PAS.

Tänään oli se päivä, kun minua ei loukattu.

Heräsimme hyväntuulisina ja olin jopa koko työpäiväni yllättävän rentoutunut ja olo stressaamaton. Kun työaikani oli merkissä, kipitin äkkiä miehini kyydissä sairaalaan.
Aikamme oli myöhässä yli puoli tuntia. Kun pääsimme vihdoin sisään edellisten tultua ulos käsiäni hiosti; edellinen pariskunta, meidän ikäisemme, tulivat simpukka ry, lapsettomuushoito,- ja muun paperinivaskan kanssa huoneesta ulos. Naista itketti ja hän ei tahtonut pysyä jaloillaan. Voi tuota aikaa. Kuin suuri läimäys poskelle. Toivottavasti hän on löytänyt blogien ihmeellisen maailman tuekseen. 

Jos minulla olisi ollut aikaa ennen oman ajan vastaanottamistani, niin olisin kiirehtinyt halaamaan häntä. Mutta en nyt ehtinyt. 

Lääkäri oli tuttu, koko hoitohistoriani ärsyttävin (myöskin naurettavin) nainen, jonka seurassa tänään en vierittänyt kuin muutaman kyyneleen. Mutta mieheni sanojen mukaan, olin reipas. 

Nyt se on alkanut. Suunnitelma pakastealkioiden siirrosta on toteutettu ja torstaina aloitan lugesteron- läträykset jälleen x3. Zumenonejahan olen popsinut tässä kierron alusta saakka ja näillä piti menevän eteenpäin. Tänään kohdun limakalvo oli 8mm paksu ja selvä PCO näkyvissä. (Aijaa??)

Aloitimme kuukautiskierron seurannasta. Ne alkoivat päivänä 5.9.2013. Ja sitähän tuli, kuten muistatte. 

Sen jälkeen keskustelimme alkioista. Ne voivat olla samassa viljassa, sanottiin. Mutta ei meillä ole tietoa täällä, tiedettiin. Entä jos ovat samassa viljassa, haluammeko ne siirrettävän vaiko uudelleen pakastukseen toisen. 

Ehdottomasti kummatkin, näin ollen. Tämä on meidän kummankin toive. Sillä ajatuksella olemme leikitelleet pitkin iltapäivää. "Kun vuoden päästä meillä on kaksoset ja emme sovi pakettiautolla matkustamaan, kun kotimme jota teemme, jääkin pieneksi, kun kaikkea pitää hankkia kaksin kappalein.. Kun perhe olisi eheä kerrasta. Kun olisimme väsyneitä onnesta. Kun syliaika ei riittäisi. Kun tuntisi lapsen hoidosta riittämättömyyttä. Kun kummeiksi saisi pyytää kaikki. Kun nilkkani olisivat niin turvonneet, että en kehtaisi osallistua tupareihin (jollaisen tarinan kuulin viime viikonloppuna...). Kun olisin kaikesta ällöttävästä olosta, sekaisesta mielentilasta ja roikkuvasta likaisesta tukastani huolimatta maailman onnellisin. Eikä kukaan veisi sitä onnea minulta pois.

  

Kun ultraus oli tehty ja paperi annettu reseptineen minulle aloin olla hankala. Kerroin, miten olisin valmis lisäämään metformen- lääkitystä päiväannoksiini (tällä hetkellä syön aamulla ja illalla, avalta määräsivät vuosi sitten kolmesti päivään) ja että olen huolissani kiinnittymisestä tälläkin kertaa. Mitä jos tähdenlentomme ei tälläkään kertaa löydä itselleen sopivaa paikkaa oleentua.  Olisiko vielä ollut joku mahdollisuus lääketieteen avustuksella saada tähdellemme kolo turvatuksi?

Lääkäri alkoi haroa päätään ja häntä selvästi ahdisti kysymykseni. Kerroin tiedon lisäävän tuskaa, kun on monta vuotta ollut tässä aikaa aiheeseen tutustua ja miten monissa paikoissa tämäkin hoidetaan toisin. Hän kyseli olenko keskenmenoja kokenut, ja haroi jälleen päätään. Kyseli sairaanhoitajalta huoneessa, miten toinen lääkäri tekisi. Ja hän totesi, että lisäisi vielä kortisonia sekä aspiriinia. Jes, ajattelin. Minä neuvon ja hän määrää.

Tutki pharmacaa, josta tuli tulokseen, että ei niistä haittakaan ole. Mietti kortisonin lisäävän verensokerin nousuani, joten sokereita on nyt seurattava. Pohdin, että syönhän metformeneja tämän hoitoseurannan vuoksi, joka näin ollen sokereita laskee. Hyvä pointti, kuulin. 

Ja näin olimme tilanteessa, että resepteiksi mukaani lähti 

thyroxinin 0,5mg

metformin 750mg x2

foolihapon

rautakuurin

ja zumenon 2mg lisäksi

metformen 750mg myös päivällä

prednisolon 5mg Prednisolon-tablettien käyttöaiheita ovat krooninen nivelreuma, systeemiset sidekudossairaudet, kuten LED, eräät vaskuliitit (verisuonten tulehdukset), sarkoidoosi, astma, vaikea haavainen paksusuolitulehdus, eräät verisairaudet (granulosytopenia, hemolyyttinen anemia, trombosytopenia), vaikeat allergiat, kasvaimet, eräät akuutit verisyöpätapaukset, lymfarauhasten epänormaali kasvu (lymfoomat), rintasyöpä ja eturauhassyöpä.

lugesteron 200mg x3 sekä

aspirin

Nyt tunteet ovat sekalaiset. Yritän hillitä itseni tässä kierrossa. Nyt en kipua linnaan, vaikka miten sainkin ohjeita miten lugesteroneja käytetään viikolle yksitoista saakka. Nyt odottelen torstaita, jolloin ällö lugesteronit alkavat ja tiistaita, jolloin meidän on määrä soittaa TAYSsiin, ovatko pienokaisemme, tai toinen, selvinneet sulatuksesta siirtymään äidin kohtuun. Jos vastaus on myöntävä, on päivä jälleen koetuksella. 

Voin kertoa, että nyt on rankkaa. En anna sen kuitenkaan satuttaa. 

11.9.2013

on päivämäärä, jota en tule unohtamaan.

Kaikki lähti siitä, kun samana päivänä pari viikkoa sitten sain Simpukka ry:n ensimmäisen jäsenkirjeen, lehden ja vuosimaksun (jota en mitään siis ollut koskaan tilannut! Mutta miten se askel olisi pitänyt ottaa itse jo aikaisemmin. En tiedä, onko joku toiminut nimelläni jonnekin vai onko TAYS tai oma keskussairaalamme tehnyt minusta ilmotuksen; lapseton. Naurahdinkin miehelleni, että sittenkö tulee lehti; lapsellisille, kun on sen aika. Hän totesi, että niinpä kai ja muisteli naapurimme uteluita pari vuotta sitten koukuttuneena lukiessani "vauva" - lehteä ja "meidän perhettä". )

lisäksi kirjeen HPV- tutkimuksiin kohdunkaulansyövän tutkimista varten. Eli toisinsanoen papa- näytteen ja irtosolunäytteen ottoa varten.

Se päivä kutsussa oli sitten tänään.

Järjestin itselleni vapaata päästäkseni tutkimukseen, olin ajoissa ja tärisin käytävällä. Sieltä kaikki oikeastaan Suomeksi sanottuna alkoi. Soitin tänne kyseiseen "perheusunnittelukeskukseen" eräänäkin päivänä jo vuosia sitten kerrottuani, että minulla on todettu PCO ja olemme antaneet vauvalle luvan tulla, mutta sitä ei kuulu. Vastaukseksi sain, että "Oletteko jo miten pitkään yrittäneet?" Vastasin, että niin ja niin kauan. Se oli aina liian vähän, kun kyseessä oli heidän ajatuksensa "vuoden yrittämisestä."

No se vuosi on tullut totisesti täyteen.

Kun viimein heille sain silloin lääkärille lähetteen, pääsimme tähän pisteeseen.

Ja tässä ollaan edelleen.

Kun nainen ärsyttävässä mekossaan sitten pyysi minua nimeltä tänään huoneeseen, istahdin ja kyyneleet virtasivat kyynelkanaviini. Se oli taas menoa. Sanoin sen ääneen.

Hän kysyi "no miksi?!" ja jatkoi luontevasti "milloin sinulla on ollut viimeiset kuukautiset?"

ja minä purskahdin itkuun. Se ei meinannut loppua. Nieleskelin, enkä luottanut naiseen pätkääkään. Sanoin, että viime viikon keskiviikkona. Silloin maailmani taas horjahti, tällä kertaa isommin kuin koskaan. Kun ensimmäinen alkionsiirto, johon pääsimme, ei tuottanut tulosta. Ja niin itkin.

Hän pyysi minua riisuutumaan,

jonka lomassa se tuli:

Voi olet vielä niin nuori ja vaikka tuo PCO onkin, niin siitä huolimatta ei aikaa ole kulunut elämässä liiaksi ollenkaan.

Sanoin sen suoraan; "Ei se lohduta. Ei sillä ole väliä, jos tulosta ei saada, vaikka miten haluaisi. Lapsia ei tehdä, niitä saadaan, mutta me ei saada vaikka kuinka tehdään."
Eka kertaa kykenin siihen. Vento vieraalle sanomaan näin.

Vitutti.

Vihasin häntä. Kaukana empaattisesta, lohduttavasta henkilöstä. Makasin siinä tutkimuspöydällä taas. Se sattui ihan maan ** tavalla. Miten ihmeessä se sattuikin niin. Itketti vain. Se jo ajatuksena, että makaan taas ketarat ojossa uudelle ihmiselle. En olisi halunnut.
Sanoin senkin ääneen. Sanoin, että hän on luultavasti jo ainakin 45:s ihminen, joka sinne lurkkii ja minä kestän taas.

Missä mieheni nyt oli? 

Tämän piti olla rutiinia, mutta minua itketti vain.

Itkin koko automatkan kotiin. Käperryin viltin alle itkemään ja potemaan suruani. Ei tuolta minun pyhimmästäni taida löytyä koskaan mitään hyvää, ei enää. Tässä tämä oli. Seuraavaksi tutkimustuloksena on kohdunkaulansyövän tutkimisen eteneminen. Siihenkin on nyt jo hyvä varautua, että ei sitten putoa pilvilinnasta keskellä arkisia askareita.


Kuka tuollaisia ammattilaisia viljelee? Mitä yhteiskuntamme tekee turhilla sanoilla. Olisi ollut vaikka hiljaa ennemmin, jollei mitään keksi. En ole mihinkään omiin haaveisiini enää 25 vuotiaana mielestäni liian nuori. (Voin tämän lauseen luettuani muutaman kymmenen vuoden päästä olla hyvinkin naivi tekstiäni kohtaan, mutta nyt tuntuu tältä. Aivan kuin 13 vuotiaana olin kaiken kokenut maailman napa.) Paljon olen jo elämässäni saavuttanut, mutta suurin odottaa uutta tähdenlentoa matkaamme.


Tässä kohdassa teen tunnuksen,

minä kirjoitan tästä kaikesta kirjan. 

Yksinäisyys.

Olen niin yksinäinen.

Itkuinen.

Yksinäinen.

Olo on niin turhautunut.

Aamulla heräsin ja jaksoin jo yrittää hymyillä rakastavalle miehelleni.

Hänen noustua sängystä en jaksanut millään nostaa päätäni ylös. Itketti vain.Laitoin postin ystävälle, joka on läpikäynyt tämän helvetin, "miten sinä selvisit sängystä ylös?"

Eilinen meni touhutessa. En aamun jälkeen pysähtynyt ennen kymmentä illalla. Sitten jysähti. Anoppi oli vielä käymässä ja hänkin sai osakseen huutoitkupotkuraivarini. Sen jälkeen kuulin luennon Jumalan armosta ja siitä, miten lapsi on lahja niille, jotka sen ansaitsevat. Vitut. 

En jaksanut riidellä.

Katsoimme mieheni kanssa 21 tapaa pilata avioliitto. Se nauratti. Armi on yksi lemppareistani. Vaikka lapsia siinä tuli ja meni, tehtiin ja jäi tekemättä, niin yksi kohta jälleen kolahti; se sama kuin keväällä käytyäni elokuvissa katsomassa saman elokuvan. Kerroinkin siitä teille silloin.

Äsken aamiaispöydässä kysyin mieheltäni, voisimmeko varata matkan kauas. Ja vaikka se olisikin pitkän ajan päästä, niin olisi kuitenkin jo tiedossa. Olisi mitä odottaa, joka toteutuisikin. Olisi vain meistä kiinni. Hän totesi, että ei nyt. Remontti on niin pahoin kesken, ei tiedä missä ollaan esim. ensi keväällä, mikä on tilanne silloin. Miten hoidot etenevät tästä eteenpäin.

MITÄ HELVETTIÄ?!

Olin pimahtaa. Hoidot. Etenevät. Mistä hän puhui? Sen jälkeen vaahtosin pitkän tovin siitä, miten kymmenet ihmiset ovat pyytäneet minut riisuutumaan, miten olen levittänyt kaikista pyhimmän osa-alueeni muiden nähtäville, miten inseminaatiot olivat puosta, kun en hetkeäkään niihin uskonut, miten ensimmäistä kertaa nyt luotin muihin ja lääketiteteeseen. Sain sen helvetin "minä toivon" biisin kolahtamaan itseeni. TOIVOIN. En enää toivo. En enää anna itseni kivuta pumpuleihin, vaan rakennan betonimuurin  ympärilleni, suojamaan itseäni kaikelta sellaiselta mihin minut käsketään kivuta. En ikinä. Ei ei ei.

Nyt olen nähnyt ja kuullut tarpeeksi.
Elämä ei ole heikkoja  varten. Elämä on sotaa itseään vasten.
Elämä on peliä luonnonvoimien kesken.

Minua ei ole tehty äidiksi.

Tässä lohdullinen viesti ystävältäni toissayönä, kun tein testin osa nro. I. ja mietin, miksi edes elän. (mitä mietin edelleen.. ei ole elämäntarkoitusta!)

"Olet rakas, tärkeä ja ihana. Paras ystävä, sisko, täti, ja kummitäti mitä maa päälläään kantaa."


Jolloin kyyneleet nousivat paidalleni. Ja kyynisenä, itseeni kyllästyneenä paskiaisena ja maailman olemattomimpana roskana vastasin.

"Mutta en koskaan kenenkään äiti. En koskaan, kenellekään. Ainakin raksa etenee huomenna.. Vaikka mitä me kahden edes talolla tehdään? Sitäkään en ole ymmärtänyt.. Ei sun mua kuuluisi nyt kantaa, kun sulla on kaikki hyvin; on jo liian monta kertaa vaatinut sulta perheaikasi käyttöä meidän ongelmiin.. En halua kaivata sääliä vaan jostakin elämän tarkoitusta. Herää taas kysymys onko mua ja * tarkoitettu edes yhteen.. onneksi siskon viisautena kerroit jo kauan sitten, että tämä ei ole helppo reitti... kiitos siitäkin ja miljoonasta muusta asiasta."

takaisin sain

"Voi tuota kumpuavaa voimaa. Olen vahvasti erimieltä monesta äskeisestä. Nyt en jaksa kinata. Pakko luottaa, että asiast joskus saa vastauksia. Kumpa olisin ollut väärässä matkastanne, edes sen kerran. Ehkä se pelko oli enemmän läsnä kuin tieto. Voi elämän arvoitus.."


Juuri näin. Tässä se oli kiteytettynä.


En ole koskaan kenenkään äiti. Testissä on aina "Ei raskaana."

Onkohan niissä testeissä joku vika? Ainakin kuusi testiä hajotin ja tutkin sisältä käsin; en löytänyt irronneita lankoja. Taidan lähettää takaisin palautuksena raskauskeiju- sivustolle. Lähettivät rikkinäisiä paskoja.

Testattu on.

Kuusi testiä.

Yksi yöllä, viisi aamulla. Yhden jätin kaappiin.

Kahta eri merkkiä.


Yksi meni pilalle. Tuli "not pregnant, 2-33+" mitä hittoa sekin tarkoitti. Mutta kyllä, testipäivä tuli ja testipäivä meni. Mieheni ei vissiin uskalla herätä päivään koskaan, ei halua kohdata minua ja todellisuutta. Hän on vajonnut syväkoomaan sängynpohjaan oltuaan "kovin väsynyt". Helvetti on irti. Hajoan.


Eli pesen ikkunat. En jää sänkyyn märehtimään paskaa elämää. Ikkunat on pestävä. Ensi viikolla tämä koti menee myyntiin ja olemme askeleen lähempänä omakotiasumista. Paitsi niin, mitä hittoa me sellaisella tilalla tehdään kahdestaan?

56 tuntia.

Sitten teen sen. Aion olla niin sitkeä. Raskaustestit polttelevat kaapissa ja tekisi niin mieli käyttää raskauskeijulta tilaamani Clearblue testit (6kpl!) nyt heti paikalla.

Äsken juttelin ystäväni (johon tutustuin näiden hoitojen kautta.. tavallaan. Tainno, oikeastaan heidän Helmensä välityksellä..) kanssa puhelimessa tovisen ja voi miten oloni kevenikään. Nyt on kokemuksia jaettu, on ajatuksia vaihdettu ja toivoa yhdessä puhallettu. Kumpa.

Lupasin pari postausta aikaisemmin kertoa Tayssista saamastani hoitohistoriasta koosteen. Tässä se tulee. Minun "iholla"- sarjani.


Tulosyy: Tulee ensimmäiseen IVF/ICSI- hoidon munasolukeräykseen.

Kyseessä 24- vuotias nainen, PCO ja anovulaatio. Lisäksi miehellä spermanlaatu vaihteleva. Toukokuussa tyhty IVF- hoito kokeilu, tuolloin Gonal-F 125IU ja vain kaksi follikkelia kasvoi ja muutettiin IUI:ksi. Nyt hoitoon lähdetty suuremmalla annostuksella, Gonal-F 175 IU x 9 ja 100 IU x1. Orgalutran x5. Vaste ultraäänessä ollut reilu, epäilty jopa 40 follikkelia ja Gonapeptyl trikkaus.

Raskautta toivottu pitkään ja molemmista IVF- seulat olleet vuoden sisällä negatiiviset ja katsotaan riittäviksi. 

Saa Rapifen 0,5ml i.v Parakervikaalipuudutus. Punktoidaan ongelmitta molemmin puolin rakkulat tyhjiksi, vaste on hyvä, mutta ei mitenkään kennomaiset munasarjat ole. Oikea puoli selvästi kivuliaampi.
Munasoluja saatiin 17. Päädytään lähtemään tuorealkionsiirtoon ja pistää tänään pregnyl 1500IU ja aloittaa Lugesteron ja Zumenon luteriaalivaiheen tueksi. Tähdätään neljän päivän viljelyyn ja yhden alkion siirtoon.

Saatu 15 kypsää munasolua, näistä ICSI:llä hedelmöittyy viisi, osa munasoluista kuoli injektoitaessa.  Siirretään päivänä 4 90%, kompaktoitunut alkio, ja neljä alkiota menee jatkoviljelyyn. Vointi ollut hyvä.

Jatkoviljelyn jälkeen pariskunnalla on pakastettuna kaksi alkiota. 

Uutisia.

Kädet tärisevät ainavain. Olen itkunsekainen, herkkä, haavoittunut. Minun paras ystäväni sanoi äsken lyhyellä automatkalla näin;

"En ole raskaana. Mutta haluan, että tiedät. Teistä paljon oppineena ja polkuanne seuranneena olemme jättäneet ehkäisyn pois. Meillä ei ole mitään paineita tai ovistestejä, vain oma halu."

Kosketin hiljaa hänen olkapäätään ja sanoin, että "Tsemppiä!"

Samaan aikaan heidän alle 9kk vanha lapsensa huusi takapenkillä täyttä kurkkua iltaväsyään. Samaan aikaan mieleeni tulvi, miten huusin koko seuraavan yön kuin marjaiskarhu, kun hän kertoi odottavansa esikoistaan vuosi sitten keväällä. Miten tärisin ja oksensin, miten itkin ja raivosin. Miten en voinut uskoa elämän olevan niin epäreilua. Heillä oli tuolloin "yritystä" takanapäin alle 3kk. Ja voi miten pettynyt ystäväni olikaan tuolloin joka kuukausi; hän osti itselleen lohdutuslahjoja "aina" kun kuukautiset alkoivat; yhdenkin superkalliin takin muistan. Ja minä lohdutin. En itseäni, itseäni vain vähättelin, mutta häntä lohdutin.

Mitenköhän nyt tällä kertaa on; koko tilanne. Ystäväni kertoi, miten onkaan paljon miettinyt viime syksyä kun olin niin masentunut kaikesta, kuinka hänen onnellinen odotuksensa läheni loppuaan ja minä vain en jaksanut mitään muuta kuin hymyillä ja oksentaa. Hän sanoi vain, että "Olen vain miettinyt, mitä olisikaan tapahtunut, jos olisin menettänyt sinut." Jaksoin sanoa, että "Minä olisin menettänyt enemmän." Hän sanoi, että tokkopa noinkaan. Jatkoin "Ei minun elämässäni olisi tuolloin tuota ihanaa huutavaa poikaakaan." Olimme hiljaa.

En tiedä mitä ajattelen. Lopuksi hän totesi, että "En olisi halunnut nyt tätä sinulle kertoa, kun teillä on näin, mutta halusin, että tiedät."

Kiitin siitä (koska mitä olisin ajatellut, hänen kertoessaan 9päivän päästä olevansa raskaana, kun minun tikkuni näyttää negatiivista?! ...siis jos en edes olisi tiennyt heidän toivovan jo lisää lapsia oikeasti. Vaikkakin tiedän, että perhe haluaa paljon lapsia joka tapauksessa.)

Niin. Sitten muistelin hänelle minun ja mieheni suhteen alkua, jolloin leikittelimme parisuhteessamme ajatuksella kokonaisesta Melukylästä; ainakin seitsemästä lapsesta ja isosta tilasta jossa on lupa leikkiä ja touhuta aamusta iltaan. Aina. Hän totesi tyynen viileänä, "Onneksi aina ei tiedä miten tulee käymään."

Sitten alkoi itkettää. Kerroin hänelle, miksi olisin toivonut jaksavani kertoa työkavereilleni heti tällä viikolla hoidoistamme; jos joudun pitkälle sairaslomalle testin näytettyä negatiivista. Jos en selviä töihin enää ikinä, jos masennun ja löydän itseni psykiatriselta osastolta lasittuneen katseen takaa.
Mutta en ole saanut rohkeutta kertoa töissä. Toisaalta tekisi mieli olla yksin ja vain toivoa parasta.
















....ja pelätä pahinta.














Ja taas tuli radiosta Minä Toivon.

Tissit turpoavat.

Kuten otsikko sen kertoo! Tällainen junan alle jääneen turpoavan kindermunamainen olo on täällä. En tiedä mistä se johtuu, mutta itse epäilisin tällä hetkellä rankkaa stressiä.

Ainiin, aamuyöllä herätessäni vessaan oli puhelimessani viesti. Viesti oli ystävältäni, josta kerroin viime syksynä. Tarkemmin sanottuna syyskuun puolivälin jälkeen, lähempänä lokakuuta. Aikana, jolloin oksensin clomifenin seurauksena (ja varmaan psyyykkeenikin..) ja erityisesti oksensin koko matkan hänen luotaan kotiin. Hän kertoi silloin odottavansa kolmatta lastaan, kuin sattumankauppana. Niin. Heille oli viime yönä "yhtäkkiä päättänyt syntyä tyttö". Onnittelin ja laitoin pääni tyynyyn.

En saanut enää nukutuksi. Jälleen yksi vauva oli maailmassa. Jälleen minä olen vielä lapseton. Jälleen se jatkuu, kunnes kuulen taas uuden raskausuutisen. Ikävää on myös se, että en ole kyennyt tapaamaan ystävääni, jolla on syyskuussa laskettu aika. En vain pysty, tiedän, että hän on jo niin pitkällä, että raskaus näkyy. Alkuraskaudesta näin häntä usein, nykyisin olen kiireinen. Olenko? Sitä en tiedä, onko se totta.

Nyt on tiistai. Pian on jälleen viikonloppu. Joskus odotan viikonloppuja koko viikon, toisinaan haluaisin hypätä niiden yli. Ennen kun tein vuorotyötä, pystyin sanoa ikävissä hetkissä, että valitettavasti olen töissä. Nyt virka-ajan työhön on hankalampi niin sanoa. Ja miksi edes haluaisin toimia näin; onhan pienen uusimman kummityttömme ristiäiset. Viikonloppuna minua pyydettiin vieläpä sylikummiksi. Miltä se näyttää, jos en osaa käyttäytyä? - Minä, joka rakastan lapsia! Olenhan sen näyttänyt sylitellessäni lapsia toinen toisensa perään. Täytyy siis aloittaa itsensä kasaaminen. Ennen töihin lähtöä aion sovittaa vielä ristiäisiin mekkoa ja alkaa harjoitella hymyä.

Toivottavasti jälkimmäinen tulee itsestään tilaisuudessa. Onhan hän maailman kaunein tyttö. Pieni ihminen, kaunis, pieni ihminen. Minun viides kummilapseni. Kiitos siitä, että minulla on näin monta tärkeää pientä ihmistä jaloissani, joista välitän ja tiedän, että he välittävät minusta.

Osa 5. Ja viimeinen.

Kuten otsikkokin sen kertoo, oli tarinamme tältä erää tässä. En jaksa uskoa muuhun. Maailmani romahti eilen.

Minun piti aamulla mennä klo 9 aikaan lääkärin vastaanotolle. Mieheni on ollut kovin vaikea päästä käynneille mukaan, koska tekee reissuhommia. Lääkäri viime viikolla, kun olimme hoidon suunnittelukäynnillä, totesi että ei mieheni eiliselle käynnille tarvitse tulla. Että se on vain rutiinitarkastus pistosten alkamisen jälkeen.

Niinpä niin. Mieheni ei siis ollut mukana, vaan olin yksin. Yksin kuulemassa että tyhjää täynnä. En jaksa uskoa muuhun, nyt se on minusta otettu pois, eikä annettu. Aikaisemminhan olemme olleet yhdessä inseminaatiohoidossa, josta lääkäri totesi minulle, että ei tästä taida teille apua olla, kun miehen siittiöt ovat vähäiset ja minun munarakkulani olemattomat. Tehtiin silloin päätöis ivf tai icsi- hoidoista. Nyt kello on käännetty toisinpäin. Vaikka totuushan on, että aikaa kuluu jatkuvasti.

Istuuduin jälleen lääkärin tutkittavaksi. Olin toiveita täynnä. Se alkoi murentua. Lääkäri sanoi "oho" ja tuloksena oli, että hän oli yllättynyt gonal- lääkkeen nopeasta vaikutuksesta minulle. Hänen mukaansa lääke oli tehonnut kahteen munarakkulaan hyvin. (Olivat läpimitaltaan n. 17-18mm) Ja muut, ne "noin 40.. Olivatkin edelleen PCO:n tapaan pieniä, kivikkoisia kummajaisia. Niin, ne eivät olleet kasvaneet. Niin, emme saaneet kasvatettua kuin kaksi. Lääkäri ei suostunut kasvattamaan enempää, hänen mukaansa olisi sellainen riski, että nämä kaksi tekisivät jotain tuhoja (?) siellä jos muita vielä kasvatettaisiin. Nyt olisi tartuttava aseisiin. Tamperetta konsultoitiin, ei mitään. Tampere vastasi, että eivät ota vastaan vain kahden rakkulan vuoksi. Rakkuloita olisi tullut kasvaa ainakin 10-16, jotta siitä olisi hyötyä. Että olisi toivoa. Näinpä olenkin sitten eilen epätoivossani, ikäänkuin lohdutuspalkinnoksi jaettuna, pistänyt itseeni irrotuspiikki Pregnylin. Tällä piikillä on nyt siis "valettu vielä toivoa" meille, että voisimme jaksaa odottaa elo-syyskuuhun. Inseminaatio on siis huomenna. Miten nämä asiat voivatkaan muuttaa muotoaan näin nopeasti. Kyllästyttää. Tympäisee. Enää en karju ja huuda. Mutta poikki olen. Tästä kaikesta.


Eli siispä. Tänään ei toimenpiteitä. Huomenaamuna siemenet sairaalaan ja itse menen perässä. Kunhan siemenet on pesty. Niihin en usko lainkaan. Tulokset ovat olleet niin surkeita aikaisemminkin.

Seuraava ivf/ icsi- kierto voidaan tehdä elokuussa. Katsos, aina on oltava kuukauden kiertoväli pistosten jäkeen. On pistoshoito, "peruskierto", pistoshoito, "peruskierto" (Siksi lainausmerkeissä, että eihän minulla ole mitään ns. peruskiertoa olemassakaan.. sairastanhan pco:ta!) Ja nyt kun on heinäkuun polit kiinni, emme pääse koska pistoshoidot tehtiin toukokuussa, ei voi tehdä kesäkuussa, heinäkuun laitos on kiinni ja sitten onkin jo elokuu.

Mitä tähän pitäisi sanoa??!!

Osa 2.

Lääkärikäynti.

45minuuttia myöhässä.

Odotellaan käytävällä.

Kurkkua ahdistaa.

Itkettää.

Mieheni ajatukset ovat kuun ja taivaan välillä.

Hän kyselee typeriä.

Meidän vuoronumeromme.


Ystävällinen lääkäri. "Hei". Ja tuttu käden puristus. Kurkkuani ahdistaa. Itkettää ihan hurjasti. Ultrataan. Munarakkuloita nähtävissä 1, 2, 3, ...tuttua pco- potilaalle jatkaa lääkäri 4, 5, 6, 7, ...ymmärräthän, että hyperstimulaation riski voi olla valtava. Tiedätkös mikä se on 8, 9, 10, 11, 12.. Ainakin 12 munarakkulaa nähtävissä. Okei. Tehdään niin, että aloitamme nyt pistoshoidot ja saat tästä lukujärjestyksen. Oletko ok?

Itkettää. Saan hymyn ja nyökkäyksen. Mieheni ei puhu mitään. Puristaa vain kädestäni. Silmissäni sumenee. Taisin olla hetken taju kankaalla, kunnes sain itseni kasattua. Ei tässä mitään.

Saan kysyttyä mieltämme ahdistaneen kysymyksen. Voiko ivf:n sijasta tehdä ICSI:n? Mieheni stressi hermostuttaa meitä kumpaakin ja pelkäämme, että vähäisetkin siittiöt ovat nyt surkastuneet tai surkastumaisillaan tästä prosessista. Lääkäri on ystävällinen. Toteaa vain, että se on hyvin mahdollista. Sitä ei voida tietää ennenkuin itse päivänä, kun punktio tehdään ja siemenneste analysoidaan ja pestään. Usein kuulemma joka tapauksessa puoliin munarakkuloista tehdään ICSI ja puoleen IVF. 50/50. Se on mahdollista. Mutta kuulemma enemmän mahdollisuuksia on IVF:llä, jolloin munarakkula saa itse päästää siemeneen sisäänsä, eikä kukaan ihminen sitä riekaloi. Munarakkulat eivät kuulemma siitä pidä. Kaikki on kuitenkin mahdollista.

Munasarjastimulaatio. Sillä nimikkeellä lukujärjestys annettiin. Suunniteltu punktioviikko 20.
Ja no niin. Pistospäivä alkaa tänään. Muistathan, että pistos tulee antaa ihon alle vatsamakkaraan joka päivä samaan aikaan. Ymmärthän? Taas kurkkuani ahdistaa, mutta nyökkään. Pistoksen nimi on GONAL. Sairaanhoitaja näytti pistoksen, otat makkarastasi näin kiinni ja pistät näin. Kas näin. Hyvä ja sitten muista, että et vedä verta piikkiin, se menee muuten rikki. Ainiin, tiedäthän että tämä lääke maksaa noin 200€. Tarvitset niitä ehkä myös toisen. Onnea matkaan.

Se alkaa tänään. Apua, tänään! Lääke on vielä kaupassa. Ehkä uskalla mennä hakemaan sen. Mieheni meni töihin. Yhtä ymmällään hänkin.

Viimeinen lääkärin lause kummittelee päässäni; "Tämä teidän lapsettomuutenne on niin selkeä, että se päättyy ihan varmasti hyvin. En voi luvata mitään, mutta toivotaan kaikki yhdessä."

Hienoa, että jollekin tämä on selkeä paketti. Kuvittelin sairaala jalkojeni alla poistuessa rakennuksesta, että miltä tuntuisi työskennellä siellä muutaman vuoden kuluttua. Voisin olla vertaistukiolkapää. Sellaiseksi minusta olisi. Siinä minulle tulevaisuuden haaveammatti. Hah. Kuka pieni lapsi haaveilisi kiharatukkaisena nappisilmänä olevansa isona lapsettomuushoitojen vertaistukitäti? - Niinpä.

Vappu taitaa mennä tänään moppia heiluttaessa ja energiaa purkaessa. Ehkä viimein vaihdan verhot. Jotain muutosta arkeen, kun ei muuten ole ;-)


Asia kerrallaan. Vappuiloa sinulle!