32+4

Miten tämän sanoisin? ..Aika, kulje hitaammin! Olisiko se hyvä ilmaisu? Tai se, että aika ota minut mukaasi. Anna meidän mennä.
Jokainen päivä on saavutus. Jokainen päivä on kaunein. Joka päivä olen onnellisempi. Ulkonäköni on muuttunut paljon. Mahani on suurentunut joka päivä. Joka päivä ihmettelen sitä suurta ihmettä, joka meille suotiin.

Nyt kuulen sen jo läheisimmiltäni; voi apua, miten aika menee nopeaa. Tuntuuko sinusta siltä?

Tuntuu. Mutta en uskalla myöntää sitä. Se on tavattoman utopistista. Silloin kun odotti vain odotuksen odottamista, tuntui, että aika ei mene mihinkään. Aina oli joku määränpää kovin kaukana "ensi kuun kiertoon voidaan tehdä se ja se hoito..". Ne olivat aina kovin kaukaisia sanoja. Että tulen sairaalasta ulos tiedon kanssa, että tällä kertaa ei tehdä mitään suurta, mutta ensi kerralla sitten.

Ja nyt olen tässä. Lakkaan ihmettelemästä, että olen yksi niistä "mammoista" jotka ihmettelevät mihin se kaikki aika on kulunut? Alanko olla "normaali"? Alanko tosissaan kokemaan asioita, jolloin huomaan, ajattelevani kuten valtaväestön kuuluukin raskaudesta ajastella? Kummallista.


Kaikki on siis hyvin. Erinomaisesti. Hymyilen joka hetki. Havahdun ihmettelemään kasvavaa vatsaani joka hetki. Jos peili on lähellä, huomaan pistäväni vaatteitani tiukemmin korsettini ympärille joka kerta. Se ei ole tyypillistä minua, ei koskaan. Olen aina halunnut vain piilotella löllerö- vatsaani. Joka on myös tyypillistä PCO- naisille. Siis se löllerö. Eli keskivartalolihavuus. Sanon sen nyt, tai siis kirjoitan, tuntematta siitä syyllisyyttä. Se ei ole ongelmani tänään. Ehkä puolenvuoden päästä voin ottaa siitä otteen kiinni ja yrittää pitää siitä otteesta tiukasti kiinni. Ei tänään kuitenkaan.

Nyt annan tissien ja masun kasvaa. Myös peppuni voi levetä. Eikä se haittaa. Se on nyt osa minua. Sen vuoksi en aio ahdistua. Nämä pienet potkut ja kyljeni musertamiset ovat vain arvokkaita. Niitä kuuntelen kropastani. En roikkuvaa allia tai yöllisiä suonenvetoja. Ne ovat vain niin pientä ne. Suonenvedot ovat inhottavia, mutta jos se on raskauden aikainen "vaivani" niin aika pienillä jutuilla mennään.

Yksi rakkaimmistani totesi sen eilen. Jos synnyttäisin kuten hän ensikoisensa, olen laitoksella 4vkn kuluttua! Ja siihen ei ole pitkä aika ei. Kaikki on nyt kotona valmista. Rintapumppu pitää vielä ostaa ja kassi laitokselle pakata mukaan.

Millaisetkohan olisivat kivat omat kotiintulovaatteet? Se oli ensimmäinen kysymykseni koskien itseäni koko synnyttämisestä tähän mennessä...Huh hei, maratooni, täältä tullaan!

Pieni syke.

Perjantaina sen näimme.

Kuvaruudulla oli elämäni ensimmäistä kertaa ultraäänessä muutakin, kuin PCO ja helminauhamaisuus.

Siellä oli kohtu. 

Äidin kohtu, jossa oli sisällä pieni ruskuaispussi, jonka sisällä sykki pienempääkin pienempi sydän. Se värähteli ja näimme sen kumpikin. Sain siitä kuvan kehystettäväkseni matkaani. Päiviä oli matkassa tuolloin 6+2. Nyt niitä on 6+5. Hyvin vähän, mutta meille niin paljon.

Tässä hetkessä, kiitollisina hiljaa, olemme onnellisia. Viimein. 

PAS.

Tänään oli se päivä, kun minua ei loukattu.

Heräsimme hyväntuulisina ja olin jopa koko työpäiväni yllättävän rentoutunut ja olo stressaamaton. Kun työaikani oli merkissä, kipitin äkkiä miehini kyydissä sairaalaan.
Aikamme oli myöhässä yli puoli tuntia. Kun pääsimme vihdoin sisään edellisten tultua ulos käsiäni hiosti; edellinen pariskunta, meidän ikäisemme, tulivat simpukka ry, lapsettomuushoito,- ja muun paperinivaskan kanssa huoneesta ulos. Naista itketti ja hän ei tahtonut pysyä jaloillaan. Voi tuota aikaa. Kuin suuri läimäys poskelle. Toivottavasti hän on löytänyt blogien ihmeellisen maailman tuekseen. 

Jos minulla olisi ollut aikaa ennen oman ajan vastaanottamistani, niin olisin kiirehtinyt halaamaan häntä. Mutta en nyt ehtinyt. 

Lääkäri oli tuttu, koko hoitohistoriani ärsyttävin (myöskin naurettavin) nainen, jonka seurassa tänään en vierittänyt kuin muutaman kyyneleen. Mutta mieheni sanojen mukaan, olin reipas. 

Nyt se on alkanut. Suunnitelma pakastealkioiden siirrosta on toteutettu ja torstaina aloitan lugesteron- läträykset jälleen x3. Zumenonejahan olen popsinut tässä kierron alusta saakka ja näillä piti menevän eteenpäin. Tänään kohdun limakalvo oli 8mm paksu ja selvä PCO näkyvissä. (Aijaa??)

Aloitimme kuukautiskierron seurannasta. Ne alkoivat päivänä 5.9.2013. Ja sitähän tuli, kuten muistatte. 

Sen jälkeen keskustelimme alkioista. Ne voivat olla samassa viljassa, sanottiin. Mutta ei meillä ole tietoa täällä, tiedettiin. Entä jos ovat samassa viljassa, haluammeko ne siirrettävän vaiko uudelleen pakastukseen toisen. 

Ehdottomasti kummatkin, näin ollen. Tämä on meidän kummankin toive. Sillä ajatuksella olemme leikitelleet pitkin iltapäivää. "Kun vuoden päästä meillä on kaksoset ja emme sovi pakettiautolla matkustamaan, kun kotimme jota teemme, jääkin pieneksi, kun kaikkea pitää hankkia kaksin kappalein.. Kun perhe olisi eheä kerrasta. Kun olisimme väsyneitä onnesta. Kun syliaika ei riittäisi. Kun tuntisi lapsen hoidosta riittämättömyyttä. Kun kummeiksi saisi pyytää kaikki. Kun nilkkani olisivat niin turvonneet, että en kehtaisi osallistua tupareihin (jollaisen tarinan kuulin viime viikonloppuna...). Kun olisin kaikesta ällöttävästä olosta, sekaisesta mielentilasta ja roikkuvasta likaisesta tukastani huolimatta maailman onnellisin. Eikä kukaan veisi sitä onnea minulta pois.

  

Kun ultraus oli tehty ja paperi annettu reseptineen minulle aloin olla hankala. Kerroin, miten olisin valmis lisäämään metformen- lääkitystä päiväannoksiini (tällä hetkellä syön aamulla ja illalla, avalta määräsivät vuosi sitten kolmesti päivään) ja että olen huolissani kiinnittymisestä tälläkin kertaa. Mitä jos tähdenlentomme ei tälläkään kertaa löydä itselleen sopivaa paikkaa oleentua.  Olisiko vielä ollut joku mahdollisuus lääketieteen avustuksella saada tähdellemme kolo turvatuksi?

Lääkäri alkoi haroa päätään ja häntä selvästi ahdisti kysymykseni. Kerroin tiedon lisäävän tuskaa, kun on monta vuotta ollut tässä aikaa aiheeseen tutustua ja miten monissa paikoissa tämäkin hoidetaan toisin. Hän kyseli olenko keskenmenoja kokenut, ja haroi jälleen päätään. Kyseli sairaanhoitajalta huoneessa, miten toinen lääkäri tekisi. Ja hän totesi, että lisäisi vielä kortisonia sekä aspiriinia. Jes, ajattelin. Minä neuvon ja hän määrää.

Tutki pharmacaa, josta tuli tulokseen, että ei niistä haittakaan ole. Mietti kortisonin lisäävän verensokerin nousuani, joten sokereita on nyt seurattava. Pohdin, että syönhän metformeneja tämän hoitoseurannan vuoksi, joka näin ollen sokereita laskee. Hyvä pointti, kuulin. 

Ja näin olimme tilanteessa, että resepteiksi mukaani lähti 

thyroxinin 0,5mg

metformin 750mg x2

foolihapon

rautakuurin

ja zumenon 2mg lisäksi

metformen 750mg myös päivällä

prednisolon 5mg Prednisolon-tablettien käyttöaiheita ovat krooninen nivelreuma, systeemiset sidekudossairaudet, kuten LED, eräät vaskuliitit (verisuonten tulehdukset), sarkoidoosi, astma, vaikea haavainen paksusuolitulehdus, eräät verisairaudet (granulosytopenia, hemolyyttinen anemia, trombosytopenia), vaikeat allergiat, kasvaimet, eräät akuutit verisyöpätapaukset, lymfarauhasten epänormaali kasvu (lymfoomat), rintasyöpä ja eturauhassyöpä.

lugesteron 200mg x3 sekä

aspirin

Nyt tunteet ovat sekalaiset. Yritän hillitä itseni tässä kierrossa. Nyt en kipua linnaan, vaikka miten sainkin ohjeita miten lugesteroneja käytetään viikolle yksitoista saakka. Nyt odottelen torstaita, jolloin ällö lugesteronit alkavat ja tiistaita, jolloin meidän on määrä soittaa TAYSsiin, ovatko pienokaisemme, tai toinen, selvinneet sulatuksesta siirtymään äidin kohtuun. Jos vastaus on myöntävä, on päivä jälleen koetuksella. 

Voin kertoa, että nyt on rankkaa. En anna sen kuitenkaan satuttaa. 

Uutisia.

Kädet tärisevät ainavain. Olen itkunsekainen, herkkä, haavoittunut. Minun paras ystäväni sanoi äsken lyhyellä automatkalla näin;

"En ole raskaana. Mutta haluan, että tiedät. Teistä paljon oppineena ja polkuanne seuranneena olemme jättäneet ehkäisyn pois. Meillä ei ole mitään paineita tai ovistestejä, vain oma halu."

Kosketin hiljaa hänen olkapäätään ja sanoin, että "Tsemppiä!"

Samaan aikaan heidän alle 9kk vanha lapsensa huusi takapenkillä täyttä kurkkua iltaväsyään. Samaan aikaan mieleeni tulvi, miten huusin koko seuraavan yön kuin marjaiskarhu, kun hän kertoi odottavansa esikoistaan vuosi sitten keväällä. Miten tärisin ja oksensin, miten itkin ja raivosin. Miten en voinut uskoa elämän olevan niin epäreilua. Heillä oli tuolloin "yritystä" takanapäin alle 3kk. Ja voi miten pettynyt ystäväni olikaan tuolloin joka kuukausi; hän osti itselleen lohdutuslahjoja "aina" kun kuukautiset alkoivat; yhdenkin superkalliin takin muistan. Ja minä lohdutin. En itseäni, itseäni vain vähättelin, mutta häntä lohdutin.

Mitenköhän nyt tällä kertaa on; koko tilanne. Ystäväni kertoi, miten onkaan paljon miettinyt viime syksyä kun olin niin masentunut kaikesta, kuinka hänen onnellinen odotuksensa läheni loppuaan ja minä vain en jaksanut mitään muuta kuin hymyillä ja oksentaa. Hän sanoi vain, että "Olen vain miettinyt, mitä olisikaan tapahtunut, jos olisin menettänyt sinut." Jaksoin sanoa, että "Minä olisin menettänyt enemmän." Hän sanoi, että tokkopa noinkaan. Jatkoin "Ei minun elämässäni olisi tuolloin tuota ihanaa huutavaa poikaakaan." Olimme hiljaa.

En tiedä mitä ajattelen. Lopuksi hän totesi, että "En olisi halunnut nyt tätä sinulle kertoa, kun teillä on näin, mutta halusin, että tiedät."

Kiitin siitä (koska mitä olisin ajatellut, hänen kertoessaan 9päivän päästä olevansa raskaana, kun minun tikkuni näyttää negatiivista?! ...siis jos en edes olisi tiennyt heidän toivovan jo lisää lapsia oikeasti. Vaikkakin tiedän, että perhe haluaa paljon lapsia joka tapauksessa.)

Niin. Sitten muistelin hänelle minun ja mieheni suhteen alkua, jolloin leikittelimme parisuhteessamme ajatuksella kokonaisesta Melukylästä; ainakin seitsemästä lapsesta ja isosta tilasta jossa on lupa leikkiä ja touhuta aamusta iltaan. Aina. Hän totesi tyynen viileänä, "Onneksi aina ei tiedä miten tulee käymään."

Sitten alkoi itkettää. Kerroin hänelle, miksi olisin toivonut jaksavani kertoa työkavereilleni heti tällä viikolla hoidoistamme; jos joudun pitkälle sairaslomalle testin näytettyä negatiivista. Jos en selviä töihin enää ikinä, jos masennun ja löydän itseni psykiatriselta osastolta lasittuneen katseen takaa.
Mutta en ole saanut rohkeutta kertoa töissä. Toisaalta tekisi mieli olla yksin ja vain toivoa parasta.
















....ja pelätä pahinta.














Ja taas tuli radiosta Minä Toivon.

Selvisin.

Minä selvisin. Minä olen jälleen täällä. Olen voimissani ja oma itseni. Vihdoin!

Apua. Pursuan energiaa. Olen saanu mielettömän annoksen D- vitamiinia aurinkoistakin aurinkoisemmalta lomaltamme ja olen jälleen täällä! Kaikki on hyvin, aurinko paistoi risukasaankin.

Olen siis kotona. Vielä hetken ja huomisen. Torstaina aloitan uudessa paikassa työt ja voin kertoa, että alkaa jo tuntumaan vatsanpohjassa nipistyksiä sanoessani (ja tässä tapauksessa kirjoittaessani) asian ulos! Eli, jännitän kaikkea sitä uutta, mitä elämämme tuokaan tullessaan. Voisiko tämä olla muutosten syksy?

Eilen kävin ensimmäisellä käynnillä hoitokierron osalta. Lauantaina lopetin Primolut- tabletit ja odottelin menkkoja. No, niitä saa nähtävästi odotella edelleen. Eilisaamuun mennessä ei  menkat alkaneet ja päivällä olin lääkärin vastaanotolla. Hän totesi ultrauksessa, että menkkoja ei vielä näy, mutta hoitojen toivotaan alkavan tällä viikolla. Suunnitelma on se, että jo menkat alkaisivat tänään, aloittaisin pistokset huomenna.
No menkat(!?!) alkoivat eilen. Se kesti yhden paperipyyhkäisyn verran; pieni verituhru ja siinä se. Tänään aamulla ei enempää.
Soitin lapsettomuuspolille. Sain neuvon, että aloitan pistokset huomenna. Konsultoin kuitenkin ensin lääkäriä asiasta. Uskaltauduin hakemaan jälleen Gonal- f lääkkkeeni.

"Erillisen ohjelman mukaan. Munarakkuloiden kasvatus munasolupunktiota varten". 

Näin lukee ohjeessani. Pistokset. Ne alkavat jälleen huomenna. Ajoittaisinko jälleen kellonajakseni klo 21. Tällöin taidan olla selvinnyt raksalta ja TÖISTÄ (!) jo kotiin. Oi voi. Lääkäri sanoi, että en saa olla niin surullisen näköinen. Toivoa ei saa olla heitetty missään tapauksessa vielä menemään. Kerroin hänelle karkeasti hoitohistoriamme ja sanoin, että ellei alapäätäni ole 30 ihmistä kurkkinut asian tiimoilta, niin ei sitten kukaan. Enää en ihmettelisi, vaikka kuka käskisi riisuutumaan ja pyytäisi levittämään koipeni.

Mutta nyt. Nyt en keskity negatiivisuuden viljelemiseen, koska olen jälleen oma energinen itseni, vailla vertaa. Pakkauksen hinta 438,41€ ei tuottanut tulosta täyttääkseen Kelan omavastuuosuuteni täyttymistä. En osanut toista pakettia vielä, vaikka kaksi minulle määrättiinkin. Ehkä se jo sillä täyttyy. Ellei, ainakin tilini on tyhjä. Kukkaro on ollut jo aikaa sitten.

Tämä on selviytymistarinani. Kiitos, kun jaat sen kanssani.

Kuin Feeniks lintu tuhkasta, tästä selviän. 

Ja mitä sitten sattuikaan?

Aamupäivällä lupasin kertoa, että mitä viime päivinä onkaan oikein sattunut. No voin kertoa, että paljon.

Olen ihmisenä oppinut kunnioittamisesta, rakastamisen paljoudesta, heikkoudesta, hauraista sekunneista ja epätietoisuudesta hyvin paljon. Se on kaikki niin ainutlaatuista.

Pienin siskoni vauva joutui kiireellisesti sairaalaan. Siitä lähti älyttömän suuri selvitysten kierre. Sain asian tiedoksi viestillä koska olin ystäviemme hääjuhlassa.
Se miten itse reagoi tällaiseen hetkeen, voi olla joka kerta erilainen. Tällä kertaa olin aivan shokissa. Halusin äkkiä kotiin, vaikka en mitään voinutkaan tehdä.

Tilanne oli sekava ja tuntui painajaiselta. Itkua, itkua ja surua riitti jälleen. Nyt onneksi kaikki on jo paremmin ja syy sairaalareissuun saatiin.

Mutta elämä on hetkessä. Aina.
Ikinä ei saa mennä nukkumaan riidoissa. Ei ikinä. Koskaan ei tiedä, mitä huominen voi tuoda tullessaan. Vai tuoko mitään, elänkö enää ollenkaan?

Lapsettomuus. Se on jälleen päivän sanani. IVF seulojen tulokset tulivat viime viikolla. Olemme puhtaita jatkamaan hoitoja. Primolut- kuurin aloitan jälleen torstaina. Pitäisikö vaivautua tekemään raskaustesti ennen sitä? Haluanko turhat kyyneleet poskilleni? Entä jos tuhoaisin pienen lapseni olemalla kylmä äiti ja aloittamalla kuurin ilman testiä? Hoh. Olisinko äiti. - Enpä usko.


Suunnitelma:
Torstaina aloitan primolutit. Ennen sitä raskaustesti roskiin.
Perjantaina lähden kylmästä lämpimään... Parisuhteen parantamislemmenlomalle. Kahdestaan. (Arttu Wiskari - ikuisesti kahdestaan...)  Viime ulkomaanlomalla päätimme kuitenkin, että ensi kerralla kun lomailemme, on mukanamme ainakin masussa joku kaveri.

Olen viikon niin vain löhöten, että saatte olla kateellisia. Elämäni aikoo olla hetken risaisena ja onnellisena. En jaksa edes ajatella riiteleväni miehekkeen kanssa. Aion vain olla ja nauttia. Jos riitelemme, olemme jo energisempiä kuin nyt. Sekin toisaalta virkistäisi.

Tulemme takaisin, lähdemme festareille ja näemme ystäviämme. Sitten aloitan työt. Ja ultraukset. Ja pääsemme tampereelle asti keräämään isoja hyviä follikkeleita ainakin viisi. Ainakin. Sitten kohtuuni istutetaan onnistunut alkio. Sitten saamme odotusta elämäämme. Eikö niin. Eikö se niin mene?

Terapia, naistenpoli, kaverin vauva

Tänään lähdin töistä liian myöhään, painoin liikaa kaasua ja kaahasin melkein kahdella pyörällä terapiaan. Olin 10minuuttia myöhässä ja läähätin kuin koira päästyäni sisään. Romahdin samantien. Itkua riitti ja terapeuttikin sanoi, että mistä ihmeestä tätä pahaa onnea minulle on laitettu näin paljon samassa paketissa. Olen tietämätön.

Kerroin hänelle koko kuvion
- parisuhteesta
- talosta
- uuden työn aloittamisen jännityksestä (kaikki mitä eniten olen toivonut, on päätynyt jollain tapaa aikaisemminkin kriisiin; parisuhde, vauvan tekeminen, talon remontoiminen... miten tämä voisi päätyä hyvin?!) - lähipiirini vauvoista; syksyllä romahdin kun 11 läheistä olivat raskaana.. No nyt, ne ovat kaikki syntyneet..
 - Vauvaonnittelujen viemisestä
- Siskoni perheonnesta, miten voin olla näin kateellinen vaikka olenkin tosi onnellinen heidän puolestaan! Sain tänään viimeksi puhelun; "ollaan reissussa, kun on nyt tätä lomaa koko sakilla.. tämä isolla perheellä reissaaminen on aika hurjaa.." - Tuli tunne, että niin.. Mulla onkin tosi helppoa. Omasta siskosta on ikävä puhua tähän tyyliin, jotenkin muista ihmisistä ympärillä aina pystyy nälväillä, mutta heistä ei. Ovat onnensa ansaineet. Ei heilläkään ole ollut helppoa joka asia. Mutta miksi silti heillä, vaan ei meillä?
 - Kuukautisteni niukkuudesta, siitä miten ne sunnuntaina alkoivat ja humps- muutamassa tunnissa ne olivat ohitse! Voin lähes todeta, että jollen (tietenkin olen!) vaihtaisi sidettä, olisi yksi kuukautissuoja riittänyt näihin "menkkoihin".

 Ja hups, 50minuuttia ei tahtonut riittääkään.

 Kävimme yhdessä naistenpolin puolella juttelemassa kuukautisteni niukkuudesta. Primolutin pitäisi olla tehokkaampi, kuin terolutin, mutta tässä ollaan. Mitä nyt? Pitääkö annosta nostaa ensi kiertoon? Itkin ja sanoin, että siinä kierrossa on kaikki pelissä. Olen odottanut sitä kiertoa nyt koko elämäni, eikö nyt jo pitäisi antaa meillekin edes se mahdollisuus! Hoitaja lupasi konsultoida lääkäriä ja ilmoittaa minulle.

 Sitten siirryin asiasta utopiaan. Isälläni on todettu geeniperimäinen maksasairaus. Se voi johtaa syöpään, eikä siihen tiedetä tarkempaa lääkitystä. Sain uutisen muutama viikko sitten. Voi olla, että mitään sairautta ei tästä seuraa, mutta varuunvuoksi. Voi jos uutinen olisi tullut edes muutama kk myöhemmin, ehtisin varmasti jo surra tätäkin asiaa paljon enemmän. Mutta sain sen tähän kaaokseen. Joten totesin kuultuani, että voi kamala. Isä sanoi, että nyt lapset on tutkittava (minut ja sisarukseni) asian varmistamiseksi myös. Sain lähetteen terveyskeskuksesta ja tänään luovutin vereni tutkittavaksi asiaan. Nämä tiedot lähetetään Helsinkiin ja saan kuulla uutisen parin viikon sisällä; joko olen saanut geenisairauden tai en. Siinäpä se.
Tässä paskassa ei tunnu muuta mahdollisuutta olevankaan, kuin että täällä se on. Ihan takuulla. Ja varmasti jo syöpänäkin. Ihan takuulla.

 Sitten reipastin itseni. Itkin aikani autossa ja väänsin volat kaakkoon. Kävin kaupassa ja hain jätskiä. Olin ollut jo melkein kolme kuukautta surkea ihminen ja tänään otin itseäni niskasta kiinni kaiken tämän päälle. Otin vauvalahjan kaapista ja vein jätskin mukanani.

 Kävin tervehtimässä uutta ystäväni vauvaa. Pidin häntä pienen hetken sylissä ja hymyilinkin. Heillä oli sotkuista, mutta lasten elämä näkyi ympärillä. Itselleni tuli pikeminkin tarve alkaa siivoamaan, kuin hoitamaan vauvaa. Mistä lie johtui. Ystäväni kertoi nimestä, synnytystarinastaan sekä kuluneesta kesästä ja vauvan elosta sekä olosta. Kysyi, mitä minulle kuuluu. Vastasin, että remonttia ja loman odottelua sekä uutta työpaikkaa. Sillä livulla pääsin ajatuksistani. Kerroin uudesta työstäni ja hän onnitteli. Samaan lauseeseen totesi, että joku toinenkin ystävänsä oli saanut samanlaisen työn. Tuli vähätelty olo. Hän kyseli myös sisareni vauvasta. Ennen kerroin suun vaahdossa sisarusteni lapsista. Nyt en olisi jaksanut. Jotenkin oli olo, että jos hän muutaman kuukauden tapaamisen jälkeen haluaa tietää ennemmin sisarukseni lasten hyvinvoinnista, kuin minun, niin olkoon. Kerroin kaiken olevan mainiosti.

 Ja itkin matkalla. Itken nyt. Olen kotona. Saan itkeä ja itkeä. Olen loppu. www.rantapallo.fi, sieltä aion etsiä itselleni sopivan äkkilähdön auttamaan minut ylös. Olen liian kuormittunut nyt kaikesta ja haluan olla ja olla ja olla. Olen vajonnut maan alle. Terapeuttini kysyi, että millä pääsisin sieltä ylös.
Vastasin, että jo päivän loma kaikesta arjesta tekisi hyvää. Mutta jaksan vielä viikon. Sitten olen taas positiivinen oma itseni ja hymyilen naapureiden vauvoille ja olen täti, josta kaikki pitävät. Täti, jolla ei tule olemaan koskaan lapsia.


 Olen lapseton.

Äitini päivä.

En ajatellut ensin tänään kirjoittavani mitään. Mutta sitten se tuli, pakottava tarve jakaa ja päästää ulos. Olimme sukupäivällisillä äsken; siellä oli viisi pientä lasta, joista kaksi pienen pieniä vauvoja. Kannattelin heitä ja hymyilin heille. Jaksoin olla mukava ja sellainen "tarhatäti" mitä minulta odotettiinkin.

Olemme kertoneet lapsettomuudesta kahdelle porukasta, yksi varmasti jakanut miehelleenkin. Ei tullut vaivautuneita tilanteita, he pelastivat minua pudotuksilta. Olin vahva näissä pileissä.

Tätäkään en haluaisi jakaa, koska en odota mitään tältä kierrolta. En inseminaatiolta enkä luomulta, - mutta rintani ovat erittäin kipeät. Kun hipaisee paidanhelmaa, nousee aivan kyyneleet silmiin, koska ne ovat jostain syystä nyt niin herkät. Eniten vauvojen sylissä pitämisessä sattui fyysinen läheisyys; minuun sattui oikeasti.


Tänään elän kiertopäivä 15:sta. Mitä tähän pitäisi sanomani? Ovuloinko? Onko sellaista olemassakaan? Pitäisikö tänään varmuudenvuoksi rakastella? Entä jos vain kuvittelen? Olenko tulossa hulluksi?


Jokatapauksessa. Nyt on minun äitini päivä. Palaan siis hänen luokseen. Tänään annoin hänelle kortin, johon kirjoitin tästä kaikesta tiivistelmän:

"Rakensit minulle laivan vahvimmasta puusta,

ompelit minulle purjeet kestävimmästä kankaasta,

annoit minulle parhaan kompassin. 

Mutta elämän myrskyjä et voinut mitenkään estää."

Kyynelehdimme yhdessä. Kumpa jonain päivänä... voisin itsekin odottaa tätä aamua.

IUI

Klo 05:30 soi kello. Nyt on se aika.
Meitä väsytti kumpaakin älyttömästi, koska eilen valvoimme typerän elokuvan parissa aivan liian myöhälle. Oli aika laittaa ajatuksia narikkaan. Siinä ainakin onnistuimme.

Klo 06:00 pärähti kello jälleen, olimme täysin aikataulussa. Juuri silloin saimme viimeisetkin siemenet purkkiin.

Klo 06:30 lähdimme kotipihasta sairaalaan, onneksi ei ole pitkä matka. Odottelimme käytävällä labran aukeamista.

Klo. 07:00 jätimme siemenet pesulaan.

Tulimme kotiin ja aloitin klo 07:30 soittamisen naistentaudeille. Puolen tunnin aikana soitin noin 40 kertaa. Se on ainut aika päivässä, jolloin lapsettomuuspoli tulisi saada kiinni. Vain vastaaja vastasi, johon ei voinut edes viestiä jättää.

Epätietoisuus iski, mihin aikaan meidän tulisi Arttu Wiskaria lainatakseni olla tutulla käytävällä oottelemaan..

Niin. No menimme kuitenkin klo 08:30 aikaan polille. Jonotimme kärsivällisesti. Jopa hassuttelimme jonossa. Ilmoittautumisjono oli pitkä ja joku harjoittelija luukulla näytti olevan. Kyselin, onko sperma mahdollisesti jo valmista. Ei tietoa. Onko pitkä aika meidän vuoroomme? - Ei tietoa. Eli istumaan.
Istuimme 45minuuttia aulassa kärsivällisesti. Sitten tuli vuoromme.

Jälleen UUSI lääkäri otti vastaan. Totesi, että nyt on huono päivä. On kiirettä ja hän päivystää yksin, mikä meidän asia on? Huoh. Meinasin räjähtää. Sitten sairaanhoitaja sanoi, että menen hakemaan sperman, nyt on inseminaatio.

Inseminaatio tehtiin. Kyselin turhia ja typeriä, tympäisi kauheasti. Sattuikin kovasti. Siittiöitä oli tällä kertaa huonommin kuin viimeksi, mutta osittain myös viitearvojen sisäpuolella, eli mahdollisuuksia on. (Kuitenkin uskon vakaasti, että tänään tulee laittaa peitto heilumaan..) Vatsani oli ja on edelleen kipeä. Inseminaation jälkeen lääkäri totesi, että voisin makoilla tässä nyt seuraavat 10minuuttia. Koska jättivät meidät huoneeseen kaksin, päätin, että en päästä mitään sisältäni putoamaan liian aikaisin; makoilin gynekologin tuolissa lähes 30min :D

Lääkäri totesi siittiöistä, että niitä oli myös hyvin eteenpäin tulleita ja jonkin verran matkan varrella kuolleita, mutta pesun ne kestivät hyvin! Eli yritän jaksaa toivoa, vaikka totesinkin, että soittelen parin viikon päästä, miten lääkityksiä tehdään ja jatketaan tästedespäin, kun negatiivisen tuloksen jälleen saan. Eli 22.5.2013. Sinne asti tulisi nyt toivoa, että kuukautiseni eivät tällä kertaa alkaisi. Tai no, onko sekään hyvä, koska jos ne alkavat, on kierrostani jotain rippeitä olemassa, jollei raskaus alkanut tänäänKään.

Voi mikä päivä. Sitten tulimme kotiin, lösähdin kirjaimellisesti sohvalle ja en edes itkenyt. Nyt luulisin, että itkut ovat sivussa hetkeksi. Sen verran turvonneet luomeni ovat viime päivien saldosta. Mieheni lähdettyä töihin, lähdin kaupungille. Ostin tulevalle kummitytölle ristiäislahjan. Pyörittelin bodyja ja ajattelin, että josko ostaisin itsellenikin muistoksi tästä päivästä yhden. Ennen olisin tehnyt niin, tällä kertaa en missään nimessä tehnyt niin. Lähdin kultaisen sädekehän saattelemana kaupasta vain tytölle osa lahjasta mukanani. Sitten ostin uuden muumilautasen, sen olin ansainnut ITSElleni.

Aurinkoista loppuviikkoa sinulle, eiköhän aurinko tännekin risukasaan ala pian paistamaan!

Osa 3.

Vasen, oikea, vasen.

Siinä tämän hetkinen. Pistoksien puolet. Niitä vuoroitellaan puolelta toiselle, että olisi tasapeli kummallekin puolelle vatsamakkaraa. Peli-iloa toivotan minä! :-)

Ensimmäisillä panoksilla siis mennään. Oireita ei juuri ole ollut, mutta tänään näppäili hieman vatsan seutua..

Mieheni on rautainen pistosten laittaja, olen hänestä ylpeä!

Nimimerkki "Itse silmät kiinni kun toinen pistää"

ps. Lääkehän ei maksanut n. 200€ vaan 284,75€ kelakorvausten jälkeen! Eli Kelan lääkekaton ylitystä odotellessa.. tänä vuonna se on kuulemma 670€.

Osa 2.

Lääkärikäynti.

45minuuttia myöhässä.

Odotellaan käytävällä.

Kurkkua ahdistaa.

Itkettää.

Mieheni ajatukset ovat kuun ja taivaan välillä.

Hän kyselee typeriä.

Meidän vuoronumeromme.


Ystävällinen lääkäri. "Hei". Ja tuttu käden puristus. Kurkkuani ahdistaa. Itkettää ihan hurjasti. Ultrataan. Munarakkuloita nähtävissä 1, 2, 3, ...tuttua pco- potilaalle jatkaa lääkäri 4, 5, 6, 7, ...ymmärräthän, että hyperstimulaation riski voi olla valtava. Tiedätkös mikä se on 8, 9, 10, 11, 12.. Ainakin 12 munarakkulaa nähtävissä. Okei. Tehdään niin, että aloitamme nyt pistoshoidot ja saat tästä lukujärjestyksen. Oletko ok?

Itkettää. Saan hymyn ja nyökkäyksen. Mieheni ei puhu mitään. Puristaa vain kädestäni. Silmissäni sumenee. Taisin olla hetken taju kankaalla, kunnes sain itseni kasattua. Ei tässä mitään.

Saan kysyttyä mieltämme ahdistaneen kysymyksen. Voiko ivf:n sijasta tehdä ICSI:n? Mieheni stressi hermostuttaa meitä kumpaakin ja pelkäämme, että vähäisetkin siittiöt ovat nyt surkastuneet tai surkastumaisillaan tästä prosessista. Lääkäri on ystävällinen. Toteaa vain, että se on hyvin mahdollista. Sitä ei voida tietää ennenkuin itse päivänä, kun punktio tehdään ja siemenneste analysoidaan ja pestään. Usein kuulemma joka tapauksessa puoliin munarakkuloista tehdään ICSI ja puoleen IVF. 50/50. Se on mahdollista. Mutta kuulemma enemmän mahdollisuuksia on IVF:llä, jolloin munarakkula saa itse päästää siemeneen sisäänsä, eikä kukaan ihminen sitä riekaloi. Munarakkulat eivät kuulemma siitä pidä. Kaikki on kuitenkin mahdollista.

Munasarjastimulaatio. Sillä nimikkeellä lukujärjestys annettiin. Suunniteltu punktioviikko 20.
Ja no niin. Pistospäivä alkaa tänään. Muistathan, että pistos tulee antaa ihon alle vatsamakkaraan joka päivä samaan aikaan. Ymmärthän? Taas kurkkuani ahdistaa, mutta nyökkään. Pistoksen nimi on GONAL. Sairaanhoitaja näytti pistoksen, otat makkarastasi näin kiinni ja pistät näin. Kas näin. Hyvä ja sitten muista, että et vedä verta piikkiin, se menee muuten rikki. Ainiin, tiedäthän että tämä lääke maksaa noin 200€. Tarvitset niitä ehkä myös toisen. Onnea matkaan.

Se alkaa tänään. Apua, tänään! Lääke on vielä kaupassa. Ehkä uskalla mennä hakemaan sen. Mieheni meni töihin. Yhtä ymmällään hänkin.

Viimeinen lääkärin lause kummittelee päässäni; "Tämä teidän lapsettomuutenne on niin selkeä, että se päättyy ihan varmasti hyvin. En voi luvata mitään, mutta toivotaan kaikki yhdessä."

Hienoa, että jollekin tämä on selkeä paketti. Kuvittelin sairaala jalkojeni alla poistuessa rakennuksesta, että miltä tuntuisi työskennellä siellä muutaman vuoden kuluttua. Voisin olla vertaistukiolkapää. Sellaiseksi minusta olisi. Siinä minulle tulevaisuuden haaveammatti. Hah. Kuka pieni lapsi haaveilisi kiharatukkaisena nappisilmänä olevansa isona lapsettomuushoitojen vertaistukitäti? - Niinpä.

Vappu taitaa mennä tänään moppia heiluttaessa ja energiaa purkaessa. Ehkä viimein vaihdan verhot. Jotain muutosta arkeen, kun ei muuten ole ;-)


Asia kerrallaan. Vappuiloa sinulle!

Osa 1.

Se päivä koitti. Välivuodosta huolimatta on tänään Se päivä. Kuukautiseni alkoivat.
Tiistai- aamuna menen sairaalaan. Täynnä toivoa. Olemme allekirjoittaneet mieheni kanssa nyt suostumuslomakkeet tähän kaikkeen.

Elämme jännittäviä aikoja. Tästä ei voi olla tie kuin ylöspäin. Päätös on tehty. Tervetuloa uusi elämä, - et tiedäkään, miten sinua on odotettu.


IVF  ♡

Tänään.

Ei ole helppoa. Ei ole helppoa olla tukena, kun maailma romahtaa. Nyt tiedän, mitä mieheni joutui läpikäymään viime syksynä minun maatessani peittojen alla ja toivovan, että maailmanloppu tulisi tai ainakin joku sammuttaisi valot ja saisin vain itkeä itsekseni. En uskonut ikinä joutuvani samankaltaiseen tilanteeseen; mutta lohduttajan tuojana. Minun täytyy olla nyt vahva. En voi antaa tämän kaiken hukkua pois.

Mieheni on saanut itseään hieman takaisin aikaisemmasta kirjoituksestani. Hän kävi lääkärillä, mutta sitkeänä suomalaisena miehenä, ei tietenkään ottanut loppuunpalamista niin vakavissaan, että olisi antanut sairaslomaa kirjoittaa. Olemme puhuneet järkeviä ja keskusteltu tilannetta puolin ja toisin. Nyt saa talo odottaa. On aika keskittyä siihen, mitä olemme oikeasti haaveilleet aina. Mitä kukaan muu ei voi ymmärtää, mutta annan muille tilaa kuvitella ymmärtävänsä. Ainakin tämän blogin välityksellä.

Olen alkanut epäilemään, että muutama ystäväni on löytänyt blogini ja lukee sitä minulta salaa. Ystäväni, olen kiitollisia, että olette jatkaneet hiljaiseloa silti lukemisestanne. Ymmärrättehän, että tämä on päiväkirjani, jota olen kirjoittanut pysyäkseni eheänä. Pysyäkseni ihmisenä, joka jaksaa päivästä toiseen, lapsettomana. Tämä on selvitymistarinaa. Ei sitä, että julkisesti kiroan teidän raskauksia, teidän onneanne tai purkaisin katkeruutta. Tämä on vain osa sitä, mitä kumpuilee ajatuksistani ilman, että pohdin niitä kovin pitkään. Kiitos ymmärryksestänne. Olkaa silti kilttejä ja antakaa minun jatkaa tätä kirjoittamista. En pysty teitä pakottamaan olematta tekstieni äärellä, kun varmasti uteliaisuutenne on puolellanne ja haluatte lukea enemmän tarinaani, mutta en lupaa kaiken olevan ruusuilla tanssia. Voiko tarina lapsettomuudesta olla sellainen?

Yhdestä asiasta lapsettomuuden kautta olen onnellinen ja iloinen. Uudesta ystävästäni. Yhdelle ihmiselle olen näyttänyt kasvoni oikeasti tämän blogin ja oman elämäni kautta ja olen siitä hyvin iloinen. Tämä ystävyys alkoi tarinalla siitä, että kiitin häntä antamastaan tarinasta medialle. Muistatte varmasti kaikki televisio-ohjelman Erilaisista äideistä? Telkkarista jaksoja katsellessani ajattelin viikko toisensa jälkeen, että ehkä tällä viikolla olen itsekin jo raskaana. Söin terveellisesti, kävin jumpalla ennen ohjelman alkua ja kuuntelin kroppaani hyvin tarkasti. Nautin ohjelman katsomisesta ja uusien elämän ihmeiden syntymisestä. Silti yksi jaksoista oli yli muiden. Se tulee tänään uusintana Avalta klo 19. Eli kaikki lauantaimätöt kasaan olkkarin pöydälle ja nenäliinoja iso pino vierelle;
Osa 6. Perhe Güneysel-Tuominen. Vuosien ajan lapsettomuudesta kärsineet Melinda ja Teemu odottavat viimein esikoistaan. Miten pitkään jatkunut lapsettomuus on vaikuttanut parisuhteeseen ja Melindan äidiksi valmistautumiseen?

Kiitos Melinda ♡

Oma tilanteeni on nyt sellainen, että pillerit jäivät nyt pöytälaatikkoon torstaista lähtien. Tiistaina klo 10. menen sairaalaan. Ensimmäinen hoitojen suunnittelukäynti. IVF olet jälleen tervetullut perheeseemme.

kp 30

Siitä sairaalareissusta. Piti kirjoittamani jo monta päivää sitten, mutta tämä elämä on muuttunut niin paljon viimeisen sanotaanko kahden viikon aikana, että en meinaa itsekään pysyä perässä! :) Mutta hyväntahtoisesti vain!

Tosiaan, kipuilin keskiviikkoiltana, että miksi en muistanut siirtää sairaalakäyntiä, koska tarpeeni vastaanotolle oli mennä vain jos minulla on kiertopäivä 2-5, jolloin voidaan ultraus tehdä uutta inseminaatiota varten. Terlut- tableteista viimeisimmän otin maanantaina, jolloin Yleensä uusi kierto on alkanut heti samana, jollei seuraavana päivänä. Näin ei tällä kertaa käynyt. Itseasiassa, ei ole käynyt vieläkään.

Lääkäri oli huisin mukava. Otti minut vastaan hyväntuulisena ja juttelimme hyvin rennoissa merkeissä. Kerroin, että mieheni ei ole mukana, koska on työreissulla ja ajattelin, että tuskin tällä reissulla mitään suurempaa tapahtuukaan, koska menkat eivät ole alkaneet vieläkään.

Ultraus tehtiin, again. Kysta se siellä vilkutti, again. PCO on paikallaan, again. Limakerrosta kuulemma oli nähtävillä, joten jollei menkat ala muutaman päivän sisällä voi todeta vain, että olen raskaana. Anteeksi mitä, hätkähdin? Niin lääkäri minulle sanoi.

Ultrauksen aikana kerroin, miten kulunut 1½ vuotta meitä on pompoteltu missä lääkärillä milloinkin saamatta keneltäkään oikeasti näin hyvää hoitoa. Lääkäri sanoi, että on ollut perhesuunnitteluneuvolan (ja mainitsi vieläpä nimenkin terveydenhoitajasta..) vika, että emme ole saaneet apua, vaikka olisimme sitä kipeästi tarvinneet. PCO on itsessään jo niin suuri syy, että lapsettomuus tulee ottaa heti sen toteamisen jälkeen vakavasti. Lisäksi vielä hitaasti liikkuvat, vähäiset miehen siittiöt, tuovat esiin jo toisen syyn.

Pukeuduin ja istuuduin alas. Sanoin, että rehellisesti olen kyllästynyt tähän tilanteeseen. Tämä on turhauttavaa ja kiertoni on sitä ja tätä, välillä ei kumpaakaan. Sanoin, että onko seuraaavaa inseminaatiota välttämätöntä tehdä? Mitä, jos se jätettäisiin pois ja siirryttäisiin sitten IVF hoitoihin, kunhan heidän hoitojononsa sen myöntävät. Lääkäri oli niin ihana, että teki mieli halata. Hän totesi kirkkain silmin: olin juuri tätä sinulle ehdottamassa, sillä tähän teidän kierteeseenne ja vakavaan lapsettomuuteen ei taida olla muuta läpimenoa.

Nyt siis tilanne on se, että odottelen kuukautisia. Kun ne alkavat, alan syömään ehkäisypillereitä. - Voi kyllä, tilanne jota en olisi ikimaailmassa halunnut enää kokea. Palaan takaisin ehkäisyn maailmaan. Mutta vain siksi aikaa, että voimme taata, että kuukautiseni alkavat oikeana päivänä aikataulujen mukaan, jotka laadimme.

Kerron lisää, kunhan saan omasta kropastani irti enemmän!

Sitä ja tätä.

Elämämme on tällä hetkellä ihan täysin sitä ja tätä. Ja vielä vähän tuotakin. Kaikkea sattuu ja tapahtuu. Ostimme uuden kodin! Kyllä, voi miten ihanan uuden kodin löysimmekään. Suoraan sieltä, mistä tahdoimme, juuri sellainen yksilö kuin halusimme. Nyt vain remonttihaalareita metsästämään.

Kovasti tapahtuu myös muualla. Olin sairaalassa eilen. Niin, eilen aamuna ja vasta nyt pääsen päivittämään kuulumisia teille. IVF on täällä. Kysta on edelleen täällä, mutta se ensimmäinen sana IVF! Pääsimme viimein oikeaan hoitoon, joka PCO + vähäiset siittiöt osuuteen kuuluu! Täältä tullaan toukokuu!

Kerron myöhemmin enemmän, mutta jälleen olen kiireinen. Sillä tällä hetkellä on hoidettava se tämä- kohta.
Ihanaa viikonloppua sinullekin! Olen onnellinen. Nyt olen.

Sairaalaan.

Menen sairaalaan, poliaika kutsuu. En muistanut sitä perua eilen kaikessa suuressa touhun tuiskeessa. Kiertopäiväni ei ole nyt 2-5 kuten vastaanottovirkailija noin kuukausi sitten toivoi, että varaisin ajan sellaiselle päivälle. Ei ole ei, mutta jotain tolkkua tässä on oltava. Nyt menen Yksin polille. Yritän olla vahva. Vahvempi kuin koskaan. Ei minulla ole hävittävääkään. Kaiketi? Kirjoitan käynnistä sitten myöhemmin,


Vahvaa päivää sinulle!

Arttu

En tiedä olenko elänyt jossain pimennossa, mutta nyt olen kuullut tämän. Se helpotti elämistäni. Jotenkin. Kun radiostakin kuuli tämän. Kun asia on puhuttavissa. Lapsettomuus.


http://www.youtube.com/watch?v=XiZ51JdzxQQ


Sanat:


Siinä naapurien puolelta, lasten äänet kaikuu. Tällä puolen vuosivuodelta, kasvaa hiljaisuus ja kaipuu. Kuin ankat Stenvallin taulusta, raitalakanoissa toinen valveilla. Kauanko jaksamme haaveilla kehtolaulusta?

Kun me ollaan lähekkäin, itket kasvot minuun päin. Miksi kävi näin? Miten saan sut uskomaan: olen tässä ainiaan. Sua rakastan, vaikka jäätäis ikuisesti kahdestaan.

Meidän valikoivat katseemme, kaikkialla huomaa. Mainoskuvissa ja puistoissa kaunista luojan luomaa. Ehkä meidänki aika nyt ois? Tällä tutulla käytävällä ootellaan, sisään huoneeseen kohta kutsutaan. Onnen meille sois.

Kun me ollaan lähekkäin, itket kasvot minuun päin. Miksi kävi näin? Miten saan sut uskomaan: olen tässä ainiaan. Sua rakastan, vaikka jäätäis ikuisesti kahdestaan.

Olen aina rakkaani puolella, joulupöydässä tahdon sua suojella niiden kysymyksiltä, jotka meitä satuttaa. 

Kun me ollaan lähekkäin, itket kasvot minuun päin. Miksi kävi näin? Miten saan sut uskomaan: olen tässä ainiaan. Sua rakastan, vaikka jäätäis ikuisesti kahdestaan.



Kiitos Arttu Wiskari. ♥

Hengitän.

Olen täällä. Hengitän. Olen elossa. Varpaani liikkuvat. Pystyn niellä.

Mutta en jaksa tätä asiaa. Olen valmis luovuttamaan, - nytkö jo? Kun hoidot vasta aloitettiin ja kaikki on ikäänkuin nyt täysillä matkassa voin huokaista ja sanoa, että ei sittenkään kiitos.

Olisinko siihen valmis?

Viime viikolla lomallani sain aimoannostuksen iloa, urheilua ja hyviä säitä, auringonpaistetta ja erityisesti; isossa seurassa vallan muuta ajateltavaa kuin lapsettomuus. Sitä sanaakin on nyt niin vaikea sanoa. Sen haluaisi vain nielaista ja ohittaa.

Mutta nyt. Seksuaaliterapeutti joutui perumaan käyntimme tällä viikolla oman sairastumisensa vuoksi. En oikeastaan tiedä, olisiko siitä ollut järin hyötyäkään. Nyt en voi pahoin, en huuda, en oksenna, enkä itke itseäni uneen. Ajattelen muuta. Isoja asioita elämässä. Parisuhteen ylläpitoa, uutta kotia. Uusia haasteita.

Terapia siirtyi ensi viikolle. Ensi viikolle odotetaan myös alkavia kuukautisiani, jos terolut- tabletit ottavat toimiakseen. Jos jos ja jos. Teemme myös viralliset kauppakirjat uudesta kodistamme. Pregny- pistokset alkavat myös, jos kuukautiset alkavat.

Pääni hajoaa tähän. Vaivun mielummin tällä hetkellä koomaan kuin ajattelen lapsettomuuttani loppuelämän.

Miksi edes halusimme kodin suurelta plantaasilta? Miksi edes halusimme lisää huoneita asuntoomme? Miksi halusimme rauhaisan pihan ja mansikkamaan? Mitä niillä teemme, kun ei niihin ole täytettäkään. Kiinteistövälittäjä totesi, miten on jo kuulevinaan pienten jalkojen tepsuttelua huoneissa.

Paskat, sanon minä.

Pieni poika.

Pieni läheinen poika kysyi minulta kirkkain silmin tänään kesken ruokailun: "Milloin teille tulee samanlainen vauva, kuin äitin masussa on?"
Huokaisin ja vastasin "En tiedä."
Ihmettely jatkui "Miksi te ette * kanssa halua vauvaa?"
Kerroin, että "Voi miten haluaisimmekaan, mutta ehkä se tulee kun aika on."
Lapsen äiti lohdutti meitä kumpaakin sanomalla, että
"Eihän tämäkään vauva tullut aivan heti kuin sinä kerhossasi olisit puheissasi tahtonut."

Keskustelu jäi siihen. Keskustelu elää sisälläni niin kauan, kunnes toisin todistetaan. Niin kauan, kunnes viimein kohtaamme.

Olen lomalla. Minun ei kuulunut lomani aikana uhrata tälle asialle ajatuksia, mutta en pääse itseäni pakoon. Miten olinkaan niin hölmö, että luulin taas olevani vahvempi jossakin muualla? Aamulla lähtiessäni ystäväni kanssa ulkoilemaan totesin hänelle, että "Täällä aion rentoutua ja olen onnellinen. Rauhassa. Mieleltänikin."

Ja siihen pyrin. En lupaa, mutta yritän.

21 tapaa pilata avioliitto.

Kävin ystävieni kanssa tänään katsomassa kyseisen elokuvan. En tiedä olinko sellaisessa mielentilassa, vai mikä vikana oli, mutta nauroin. Voi että, miten nauroin elokuvassa. Ehkä nauroin pankkoon, ehkä nauroin pankosta. En tiedä, mutta hauska se mielestäni oli. Armi osasi roolinsa. Niin epäuskottava, mutta niin luonnollinen elokuva. Kerrankin Suomessa onnistuttiin. Joku onnistui. Joku sai elämältä hyvän opetuksen.

Se, miksi kirjoitan tätä täällä on kuitenkin elokuvan herättelevä kohtaus. Lapsettomuus taitaa todella nousta ihmiskunnan tietoisuuteen median välityksellä.
Elokuvan miehellä, jota esitti Aku Hirviniemi, oli sairaus. Se tuli ikäänkuin kahdessa sivulauseessa esiin. Miehen ex- aviopuoliso kertoi, että mies ei voi saada lapsia. Mies häpesi tilannetta ja siitä ei olisi halunnut puhua. Uusi tyttöystävä olisi kovin halunnut lapsia. Hän jopa kuvitteli olevansa raskaana. Toivoi sitä niin kovin. Niin kovin, että ei halunnut auttaa sohvan kantamisessa, koska ajatteli jo mahdollista pientä taimea, jota kantoi mukanaan. Ja tämän jälkeen sai tietää, että mies ei voi saada lapsia. Olivat yrittäneet jo monta vuotta. Mutta sitä ei tule.

Tämä herätti omat tunteeni pinnalle. Ihmiset, joiden kanssa elokuvissa olin, eivät tiedä omasta ongelmastani. Näin ollen en voinut elokuvan jälkeen tilanteesta tullutta ahdistusta purkaa kenellekään. Halusin jakaa sen siksi heti tänään teille.

Nyt se ei enää ahdista. Oikeastaan olen tyytyväinen. Lapsettomuus sai ratkiriemukkaan hauskassa elokuvassa roolin. Rooli oli niin pienen suuri, että se sai lähes pääroolin. Olen kiitollinen siitä.

Nyt vuoto on ohi. Näin kauan se kesti. Lapsemme on jälleen valunut vessanpönttöön. Ehkä ensi kuussa se ei valu? Ehkä ensi kuussa saan haavan sormeeni ja siitä vuotaa se veri, jonka ei tarvitse vuotaa pönttöön. En tiedä jaksanko sanoa, että toivon niin. Mutta jaksan sanoa, että haluaisin niin.


Hyvää yötä.