Yksinäisyys.

Olen niin yksinäinen.

Itkuinen.

Yksinäinen.

Olo on niin turhautunut.

Aamulla heräsin ja jaksoin jo yrittää hymyillä rakastavalle miehelleni.

Hänen noustua sängystä en jaksanut millään nostaa päätäni ylös. Itketti vain.Laitoin postin ystävälle, joka on läpikäynyt tämän helvetin, "miten sinä selvisit sängystä ylös?"

Eilinen meni touhutessa. En aamun jälkeen pysähtynyt ennen kymmentä illalla. Sitten jysähti. Anoppi oli vielä käymässä ja hänkin sai osakseen huutoitkupotkuraivarini. Sen jälkeen kuulin luennon Jumalan armosta ja siitä, miten lapsi on lahja niille, jotka sen ansaitsevat. Vitut. 

En jaksanut riidellä.

Katsoimme mieheni kanssa 21 tapaa pilata avioliitto. Se nauratti. Armi on yksi lemppareistani. Vaikka lapsia siinä tuli ja meni, tehtiin ja jäi tekemättä, niin yksi kohta jälleen kolahti; se sama kuin keväällä käytyäni elokuvissa katsomassa saman elokuvan. Kerroinkin siitä teille silloin.

Äsken aamiaispöydässä kysyin mieheltäni, voisimmeko varata matkan kauas. Ja vaikka se olisikin pitkän ajan päästä, niin olisi kuitenkin jo tiedossa. Olisi mitä odottaa, joka toteutuisikin. Olisi vain meistä kiinni. Hän totesi, että ei nyt. Remontti on niin pahoin kesken, ei tiedä missä ollaan esim. ensi keväällä, mikä on tilanne silloin. Miten hoidot etenevät tästä eteenpäin.

MITÄ HELVETTIÄ?!

Olin pimahtaa. Hoidot. Etenevät. Mistä hän puhui? Sen jälkeen vaahtosin pitkän tovin siitä, miten kymmenet ihmiset ovat pyytäneet minut riisuutumaan, miten olen levittänyt kaikista pyhimmän osa-alueeni muiden nähtäville, miten inseminaatiot olivat puosta, kun en hetkeäkään niihin uskonut, miten ensimmäistä kertaa nyt luotin muihin ja lääketiteteeseen. Sain sen helvetin "minä toivon" biisin kolahtamaan itseeni. TOIVOIN. En enää toivo. En enää anna itseni kivuta pumpuleihin, vaan rakennan betonimuurin  ympärilleni, suojamaan itseäni kaikelta sellaiselta mihin minut käsketään kivuta. En ikinä. Ei ei ei.

Nyt olen nähnyt ja kuullut tarpeeksi.
Elämä ei ole heikkoja  varten. Elämä on sotaa itseään vasten.
Elämä on peliä luonnonvoimien kesken.

Minua ei ole tehty äidiksi.

Tässä lohdullinen viesti ystävältäni toissayönä, kun tein testin osa nro. I. ja mietin, miksi edes elän. (mitä mietin edelleen.. ei ole elämäntarkoitusta!)

"Olet rakas, tärkeä ja ihana. Paras ystävä, sisko, täti, ja kummitäti mitä maa päälläään kantaa."


Jolloin kyyneleet nousivat paidalleni. Ja kyynisenä, itseeni kyllästyneenä paskiaisena ja maailman olemattomimpana roskana vastasin.

"Mutta en koskaan kenenkään äiti. En koskaan, kenellekään. Ainakin raksa etenee huomenna.. Vaikka mitä me kahden edes talolla tehdään? Sitäkään en ole ymmärtänyt.. Ei sun mua kuuluisi nyt kantaa, kun sulla on kaikki hyvin; on jo liian monta kertaa vaatinut sulta perheaikasi käyttöä meidän ongelmiin.. En halua kaivata sääliä vaan jostakin elämän tarkoitusta. Herää taas kysymys onko mua ja * tarkoitettu edes yhteen.. onneksi siskon viisautena kerroit jo kauan sitten, että tämä ei ole helppo reitti... kiitos siitäkin ja miljoonasta muusta asiasta."

takaisin sain

"Voi tuota kumpuavaa voimaa. Olen vahvasti erimieltä monesta äskeisestä. Nyt en jaksa kinata. Pakko luottaa, että asiast joskus saa vastauksia. Kumpa olisin ollut väärässä matkastanne, edes sen kerran. Ehkä se pelko oli enemmän läsnä kuin tieto. Voi elämän arvoitus.."


Juuri näin. Tässä se oli kiteytettynä.


En ole koskaan kenenkään äiti. Testissä on aina "Ei raskaana."

Onkohan niissä testeissä joku vika? Ainakin kuusi testiä hajotin ja tutkin sisältä käsin; en löytänyt irronneita lankoja. Taidan lähettää takaisin palautuksena raskauskeiju- sivustolle. Lähettivät rikkinäisiä paskoja.

21 tapaa pilata avioliitto.

Kävin ystävieni kanssa tänään katsomassa kyseisen elokuvan. En tiedä olinko sellaisessa mielentilassa, vai mikä vikana oli, mutta nauroin. Voi että, miten nauroin elokuvassa. Ehkä nauroin pankkoon, ehkä nauroin pankosta. En tiedä, mutta hauska se mielestäni oli. Armi osasi roolinsa. Niin epäuskottava, mutta niin luonnollinen elokuva. Kerrankin Suomessa onnistuttiin. Joku onnistui. Joku sai elämältä hyvän opetuksen.

Se, miksi kirjoitan tätä täällä on kuitenkin elokuvan herättelevä kohtaus. Lapsettomuus taitaa todella nousta ihmiskunnan tietoisuuteen median välityksellä.
Elokuvan miehellä, jota esitti Aku Hirviniemi, oli sairaus. Se tuli ikäänkuin kahdessa sivulauseessa esiin. Miehen ex- aviopuoliso kertoi, että mies ei voi saada lapsia. Mies häpesi tilannetta ja siitä ei olisi halunnut puhua. Uusi tyttöystävä olisi kovin halunnut lapsia. Hän jopa kuvitteli olevansa raskaana. Toivoi sitä niin kovin. Niin kovin, että ei halunnut auttaa sohvan kantamisessa, koska ajatteli jo mahdollista pientä taimea, jota kantoi mukanaan. Ja tämän jälkeen sai tietää, että mies ei voi saada lapsia. Olivat yrittäneet jo monta vuotta. Mutta sitä ei tule.

Tämä herätti omat tunteeni pinnalle. Ihmiset, joiden kanssa elokuvissa olin, eivät tiedä omasta ongelmastani. Näin ollen en voinut elokuvan jälkeen tilanteesta tullutta ahdistusta purkaa kenellekään. Halusin jakaa sen siksi heti tänään teille.

Nyt se ei enää ahdista. Oikeastaan olen tyytyväinen. Lapsettomuus sai ratkiriemukkaan hauskassa elokuvassa roolin. Rooli oli niin pienen suuri, että se sai lähes pääroolin. Olen kiitollinen siitä.

Nyt vuoto on ohi. Näin kauan se kesti. Lapsemme on jälleen valunut vessanpönttöön. Ehkä ensi kuussa se ei valu? Ehkä ensi kuussa saan haavan sormeeni ja siitä vuotaa se veri, jonka ei tarvitse vuotaa pönttöön. En tiedä jaksanko sanoa, että toivon niin. Mutta jaksan sanoa, että haluaisin niin.


Hyvää yötä.