Inseminaatio.

Tänään se sitten tapahtui. Kesken kirkkaan työpäiväni.

Aamulla herättelin 4:45 miestäni ennen töihin lähtöä juomaan vettä. Mumiseva mies avasi suunsa, jonne pudottelin vesitilkkoja. Hurjaa, mutta näin lääkäri suositteli tekemään: Juomaan mahdollisimman paljon vettä ennen itse toimitusta.
Klo. 08 mieheni oli tehnyt toimenpiteen, pistänyt siis simpat purkkiin ja vei labraan, jossa ne vastaanotettiin pesua varten klo 08:25.

Klo 11. oli varattu aikamme. Luonnollisesti se oli tietenkin myöhässä, mutta minä en. Kesken päivän ajelun sumuisessa säässä sumuisessa tunnelmassa jälleen keskussairaalaan. Odottelimme yhdessä aulassa ja päässäni vilisi kaikenlaisia ajatuksia. Lähinnä se, miten nämäkin käytävät tulivat yhtäkkiä niin tutuiksi meille. Miten joudumme istumaan niillä luultavasti vielä vuosi toisensa jälkeen.

Pääsimme sisään. Jälleen uusi lääkäri. Oikein osaavalta tuntuva ja ystävällinen. Kerroin taustojamme hieman, osittain hän luki vain edellisestä epikriisistä. Riisuuduin ja odottelimme simppoja saapuviksi.
Kerroin, kuinka tänään alkoi pieni tiputtava vuoto ennen tuloani. Lääkäri totesi sen varmaan johtuvan ovulaatiosta tai lääkkeestä. Tai kummastakin. Sanoin olevani niin kyyninen ja skeptinen koko ovulaatio- sanaa kohtaan, että melkein räjähdän. En usko siihen.

Lääkäri ultrasi ja oli samaa mieltä. Aika pieneltä ja heikolta todennäköisyys näyttää. Ainakaan munarakkula ei ole puhjennut ja voi olla, että se ei edes sellainen ole. Luultavasti kysta.

Sitten se kuitenkin tehtiin. Simpat saapuivat, pienellä katerilla ne laitettiin kohtuun. Odottamaan noutajaansa. Saimme paperit, joissa luki hienot lukemat. Parhaat tähänastisista: mieheni oli onnistunut, ollut stressaamatta ja saanut aikaan paljon paremman luvut kuin koskaan ennen. Mistä se lie johtuu, sitä emme tiedä.

Nyt, odotamme. 22.2.2013 on meidän kirjoihini kirjoitettu seuraava askeleemme. Aion vaalia tätä. Elän pumpulissa ja pidän itsestäni huolta. Nyt kuitenkin pieni määrä jäätelöä tähän väliin ;)

Toivottavasti olet peukut pystyssä. Jotain on nyt tehty, paljon tekemättä, mutta toivoa jälleen uskon, sen pienen verran.

Ja sitten palasin töihin. Kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Voitte kuvitella, miltä tuntui istua jalat ristissä palaverissa?