sunnuntai 16. kesäkuuta 2013

Juhlimassa osa 2.

Aivan meinasin unohtaa kertoa mitä juhlintamme lomassa kuulin!

Viime syksynä pienen pojan äidiksi tulleeseen tuttavaani törmätessä kyselin heidän kuulumisiaan
.
Äiti alkoi vetistää silmiään ja huokaili, miten kamalan raskasta on. Pyörittää vain pakettia ja vaihtaa vaippaa ja imettää. Koko ajan sama paketti. Huh, miten rankkaa. Se ei viihdy lainkaan yksin. Laitan sen lattialle, ei se huutaa kun ei saa seuraa. Olen ohjelmatoimistona vain. Annan tissiä, ai se nauraa ja ei haluakaan tissiä. Olen toista kertaa juhlimassa pojan syntymän jälkeen. On niin rankkaa. Nyt se sitten jäi eilen juhlimaan lähdettyäni hyvillä mielin hoitoon äidilleni. Ja tänään se lähti äitini matkaan hänen luokseen yökylään. Oikein toivoisin, että se on vaikeana siellä. Ei se päivisinkään nuku ku 40minuuttia kerralla. Sitte on jo seuraa vailla ja taas on niin ärsyttävä että ottaa päähän. Laita ny lapsi sitten vaunuihin ja kärrää lenkki niin, että se nukahtaa oikein 40minuuttia kerralla! Sitte syö ja itkee ja taas lähteä sitte lenkittämään. Kyllä ei voisi vähempää kiinnostaa. Töihin taidan palata heti kun lopettaa imetyksen. Pitäis varmaan ettiä joku työpaikka, jossa olis vuorotyötä, niin sais mieskin olla sen kans vähä enemmän. En mä ainakaan lisää lapsia halua.

Ja sitten kakun päälle kuorrutuksena:
Mitäs teille kuuluu? Ai, mutta mun täytyyki mennä hakemaan lisää juotavaa.

Olin niin vihainen! Ei kukaan voi omasta lapsestaan puhua tähän tyyliin. Ei positiivista pientä sanaa! Sen verran ehdin sanoa hänelle, että
"Vuosi voi olla aika työntäyteinen vauvaperheessä, mutta kyseessähän on vain vuosi. Jos kaikki on muuten hyvin ja lapsi on terve, niin nauttisit tuosta ajasta. Et anna sitä ikinä itsellesi anteeksi jos koet, että mikään ei ole mennyt hänen kanssaan hyvin."

4 kommenttia:

Maija Dahlia kirjoitti...

Helposti saattaa unohtuu,
ettei elontiekään itsestään selvyys oo

Tuulen kuiskaus kirjoitti...

Maija, ehkä muut tajuavat sen joskus...

Melinda kirjoitti...

Mä helposti sorrun tohon valittamiseen. Välillä pysähtyy miettimään, et miten kehtaan valittaa, kun ollaan onnistuttu saamaan tuo pieni viaton rakas. Koen huonoa omaatuntoa jos menee hermo pojan huutamiseen ja huonosti nukkumiseen. Toisaalta ajattelen sen niin, että miksei olisi välillä oikeutta olla väsynyt ja hermostunut? Olenko menettänyt oikeuden siihen, kun olen odotellut lapsen saamista pidempään kun toiset? Se on uskomatonta miten nopeasti sitä unohtaa sen raskaan kivisen tien minkä on kokenut perustaessaan perhettä jota niin kauan toivoi. Muistan, että ajattelin ja sanoin ääneenkin, että jos joskus lapsen saan, en valita sanallakaan väsymyksestä tai arjesta vauvan kanssa. Välillä on vaikea hyväksyä näitä negatiivisa ajatuksia omasta kauan toivomastaan lapsesta ja toivon, että jaksaisin myös huonoja päiviä paremmin. Vaikea aihe, ymmärrän myös sinun tuntemuksesi.

Tuulen kuiskaus kirjoitti...

Ehkä Melinda jonain päivänä perun sanani...