnellisesta asiastamme. Jotkut saivat tietää kangertavien lauseidemme rivittämänä, toiset kyynelten läpi arvaillen, toiset suoraan kuten asia on, toiset eivät välttämättä ole ymmärtäneet vieläkään, mitä yritimme kertoa (varsinkin mieheni kertomina....  hän kun on ollut aikamoinen jännittäjä jutun kertomisessa)

Mutta kaikki ovat yhtyneet onneemme.  

Toki on ollut hetkiä, joista olen nähnyt kavereidemme silmistä sen kaipaavan katseen, että hekin toivoisivat pienokaisen löytävän tiensä kotiin. Mutta toivon tarinamme auttavan myös heitä; olemme päättäneet, että jaamme tämän tarinan jos koemme tilaisuuden olevan sen vaativa. Muuten lapsemme on ihme muiden lasten joukossa. Ei se, että tämä kaikki tapahtui keinohedelmöityksellä tai se että olemme kokeneet niin paljon tuskaa ennen tätä, ole kuitenkaan kaikkien tarve tietää. Tämä on meidän elämämme ja meidän onnemme.

Ensimmäinen neuvola on takana päin, siellä Pallo jo vilkutti, potki ja hyppelehti. Voi sitä hetkeä. Olisin voinut jäädä ultrattavaksi vaikka koko päiväksi. <3
Ensi viikolla meillä on niskapoimu ultraäänitutkimus ja näemme jälleen rakkaimpamme, Aarteemme. 

Uskalsin.

..avata laatikon ♡

Tässä pari juttua..

 Jotka ovat löytäneet tiensä meille maailmalta ♡

Pitkä matka äidiksi.

...mutta olen matkaa jo taivaltanutkin...

Täällä tällä hetkellä kaikki hyvin. Tiistaina olimme keskussairaalassa tapaamassa Palloamme <3
Kertakaikkisesti miten jännitti avata sairaalan ovi, ottaa sisäänhengityksellä sitä katkuntuoksua sisään ja ulos. Istuin vessassa ja mieheni kävi ilmoittamassa meidät sisään. Yksityisellä käymämme aika ei ollut mitään tähän verrattuna. Sehän oli vain iloinen käynti. Tähän liittyi kaiketi jotain psykologisia päänsisäisiä harhoja siitä, että taas tutulla käytävällä ootellaan... Ja sitten lopputulos olisi karmiva.

Tällä kertaa se oli kuitenkin muuta. Se oli aina ennen niin rasittavan lääkärimme pelastus. Hän löysi pienemme ja pienellämme oli kaikki hyvin. Viimeksi 6+2 päivällä käymämme ultra näytti pienokaisemme olevan 4,5mm, nyt 7+6 päivillä hän olijo 14,5mm! Jollain on KIIRE KASVAA! Ja hyvä niin. Täällä odottelemme.

Meillä ei ole kaikki valmista, meillä ei ole oikeastaan mikään valmista. Meidän kotiamme työstämme joka päivä, että siellä olisi kevääksi kaikki muuttokuntoista, mutta työtä on vielä paljon.

Valmista on se, että rohkenen tulevana viikonloppuna avata vauvapakettini. Olen sitä työstänyt nyt jo aika pitkään. Paketissa on paljon vuosien aikana tekemiäni ostoksia; lappuhaalareita, bodeja, hattuja, leluja, matkamuistoja maailmalta (kuten Disneyworldista Orlannosta ostamani pehmolelut ja Disneyn rekka..), potkareita, kehyksiä vauvakuville, yms. Ne kaikki jotka säästin. Ne monet jotka heitin menemään saivat mennäkin menojaan.
Nämä sulloin viime syksynä, vuosi sitten näihin aikoihin, laatikkoonsa ja painoin kannen lujasti kiinni. Mieheni nosti sen niin ylös varastomme hyllylle, että en ole edes nähnyt sitä. Nyt se on jo muuttanut uuden kotimme varastoon.


Uskalsin tiistain ultran jälkeen tehdä ostoksen. Pienen vain, sellaisen, joka tarpeen vaatiessa sitten sullotaan laatikkoon myös. Mutta niin suloisen;
Pallokuvioiset puna-valkoiset haaremihousut. Ne ovat ihan syötävät. Ensin pidin niitä pari päivää omassa vaatekaapissani, sitten laitoin mieheni vaatekaappiin ja voi sitä hymyä häneltä eilen, kun tuli kysymään, että nytkö jo Pallot valtaavat kotimme.

Voi kyllä.

Tiedän, että blogiani lukee paljon ihmisiä. Moni on varmasti jäänyt nyt pois, kun tilanne ei olekaan enää kriisi, kamala, oksettava ja puristavan ahdistava. Oloni on nyt niin kevyt. Kuin höyhenenlailla vain liitelen. Raskauden merkkejä kropassani on valtavan suureksi pullistuneet rintani (oikeasti!!!), joista on jo nyt havaittavavissa nännit ihan eri tavalla, kuin koskaan ennen. Ja toinen, ei niin mieltäni askarruttanut, vaan pikemminkin nautintoa antanut; uni. Totuuden mukaisesti tunnustettakoon, että eilenkin nukahdin klo 21 aikaan ja heräsin tänä aamuna ensimmäisen kerran 06, josta jatkoin vielä 07:30 saakka unia. Eli kevyesti 10,30h unta yöhön! Nyt haluankin levätä aina, kun koen sen tarpeen vaativan. Ei ole kyse vain omasta mielenhalustani vaan paljon tärkeämmästä. Teen kaikkeni pienokaisemme eteen.



Nyt pitää lähteä elantoon. Terveisiä meiltä,
8+2