Heti kun pääsimme lääkäristä ulos, kun sain vedettyä keuhkot täyteen raikasta ilmaa, kun sain olla hetken hiljaa ja mieheni oli ottanut minua kädestä kiinni jatkaaksemme matkaa, mietin tätä blogia. Miten kirjoittaisin tänne heti kotiinpäästyäni, miten haluan heti pukea nämä tunteet sanoiksi.
Tänään olimme siis viimein ensimmäisellä käynnillä Tampereen AVA-klinikassa. Lääkärimme oli oikein miellyttävä, vanhempi naishenkilö, jonka kanssa asiaa oli helpohko (en voi ikinä sanoa, että asiaa olisi helppo puhua!) puhua. Hän sai kiinni pallon, jota heittelimme hänelle elämästämme. Kerroimme kaiken. Miten tämä tarinamme yhdessä on alkanut, miten sen toivoisimme yhdessä jatkuvan ja missä mennään nyt.
Hän kuunteli, kyseli ja kirjasi tarkkaavaisesti. Katsoi meitä kumpaankin silmiin. Toiveeni toteutui myös, kun hän jutteli miehelleni tilanteestamme ja sain olla hetken hiljaa ja kuunnella, että mitäköhän tuon mieheni sisällä oikeasti tämä kaikki minun kuohuntani on tuonutkaan mukanaan. Ja helpotukseni oli valtaisa; kaikki ne sanat, miten hän aloitti puheen lääkärin kanssa, miten vesi nousi hänenkin silmiinsä tästä tuskasta puhuessa, miten saimme viimein puhua jonkun kanssa joka tahtoi ymmärtää tuskaamme.
Tarinamme avattiin. Se sai jatko-osan. Katsoimme yhdessä jälleen kaikki kolme munarakkuloitani, tuota monihyväisen helminauhamaista sarjaa, joka pilaa elämäni. Katsoimme siemennesteanalyysin tuloksia ja huokaisimme. Lääkäri totesi ystävällisesti, että tämä ei tule olemaan helppoa. Tähän ei helppoa reittiä ole olemassakaan. Mutta hän oli niin ystävällinen ja osaavan oloinen nainen, että jaksoi pinnistellä. Pidättelin kyyneleitä, mutta osa valui pitkin paitaani. Se ei haitannut. Nyt olimme siellä, saamassa apua. Vain me.
Lääkärin kanssa punnitsimme totuuden joka suunnalta. Hän katsoi, että on hyvin pieni mahdollisuus, että luomuraskaus suhteessamme olisi onnistunut. Pohdimme IVF- hoitoja ja keinohedelmöitystä. Kuuntelimme tarkkaavaisesti, mieheni käsi lipui reidelleni. Kyyneleet valuivat silmistäni. En ollut uskoa tätä totuudeksi.
Lääkäri määräsi minulle tämän vuoden loppuun syötäväksi Diformin retard lääkkeen sekä Anastrozol lääkkeen raskautta mahdollistamaan, mutta ei toki mitään lupaamaan. Otin reseptin ja kerroin, että olen hyvin skeptinen tulokseen niiden avulla, mutta toki ymmärrän, että vielä voisi yrittää jotain muuta väylää ennenkuin aloitamme keinohedelmöityksen. Niin, ennenkuin. Sen sanoin siellä, sen sanon nyt. Olen kurkkuani myöden täynnä muita mahdollisuuksia, jotka kuitenkin jäävät antamatta oikeaa tulosta. Pumppaamaan kehoni pilalle hormoonia kaikkialta, kaikkialle.
Teimme suunnitelman; nyt aloitan nämä lääkkeet, kokeillaan niitä tämän vuoden loppuun ja ensi vuoden alusta olen jo varaamassa AVA- klinikalle ajan, jonka saa perua, jos niin käy, että raskaus onnistuisi ennen sitä, aloitamme keinohedelmöityshoidot heti tammikuusta.
En jaksa enää odottaa kauempaa, oma pääni ei kestä.
Kerroin sen lääkärille. Hän tuntui ymmärtävän. Oli kovin pahoillaan, mutta niin asiallinen ja ystävällinen. Siitä olen onnellinen.
Olen myös onnellinen ystävistäni ympäriltäni. Niistä, jotka tästä kohdallamme tietävät ja ovat tukeneet soiton, viestein ja ajatuksin. Ja niistä, joilla ei ole mitään aavistustakaan helvetistämme ja tuovat ilolla sekä naurulla minulle muuta ajateltavaa päiviini. Niitä tarvitsen elämääni. Ja tätä blogia. Kumpa mikään teksti ei menisi koskaan hukkaan.
<3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti