Tänään.

Otsikosta huolimatta aloitan kertomalla eilisestä.

Saimme ystäväperheemme vierailulle, kunhan rohkenin vain kutsua. Perhe otti kutsumme ilomielin vastaan ja kasasin itseni. Tunneryöppyä oli luvassa, mutta ajattelin kestäväni sen. Juttelimme jo pitkän aikaa niitä näitä, heidän kuulumisiaan ja maailman kuulumisia. Sitten se vain tuli, kuin luonnostaan. Heidän koko perheelleen aloimme kertoa tilanteestamme. Siitä, miten tämä kaikki sattuu ja mitä nyt yhtäkkiä onkaan alkanut tapahtua.
Puhuin puhuin ja puhuin. Sitä riitti. Nyt minua kuunneltiin. Oikeasti ympärilläni oli tärkeimmät ystäväni ja nyt pystyin viimein siitä puhua. Kerroin päivän tapahtumista, miten nyt olen kiinni ruiskullisessa piikissä klo. 22. ja miten en tiedä uskallanko sitä pistää.

Ystäväni, joka on terveydenhoitaja, antoi kaiken ymmärryksensä sekä henkisellä että fyysisellä läsnäolollaan. Psyykkeestäni puhumattakaan! Ystäväni lupasi, että voisivat venyttää vierailua niin myöhälle ja hän mielellään pistoksen minulle hoitaa. Tilanne oli vapauttava ja kiusallisesta aiheesta huolimatta taisimme vitsaillakin porukalla, että tässäpä teemme meille vauvaa leipoen koko sakki! :) Voi, kai, vaikeasta asiasta tehdä joskus vitsiäkin?

Piikki siis pistettiin minuutilleen klo. 22. kuten lääkäri minut ohjeisti. Luojan kiitos, minun ei tarvinnut pistosta itse hoitaa. Siitä ei olisi tullut yhtään mitään. Mutta lääke meni, osui ja upposi. Maha oli hieman arka ja kipeä pistoksen jälkeen. Yöllä uni ei maistunut. Pyörin vain sängyssäni ympyrää ja olin levoton. Mietin päivän tapahtumaa katetrin laitosta huomiseen katetrin laittoon. Joskus taisin edellisissä opinnoissani todeta, että jos minuun sellainen kuuna päivänä tulee laittaa, voi samantien heittää minulle hyvästit.
Ja nyt suorastaan odotan sitä. En sitä, että odotukseni olisivat vallan suuret inseminaatiota kohtaan, vaan sitä, että jännitykseni on lauennut odottamaan mitä kaikkea pääsemme kokemaan. Viimein meidät otetaan todesta. Viimein saamme huutoomme vastauksia. Joku edes yrittää auttaa.

Monena päivänä mietin, että tästä kaikesta ei ole mitään hyötyä. Miten yksin olemmekaan ja mitä hyvää voi näin kamalasta aiheesta seurata. Nyt olen päättänyt olla edes pienen hetken positiivinen.
Listaus positiivisista asioista
- Olen huomannut, ketkä ovat oikeasti läheisiä ystäviäni
- Mieheni on todella kasvanut lapsen saanti toiveisiin. Tuntui, kun ensimmäistä kertaa asiaa puhuimme suunnitteluasteella, että painostan häntä sellaisene, mitä hän ei halua vielä. Nyt asiat ovat täysin päälaellaan. Tämä on yhteinen päämäärä, jota toivomme koko sydämestämme
- Olemme päässeet "edullisempiin" hoitoihin julkisen terveydenhoidon piiriin.
- Matkat hoitojen aikana ei ole suuri rasite, sillä voimme hoitaa käynnit omassa keskussairaalassamme
- En koe enää tuskaa pieniä lapsia nähdessäni, olen enemmänkin hymyileväisempi ja ajattelen jokaisen olevan ihme. (Raskaana olevia henkilöitä en voi näin katsoa.. Se on vain niin vaikeaa. Valitettavasti.)
- Olen tutustunut äitiini ihan erilaisin silmin. Olen avautunut hänelle tästä kaikesta ja paljon muusta. En olisi vielä vuosi sitten kuvitellut ystävystyväni äitini kanssa sille tasolle, että hän eilen illalla soitettuaan kyynelehti puolestani kivuliaasta toimenpiteestä ja siitä, miksi en pyytänyt häntä mukaani munatorvien aukiolotutkimukseen, kun mieheni ei päässyt. Tämä oli suuri tapahtuma. Muistan sen puhelun aina.
- Minulla on oma koti ja hyvä työ
- Työyhteisöni on ymmärtänyt sairauteni, josta en ole sen suuremmin kertonut. Olen sanonut vain, että hoidatan itseäni nyt kuntoon ja pyrin sen olemaan vaikuttamatta suuremmin työni tuloksiin. Olen päällisin puolin sanonut vain, että on kyse vakavasta sairaudesta, johon on hoitokeinoja olemassa, mutta joudun niitä valitettavasti käydä ottamassa työaikana. Tämä on riittänyt työyhteisölleni ja pomolleni. Lupasin, että kerron heille enemmän, jos jossain vaiheessa myöhemmin jaksan ja koen, että se on työni puolesta välttäämätöntä.
- Saan liikunnasta iloa ja energiaa
- Pian on loma ja lähdemme reissuun!!!!! Viime vuonna olimme samoihin aikoihin samassa paikassa reissussa, mutta se koitui kohtalokseni valtavien rintakipujen vuoksi. Jouduin pitämään yötä päivää tukirintaliivejä päälläni ja rintani olivat täysin kosketusherkät. Mukana olleet olivat varmoja positiivisesta raskaustestista ja se kummitteli myös omassa päässäni. Viikko oli tuskainen, kun odotin vain kotiin pääsyä ja nopeasti mahdollisen plussan näkemistä. En juonut yhtäkään alkoholiannosta reissussa, vaan mietin tulevia lomia ja sitä, miten ensi vuonna joka vuotinen reissumme olisikaan erilainen uudessa kokoonpanossa.

Ja nyt ollaan tässä. Tänään.

Avoimin mielin kohti uutta seikkailua.


- Tuulen kuiskaus -