keskiviikko 11. syyskuuta 2013

11.9.2013

on päivämäärä, jota en tule unohtamaan.

Kaikki lähti siitä, kun samana päivänä pari viikkoa sitten sain Simpukka ry:n ensimmäisen jäsenkirjeen, lehden ja vuosimaksun (jota en mitään siis ollut koskaan tilannut! Mutta miten se askel olisi pitänyt ottaa itse jo aikaisemmin. En tiedä, onko joku toiminut nimelläni jonnekin vai onko TAYS tai oma keskussairaalamme tehnyt minusta ilmotuksen; lapseton. Naurahdinkin miehelleni, että sittenkö tulee lehti; lapsellisille, kun on sen aika. Hän totesi, että niinpä kai ja muisteli naapurimme uteluita pari vuotta sitten koukuttuneena lukiessani "vauva" - lehteä ja "meidän perhettä". )

lisäksi kirjeen HPV- tutkimuksiin kohdunkaulansyövän tutkimista varten. Eli toisinsanoen papa- näytteen ja irtosolunäytteen ottoa varten.

Se päivä kutsussa oli sitten tänään.

Järjestin itselleni vapaata päästäkseni tutkimukseen, olin ajoissa ja tärisin käytävällä. Sieltä kaikki oikeastaan Suomeksi sanottuna alkoi. Soitin tänne kyseiseen "perheusunnittelukeskukseen" eräänäkin päivänä jo vuosia sitten kerrottuani, että minulla on todettu PCO ja olemme antaneet vauvalle luvan tulla, mutta sitä ei kuulu. Vastaukseksi sain, että "Oletteko jo miten pitkään yrittäneet?" Vastasin, että niin ja niin kauan. Se oli aina liian vähän, kun kyseessä oli heidän ajatuksensa "vuoden yrittämisestä."

No se vuosi on tullut totisesti täyteen.

Kun viimein heille sain silloin lääkärille lähetteen, pääsimme tähän pisteeseen.

Ja tässä ollaan edelleen.

Kun nainen ärsyttävässä mekossaan sitten pyysi minua nimeltä tänään huoneeseen, istahdin ja kyyneleet virtasivat kyynelkanaviini. Se oli taas menoa. Sanoin sen ääneen.

Hän kysyi "no miksi?!" ja jatkoi luontevasti "milloin sinulla on ollut viimeiset kuukautiset?"

ja minä purskahdin itkuun. Se ei meinannut loppua. Nieleskelin, enkä luottanut naiseen pätkääkään. Sanoin, että viime viikon keskiviikkona. Silloin maailmani taas horjahti, tällä kertaa isommin kuin koskaan. Kun ensimmäinen alkionsiirto, johon pääsimme, ei tuottanut tulosta. Ja niin itkin.

Hän pyysi minua riisuutumaan,

jonka lomassa se tuli:

Voi olet vielä niin nuori ja vaikka tuo PCO onkin, niin siitä huolimatta ei aikaa ole kulunut elämässä liiaksi ollenkaan.

Sanoin sen suoraan; "Ei se lohduta. Ei sillä ole väliä, jos tulosta ei saada, vaikka miten haluaisi. Lapsia ei tehdä, niitä saadaan, mutta me ei saada vaikka kuinka tehdään."
Eka kertaa kykenin siihen. Vento vieraalle sanomaan näin.

Vitutti.

Vihasin häntä. Kaukana empaattisesta, lohduttavasta henkilöstä. Makasin siinä tutkimuspöydällä taas. Se sattui ihan maan ** tavalla. Miten ihmeessä se sattuikin niin. Itketti vain. Se jo ajatuksena, että makaan taas ketarat ojossa uudelle ihmiselle. En olisi halunnut.
Sanoin senkin ääneen. Sanoin, että hän on luultavasti jo ainakin 45:s ihminen, joka sinne lurkkii ja minä kestän taas.

Missä mieheni nyt oli? 

Tämän piti olla rutiinia, mutta minua itketti vain.

Itkin koko automatkan kotiin. Käperryin viltin alle itkemään ja potemaan suruani. Ei tuolta minun pyhimmästäni taida löytyä koskaan mitään hyvää, ei enää. Tässä tämä oli. Seuraavaksi tutkimustuloksena on kohdunkaulansyövän tutkimisen eteneminen. Siihenkin on nyt jo hyvä varautua, että ei sitten putoa pilvilinnasta keskellä arkisia askareita.


Kuka tuollaisia ammattilaisia viljelee? Mitä yhteiskuntamme tekee turhilla sanoilla. Olisi ollut vaikka hiljaa ennemmin, jollei mitään keksi. En ole mihinkään omiin haaveisiini enää 25 vuotiaana mielestäni liian nuori. (Voin tämän lauseen luettuani muutaman kymmenen vuoden päästä olla hyvinkin naivi tekstiäni kohtaan, mutta nyt tuntuu tältä. Aivan kuin 13 vuotiaana olin kaiken kokenut maailman napa.) Paljon olen jo elämässäni saavuttanut, mutta suurin odottaa uutta tähdenlentoa matkaamme.


Tässä kohdassa teen tunnuksen,

minä kirjoitan tästä kaikesta kirjan. 

Ei kommentteja: