Niin harmaa on päivä tää,
ei aurinkoa pilven raosta nää.
Syksy ikkunaruutuun soittaa,
syksyistä säveltään.

Minä yksin istun tässä,
niin raskas on mieleni.
Kuin hiljaa sydän itkis,
syksyistä kaipuutaan.

Niin vierivät kyyneleet hiljaa,
ei kukaan niitä nää.
Ne pyyhin poskeltain pois,
on kaikki niin ikävää.

Niin vierivi iltaan taas,
päivä harmaa ja sateinen.
Taas kyynelten helminauhaan,
minä lisää helmiä saan.

Mutta silti mä toivon ja odotan,
auringon paistavan taas.
Se kyynelten helminauhan,
niin kultaiseksi saa.

On niin ikävä pikkuista. Sietämätön ikävä aamujen iloa, päivien tarkoituksen valoa. Miksi meille ei sitä suoda. Miksi sain tänään isänpäivälounaalla kokea kahdesta suusta ihmetystä, misi meillä ei lasta vielä ole. Miksi jälleen yksi sukulainen "ehti" ennen meitä? Miksi saamme jälleen kommentin; hankkikaa niitä lapsia, niin rauhoittuisitte. Miksi en saanut sanojani suusta tuossa hetkessä? Miksi annan itseni taas surra :,(