32+4

Miten tämän sanoisin? ..Aika, kulje hitaammin! Olisiko se hyvä ilmaisu? Tai se, että aika ota minut mukaasi. Anna meidän mennä.
Jokainen päivä on saavutus. Jokainen päivä on kaunein. Joka päivä olen onnellisempi. Ulkonäköni on muuttunut paljon. Mahani on suurentunut joka päivä. Joka päivä ihmettelen sitä suurta ihmettä, joka meille suotiin.

Nyt kuulen sen jo läheisimmiltäni; voi apua, miten aika menee nopeaa. Tuntuuko sinusta siltä?

Tuntuu. Mutta en uskalla myöntää sitä. Se on tavattoman utopistista. Silloin kun odotti vain odotuksen odottamista, tuntui, että aika ei mene mihinkään. Aina oli joku määränpää kovin kaukana "ensi kuun kiertoon voidaan tehdä se ja se hoito..". Ne olivat aina kovin kaukaisia sanoja. Että tulen sairaalasta ulos tiedon kanssa, että tällä kertaa ei tehdä mitään suurta, mutta ensi kerralla sitten.

Ja nyt olen tässä. Lakkaan ihmettelemästä, että olen yksi niistä "mammoista" jotka ihmettelevät mihin se kaikki aika on kulunut? Alanko olla "normaali"? Alanko tosissaan kokemaan asioita, jolloin huomaan, ajattelevani kuten valtaväestön kuuluukin raskaudesta ajastella? Kummallista.


Kaikki on siis hyvin. Erinomaisesti. Hymyilen joka hetki. Havahdun ihmettelemään kasvavaa vatsaani joka hetki. Jos peili on lähellä, huomaan pistäväni vaatteitani tiukemmin korsettini ympärille joka kerta. Se ei ole tyypillistä minua, ei koskaan. Olen aina halunnut vain piilotella löllerö- vatsaani. Joka on myös tyypillistä PCO- naisille. Siis se löllerö. Eli keskivartalolihavuus. Sanon sen nyt, tai siis kirjoitan, tuntematta siitä syyllisyyttä. Se ei ole ongelmani tänään. Ehkä puolenvuoden päästä voin ottaa siitä otteen kiinni ja yrittää pitää siitä otteesta tiukasti kiinni. Ei tänään kuitenkaan.

Nyt annan tissien ja masun kasvaa. Myös peppuni voi levetä. Eikä se haittaa. Se on nyt osa minua. Sen vuoksi en aio ahdistua. Nämä pienet potkut ja kyljeni musertamiset ovat vain arvokkaita. Niitä kuuntelen kropastani. En roikkuvaa allia tai yöllisiä suonenvetoja. Ne ovat vain niin pientä ne. Suonenvedot ovat inhottavia, mutta jos se on raskauden aikainen "vaivani" niin aika pienillä jutuilla mennään.

Yksi rakkaimmistani totesi sen eilen. Jos synnyttäisin kuten hän ensikoisensa, olen laitoksella 4vkn kuluttua! Ja siihen ei ole pitkä aika ei. Kaikki on nyt kotona valmista. Rintapumppu pitää vielä ostaa ja kassi laitokselle pakata mukaan.

Millaisetkohan olisivat kivat omat kotiintulovaatteet? Se oli ensimmäinen kysymykseni koskien itseäni koko synnyttämisestä tähän mennessä...Huh hei, maratooni, täältä tullaan!

Pieni syke.

Perjantaina sen näimme.

Kuvaruudulla oli elämäni ensimmäistä kertaa ultraäänessä muutakin, kuin PCO ja helminauhamaisuus.

Siellä oli kohtu. 

Äidin kohtu, jossa oli sisällä pieni ruskuaispussi, jonka sisällä sykki pienempääkin pienempi sydän. Se värähteli ja näimme sen kumpikin. Sain siitä kuvan kehystettäväkseni matkaani. Päiviä oli matkassa tuolloin 6+2. Nyt niitä on 6+5. Hyvin vähän, mutta meille niin paljon.

Tässä hetkessä, kiitollisina hiljaa, olemme onnellisia. Viimein. 

Onnen kyyneleet.

Tuhannet kiitokset kaikille onnittelijoille. Blogini on pitänyt hieman taukoa ajatusten kasaamisen vuoksi. On ollut silti ilo lukea kommenttejanne ja tukevia lausahduksianne siitä, miten tämä kaikki voi viimein kääntyä voitoksi ja lapsettomat voivat saada tällä tarinalla itselleen voimaa.

En tiedä mitä ajattelisin. Ajatukset harhailevat onnen kyyneleistä jo mahdollisiin tuleviin suuriin pettymyksiin. Tiedän, se on ikävää. Ei mitään voi muutenkaan surra etukäteen, - tiedän senkin. Mutta jos vielä hieman pidän ympärilläni tätä jykevää muuria, jonka olen rakentanut ennen PAS:ia. Niin kauan, kunnes joku tuolta valkotakkisista minua onnittelee ja pyytää huokaisemaan helpotuksesta.

Elämäni ensimmäinen äitiysneuvola aika on nyt varattu. Sain tehtyä sen maanantaina. Se on marraskuussa ja ennen sitä pitäisi käydä verikokeissa seulonnoista, varhaisultrassa keskussairaalassa ja voi kyllä, tänään varhaistakin varhaisemmassa ultraäänitutkimuksessa omasta tahdostani yksityisellä klinikalla. Varasin sen viime viikolla, kun en jaksanut omaa pääkoppaani enää; seitsemän testiä tein kaikenkaikkiaan todetakseni, että kyllä Pallo oikeasti on matkassani. Huokaisin hieman ja tilaisin itselleni maanantaina Bola- kaulakorun. Se on kaunis, hopeinen, kauniisti helisevä koru, jota vaalin rakkaudella. En toki vielä aio käyttää sitä  pitkään aikaan kaulassani, mutta korulaatikkooni se sai elämän mittaisen tarinan kerrottavaksi muille koruilleni.
Jotenkin, vaikka tämä kaikki on todellista, tarvitsen ympärilleni asioita konkretisoimaan tämän kaiken.

Syy miksi erityisesti tahdoin jo nyt tilata korun, on lausahdus, joka sivustolla oli "Bola- koru helähtää kauniisti, kun sitä liikuttaa. Ääni muistuttaa tuulen kuiskausta, sen kuulee, mutta sitä ei kuitenkaan kuule. Ääni on juuri niin voimakas, että se kuuluu korun kantajalle, mutta ei kaikille ohikulkijoille."

Olen ehkä hieman höperö, mutta se suotakoon nyt. Viimein.
Ihmeellinen ihme sattui meille, minulle, minun kohtuuni. Tänään mahdollisesti sisälläni polskuttaa toinenkin sydän. Tänään haluan mennä sitä tapaamaan ja olla onnellinen. Toivon totisesti, että käynti rauhoittaa mieltäni ja saan luvan hengähtää.

Tällä viikolla minulla oli parturi. Mietin jo hetkisen, että perunko sen kokonaan, koska luin jostain joskus, että alkuraskaudesta värjääminen ei ole suositeltavaa. (Kyllä, olen hysteerikko!) Ja kampaaja on nykyisin myös kaverini, niiin, kävipä sitten hullusti. Kampaaja sai tarinan kuultavakseen meistä.

Meidän ihmetarinamme. Ja me kyynelehdimme. Me annoimme onnen kyyneleiden virrata.


Seuraavaksi toivoisin kertovani tarinamme illalla ystävillemme, joilla on ollut viime kuukausina oman pienokaisensa kanssa kovin rankkaa. Toivon, että meillä on illaksi iloisia uutisia kerrottavana. Toivon niin. Toiveeni siis jatkuvat edelleen. Ne ovat nähtävästi vain vaihtaneet muotoa. Sellaista kai se elämä on. Ensin toivoo viivaa tikkuun. Sitten taas seuravaa askelta ja seuraavaa. Kunnes vihdoin kohtaamme.

Kaksplus.

Kuvailee elämääni tällä viikolla näin:

Tämän viikon aikana istukka ja ruskuaispussi alkavat kehittyä. Ruskuaispussi rupeaa pian tuottamaan lapsen ensimmäisiä verisoluja. Muutaman viikon kuluessa ruskuaispussi häviää. Tämän viikon aikana alkio yhdistyy istukkaan pienen varren voimin. Varresta kehittyy napanuora, ja raskauden edetessä lapsi saa äidin veren ravintoaineet sitä kautta. Jo nyt pienen alkion hermosolut alkavat kehittyä. 

Kun alkio on kiinnittynyt kohdunseinään, keho alkaa tuottaa hCG-hormonia. Tämä on se hormoni joka antaa positiivisen tuloksen raskaustestissä. Hormonitaso on kuitenkin niin alhainen vielä tässä vaiheessa, että se ei välttämättä vielä anna positiivista tulosta.

Kun munasolu kiinnittyy kohdunseinään, saattaa muutama pieni verisuoni rikkoutua. Tämä huomataan usein verensekaisen emätineritteen muodossa, ja se on täysin vaaratonta. 

http://kaksplus.fi/sisalto/raskausviikko-4-2132

Ei saisi lukea. Ei saisi linkittää. Ei saisi tietää. Mutta laskettuaikamme on 11.6.2013. Niin kauan, kunnes toisin todistetaan.


Haluan taas uskoa. Haluan saada voimaa. Haluan olla positiivinen. Haluan, haluan, haluan. Ja taas taustalla soi Minä toivon.


Ja hetkenpäästä taas olen sekaisin. Hormonihirviö mikä hirviö.