Viikonloppu ja maanantai.

Voi mikä viikonloppu; itkua, naurua, kouluttautumista, kouliintumista, tarinoita lapsettomuudesta, syväjäätä, hiljentymistä, nauruhepulikohtauksia, elämän arvojen tulkitsemista ja paljon muuta. Siitä oli hyvä, mutta rankka viikonloppu tehty. Siihen sisältyi myös matkaa noi n800km. Mutta se oli sen arvoista. Olen vain ihan poikki.

Taas se on tullut; syväväsymys.

Niin se tuli hiljaa hiipimällä viimeksikin, juuri tässä vaiheessa. Kun siirto oli tehty, siitä 6 päivää myöhemmin mieheni löysi minut kesken siivojen nukkumasta olohuoneen sohvalta, joka oli keskellä huonetta. Ihan siksi, että pölyt eivät kiinnostaneet minua. Josta yleensä olen neuroottinen. Olen myös neuroottinen työntekijä, pakkaaja, siivooja, kauppaostossuunnittelija, ruoanlaittaja ja nykyisin myös remontoija. Mutta en nyt. Remontti kiinnosti vain kuvaamisen verran, enkä tehnyt tikkua ristiin työstääkseni siellä tänään jotakin.

Ja erityisesti olen uskollinen ystävien ja läheisten keskuudesta nauttija. Nyt olen vetäytynyt kuoreen. En jaksanut kuin tervehtiä tänään lähimpiäni, vaikka maailmasta rohkeimman ihmisen suurin teko on tapahtunut eilen ja minun olisi pitänyt jaksaa olla onnellinen ja mennä mukaan tähän rohkeuteen. Ei tänään, pyysin. Hän ymmärsi. Tietenkin ymmärsi. Olen kuoleman väsynyt.

Nyt on pakko tehdä töitä pari lausetta ja sitten puolivalmis einesruoka pimpahtaa uunista maailman parhaalle miehelle.


Olen heikko nyt. Myönnän sen. Jos tänään joku kopauttaisi, varmaan särkyisin. Mutta ei itketä.

Ja lugesteronit. Ne ovat ällöttäviä edelleen. Suorastaan oksettavia. Mutta se lopputulos. Siitä näin unta viikonloppuna; vauva huusi unessani lohduttomasti ja minä vain hymyilin. Voi toki johtua siitäkin, että viikonlopun sain nukkua pieni vauva kainalossani kaksi yötä. Voi miten onnekas olenkaan. Ja se ei satuttanut minua lainkaan. Minua satutti vain pienen vauvan lohduton itku pimeällä autolla matkatessa. Silloin pysähdyin. Ikinä ei ole niin kiire, etteikö vauvan tarvitsema syli olisi kaikkein tärkeintä.

Kriisin keskellä.

En olisi ikinä uskonut joutuvani myöntämään, että parisuhteessamme on kriisi. Kriisi, joka on tullut nähtävästi jäädäkseen.
Lapsettomuus, muille lapsien suominen, onnellisuus toisten puolesta, asuntoasiat, remonttihässäkkä, ystävien loitominen, vanhempieni ero, siskoni kivulias ja raskas raskausaika ja kaikki tämä pitäisi yhdistää onnelliseen parisuhteeseen, niinpä se tärkeinkin onni alkaa rakoilla. Rakoilla viimeisiä rakojaan, että sen voi vielä puntata yhteen toisen laudan kanssa. Ettei raosta tule liian suuri ja hallitsematon, että jotain on vielä liimattavissa yhteen uudella ajatuksella.

Töitä olisi tehtävä, vaan mistä virtaa? Kuka voi neuvoa parisuhteessa, jossa jokainen on vain oman elämänsä herrana.

Pelkään tätä laulua. Pelkään kohdata tämänkin todellisuuden, että tämäkin asia, ainut mitä rakastan koko maailmassa;

Tuuli hiuksillaan
Hiekkaa varpaissaan
Silmin hehkuvin
Tyttö naapurin, öihin valkeisiin
Kanssas kauniit niin
Kesät kuljettiin

Enkä milloinkaan
Tullut kertomaan
Salaa iltaisin, meistä haaveilin
Siitä kuinka jäät, mun syliin kiihkeään
Kun aamu hämärtää

Joskus vieläkin, talviaamuisin
Mietin missä meet
Onko vastanneet
Vuodet unelmiis
Minkäläinen tie, sulle annettiin

Niin kaikki ohikiitävää
Ikävä ja riemu joka hetken värähtää
Mitä toivot että jää, kun pihan poikki kuljet
Ja jäljet häviää

Kuuman heinäkuun, yössä hehkuen
Sanoit pakahtuu, mun sydän janoinen
Pelätä ei saa, jos tahtoo milloinkaan
Onnen saavuttaa.
Tyttö naapurin, silmin palavin, suuren maailmaan,
Käytkö vieläkin?
Kaikki aikanaan, kun turha riisutaan
Saitko rakastaa?

Ohikiitävää
Ikävä ja riemu joka hetken värähtää
Mitä toivot että jää, kun pihan poikki kuljet
Ja jäljet häviää.
Niin ohikiitävää
Ikävä ja riemu joka hetken värähtää
Mitä toivot että jää
Kun pihan poikki kuljet, ja jäljet häviää.

Juha Tapio - Ohikiitävfää

Tänään.

Ei ole helppoa. Ei ole helppoa olla tukena, kun maailma romahtaa. Nyt tiedän, mitä mieheni joutui läpikäymään viime syksynä minun maatessani peittojen alla ja toivovan, että maailmanloppu tulisi tai ainakin joku sammuttaisi valot ja saisin vain itkeä itsekseni. En uskonut ikinä joutuvani samankaltaiseen tilanteeseen; mutta lohduttajan tuojana. Minun täytyy olla nyt vahva. En voi antaa tämän kaiken hukkua pois.

Mieheni on saanut itseään hieman takaisin aikaisemmasta kirjoituksestani. Hän kävi lääkärillä, mutta sitkeänä suomalaisena miehenä, ei tietenkään ottanut loppuunpalamista niin vakavissaan, että olisi antanut sairaslomaa kirjoittaa. Olemme puhuneet järkeviä ja keskusteltu tilannetta puolin ja toisin. Nyt saa talo odottaa. On aika keskittyä siihen, mitä olemme oikeasti haaveilleet aina. Mitä kukaan muu ei voi ymmärtää, mutta annan muille tilaa kuvitella ymmärtävänsä. Ainakin tämän blogin välityksellä.

Olen alkanut epäilemään, että muutama ystäväni on löytänyt blogini ja lukee sitä minulta salaa. Ystäväni, olen kiitollisia, että olette jatkaneet hiljaiseloa silti lukemisestanne. Ymmärrättehän, että tämä on päiväkirjani, jota olen kirjoittanut pysyäkseni eheänä. Pysyäkseni ihmisenä, joka jaksaa päivästä toiseen, lapsettomana. Tämä on selvitymistarinaa. Ei sitä, että julkisesti kiroan teidän raskauksia, teidän onneanne tai purkaisin katkeruutta. Tämä on vain osa sitä, mitä kumpuilee ajatuksistani ilman, että pohdin niitä kovin pitkään. Kiitos ymmärryksestänne. Olkaa silti kilttejä ja antakaa minun jatkaa tätä kirjoittamista. En pysty teitä pakottamaan olematta tekstieni äärellä, kun varmasti uteliaisuutenne on puolellanne ja haluatte lukea enemmän tarinaani, mutta en lupaa kaiken olevan ruusuilla tanssia. Voiko tarina lapsettomuudesta olla sellainen?

Yhdestä asiasta lapsettomuuden kautta olen onnellinen ja iloinen. Uudesta ystävästäni. Yhdelle ihmiselle olen näyttänyt kasvoni oikeasti tämän blogin ja oman elämäni kautta ja olen siitä hyvin iloinen. Tämä ystävyys alkoi tarinalla siitä, että kiitin häntä antamastaan tarinasta medialle. Muistatte varmasti kaikki televisio-ohjelman Erilaisista äideistä? Telkkarista jaksoja katsellessani ajattelin viikko toisensa jälkeen, että ehkä tällä viikolla olen itsekin jo raskaana. Söin terveellisesti, kävin jumpalla ennen ohjelman alkua ja kuuntelin kroppaani hyvin tarkasti. Nautin ohjelman katsomisesta ja uusien elämän ihmeiden syntymisestä. Silti yksi jaksoista oli yli muiden. Se tulee tänään uusintana Avalta klo 19. Eli kaikki lauantaimätöt kasaan olkkarin pöydälle ja nenäliinoja iso pino vierelle;
Osa 6. Perhe Güneysel-Tuominen. Vuosien ajan lapsettomuudesta kärsineet Melinda ja Teemu odottavat viimein esikoistaan. Miten pitkään jatkunut lapsettomuus on vaikuttanut parisuhteeseen ja Melindan äidiksi valmistautumiseen?

Kiitos Melinda ♡

Oma tilanteeni on nyt sellainen, että pillerit jäivät nyt pöytälaatikkoon torstaista lähtien. Tiistaina klo 10. menen sairaalaan. Ensimmäinen hoitojen suunnittelukäynti. IVF olet jälleen tervetullut perheeseemme.

Tänään.

Otsikosta huolimatta aloitan kertomalla eilisestä.

Saimme ystäväperheemme vierailulle, kunhan rohkenin vain kutsua. Perhe otti kutsumme ilomielin vastaan ja kasasin itseni. Tunneryöppyä oli luvassa, mutta ajattelin kestäväni sen. Juttelimme jo pitkän aikaa niitä näitä, heidän kuulumisiaan ja maailman kuulumisia. Sitten se vain tuli, kuin luonnostaan. Heidän koko perheelleen aloimme kertoa tilanteestamme. Siitä, miten tämä kaikki sattuu ja mitä nyt yhtäkkiä onkaan alkanut tapahtua.
Puhuin puhuin ja puhuin. Sitä riitti. Nyt minua kuunneltiin. Oikeasti ympärilläni oli tärkeimmät ystäväni ja nyt pystyin viimein siitä puhua. Kerroin päivän tapahtumista, miten nyt olen kiinni ruiskullisessa piikissä klo. 22. ja miten en tiedä uskallanko sitä pistää.

Ystäväni, joka on terveydenhoitaja, antoi kaiken ymmärryksensä sekä henkisellä että fyysisellä läsnäolollaan. Psyykkeestäni puhumattakaan! Ystäväni lupasi, että voisivat venyttää vierailua niin myöhälle ja hän mielellään pistoksen minulle hoitaa. Tilanne oli vapauttava ja kiusallisesta aiheesta huolimatta taisimme vitsaillakin porukalla, että tässäpä teemme meille vauvaa leipoen koko sakki! :) Voi, kai, vaikeasta asiasta tehdä joskus vitsiäkin?

Piikki siis pistettiin minuutilleen klo. 22. kuten lääkäri minut ohjeisti. Luojan kiitos, minun ei tarvinnut pistosta itse hoitaa. Siitä ei olisi tullut yhtään mitään. Mutta lääke meni, osui ja upposi. Maha oli hieman arka ja kipeä pistoksen jälkeen. Yöllä uni ei maistunut. Pyörin vain sängyssäni ympyrää ja olin levoton. Mietin päivän tapahtumaa katetrin laitosta huomiseen katetrin laittoon. Joskus taisin edellisissä opinnoissani todeta, että jos minuun sellainen kuuna päivänä tulee laittaa, voi samantien heittää minulle hyvästit.
Ja nyt suorastaan odotan sitä. En sitä, että odotukseni olisivat vallan suuret inseminaatiota kohtaan, vaan sitä, että jännitykseni on lauennut odottamaan mitä kaikkea pääsemme kokemaan. Viimein meidät otetaan todesta. Viimein saamme huutoomme vastauksia. Joku edes yrittää auttaa.

Monena päivänä mietin, että tästä kaikesta ei ole mitään hyötyä. Miten yksin olemmekaan ja mitä hyvää voi näin kamalasta aiheesta seurata. Nyt olen päättänyt olla edes pienen hetken positiivinen.
Listaus positiivisista asioista
- Olen huomannut, ketkä ovat oikeasti läheisiä ystäviäni
- Mieheni on todella kasvanut lapsen saanti toiveisiin. Tuntui, kun ensimmäistä kertaa asiaa puhuimme suunnitteluasteella, että painostan häntä sellaisene, mitä hän ei halua vielä. Nyt asiat ovat täysin päälaellaan. Tämä on yhteinen päämäärä, jota toivomme koko sydämestämme
- Olemme päässeet "edullisempiin" hoitoihin julkisen terveydenhoidon piiriin.
- Matkat hoitojen aikana ei ole suuri rasite, sillä voimme hoitaa käynnit omassa keskussairaalassamme
- En koe enää tuskaa pieniä lapsia nähdessäni, olen enemmänkin hymyileväisempi ja ajattelen jokaisen olevan ihme. (Raskaana olevia henkilöitä en voi näin katsoa.. Se on vain niin vaikeaa. Valitettavasti.)
- Olen tutustunut äitiini ihan erilaisin silmin. Olen avautunut hänelle tästä kaikesta ja paljon muusta. En olisi vielä vuosi sitten kuvitellut ystävystyväni äitini kanssa sille tasolle, että hän eilen illalla soitettuaan kyynelehti puolestani kivuliaasta toimenpiteestä ja siitä, miksi en pyytänyt häntä mukaani munatorvien aukiolotutkimukseen, kun mieheni ei päässyt. Tämä oli suuri tapahtuma. Muistan sen puhelun aina.
- Minulla on oma koti ja hyvä työ
- Työyhteisöni on ymmärtänyt sairauteni, josta en ole sen suuremmin kertonut. Olen sanonut vain, että hoidatan itseäni nyt kuntoon ja pyrin sen olemaan vaikuttamatta suuremmin työni tuloksiin. Olen päällisin puolin sanonut vain, että on kyse vakavasta sairaudesta, johon on hoitokeinoja olemassa, mutta joudun niitä valitettavasti käydä ottamassa työaikana. Tämä on riittänyt työyhteisölleni ja pomolleni. Lupasin, että kerron heille enemmän, jos jossain vaiheessa myöhemmin jaksan ja koen, että se on työni puolesta välttäämätöntä.
- Saan liikunnasta iloa ja energiaa
- Pian on loma ja lähdemme reissuun!!!!! Viime vuonna olimme samoihin aikoihin samassa paikassa reissussa, mutta se koitui kohtalokseni valtavien rintakipujen vuoksi. Jouduin pitämään yötä päivää tukirintaliivejä päälläni ja rintani olivat täysin kosketusherkät. Mukana olleet olivat varmoja positiivisesta raskaustestista ja se kummitteli myös omassa päässäni. Viikko oli tuskainen, kun odotin vain kotiin pääsyä ja nopeasti mahdollisen plussan näkemistä. En juonut yhtäkään alkoholiannosta reissussa, vaan mietin tulevia lomia ja sitä, miten ensi vuonna joka vuotinen reissumme olisikaan erilainen uudessa kokoonpanossa.

Ja nyt ollaan tässä. Tänään.

Avoimin mielin kohti uutta seikkailua.


- Tuulen kuiskaus -

Ikävä.

Tänään viimein sain AVA- klinikan kanssa sovittua puhelimessa seuraavan suunnittelukäynnin. Käynti on tämän kuukauden lopussa. Kiertopäivä ykkönen tosiaan on menossa ja olo sen mukainen; itkettää, itkettää ja itkettää. Itkettää niin moni asia. Miksi elämästä pitää tehdä surullista, vaikka on paljon ilon aiheitakin ympärillä. Kuten ystävät. Joita kävi kaksin kappalein tänään minua lohduttamassa. - Tietämättään, että lohduttivat. Tietämättään, mitä tänään kävin päässäni jälleen läpi tämän kaiken keskellä.

Itkemään minut sai tänään myös The Voice Of Finlandissa esitetty kappale Pave Maijasen Ikävä.

"Onko sulla joskus ikävä ollut jotain jota ei ehkä olekaan?

Onko sulla koskaan ikävä tullut, vaikket tiedä mitä edes kaipaatkaan?

Niinkuin pieni satu johon lapsena uskoit, menettänyt hohteen on kokonaan

tai niinkuin kaunis maisema jota ei koskaan, ole edes ollut olemassakaan

Ootko omaa elämääsi ikävöinyt, joka ohi kulkee, ettet huomaakaan?

Päiviä lyhyitä tai pitkiä joista, et koskaan saanut otettakaan?

Minulla on suunnaton ikävä sinne, mistä en koskaan oo kuullutkaan

minä olen kauan jo sinua kaivannut, sinua ei varmasti olekaan

Minulla on ikävä, minulla on suunnaton ikävä

Minulla on ikävä, minulla on suunnaton ikävä

Tunsitko sä joskus tulisen hetken ja sanoit nyt aloitetaan uudestaan?

Huomasitko sitten sen elämäsi hetken kohta jo menneen menojaan

Sinulla on suunnaton ikävä sinne, mistä et koskaan oo kuullutkaan

Sinä olet kauan jo minua kaivannut, minua ei varmasti olekaan

Sinulla on ikävä, sinulla on suunnaton ikävä

Sinulla on ikävä, sinulla on suunnaton ikävä"

Maanpäälliset enkelit

Eilen se helpotti. Se olo. Tein salaisesta toisesta minästäni lopun. Avasin arkkuni sisältäni.


Eilen vietin ystävieni kanssa pikkujouluja, ilta oli hyvin hauska. Ensin alkuun meikkailimme, joimme glögiä ja vietimme kivaa laatuaikaa yhdessä. Koin tilaisuuden tästä tuskasta kertomiseen tulleen. Avasin salaisuuksieni kammion ja voi sitä tuen ja ymmärryksen määrää. Se, että sain aidon yhteyden ystäviini!! <3
Enää en aio asiaa salailla. Vaikka on niin vaikea sanoa sanaa lapsettomuus, lapsettomuushoidot, tampereen ava-klinikka, on elämäni nyt huomattavasti helpompaa. Tuki ympärillä olevilta, vaikka olisivatkin ihan hiljaa, on äärettömän tärkeää. He tietävät nyt. Nyt olen asian käsitellyt niin syvistä juurista lähtien, että nyt pystyn tähän. Nyt olen valmis jakamaan tuskani. Saamaan siihen ympäriltäni lohtua.


<3

Kp23.

KP23.

Ennen en edes tiennyt mitä otsikkoni tarkoittaa. Ihmettelin, miksi en osannut ymmärtää lapsettomuudesta kirjoitettuja blogeja, joihin tutustuin jo paljon ennenkuin olin itse tässä tilanteessa. Jotenkin vain etsin jotain elämäni mahdollisia kompastuksia ennenkuin mieheni oli edes valmis lähtemään tähän prosessiin kanssani. Osasin lukea itseäni, osasin tietää, että kaikki ei tule olemaan hyvin ja kuten "muilla". Nyt tässä vaiheessa tuntuu, että otsikkoni verran tietämättömyyttä riittäisi jälleen tänne. Sellainen olotila olisi sopivaa. Miksi minun tulee tietää nyt enemmän kuin tavalliseen lasten tekoon tarvitaan. Niin, miksi miksi miksi?

Tällä viikolla olen saanut lohdutusta kadotetulta ystävältäni. En ymmärrä, miksi joidenkin ihmisten kanssa menee aikaa, että heidät tapaa ja sitten kun tapaa, tuntuu jälleen niin hyvältä. Ystäväni kanssa edellisestä tapaamisesta oli aikaa puolisen vuotta. Sitten teimme tietoiset treffit. Tunnen niin pahaa oloa hänen kokemaansa kohtaan, että voin vain olla hiljaa monesta asiasta vierellä ja kuunnella <3 Mutta nyt kaikki on  hänellä jo paremmin. Hyvä niin. Hän on kulkenut kanssani samaa polkua, vaikkakin aloittanut polun taivaltamisen jo vuosia aikaisemmin kuin minä. Helvettiin ei ole tarkoitettu ketään, mutta löytäessämme yhteyden, ymmärsimme, että tapaamisellamme oli tarkoitus. On tarkoitus, että tällaisia asioita voidaan jakaa yhdessä. Viimein löysin henkilön, jonka kanssa oli helppo puhua tästä maanpäällisestä helvetistä. Puhuimme, puhuimme ja puhuimme tuntitolkulla. Siitä ei meinannut tulla loppua.

Itkua ja puhumista. Se helpotti, kun vierellä oli joku, joka ymmärsi mitä tarkoitin ja mistä puhuin.
Sitten lähdin kotiin. Ja tänään, vain kaksi päivää tapaamisestamme, tapasimme vahingossa kaupan ovella. Ja voi miten iloinen olinkaan. Se, että joku tietää, kun katsoo minua, että olen iloinen, mutta myös sisältäni niin rikki. Ja hän tietää, että oli suurena apuna tässä tuskassa.

Nyt tiedän, kenen puoleen voin tarttua. Blogini ja hänen. Riittää, kun minulla on joku, joka kuuntelee ymmärtäen. Vaikka rinnallani on monta ihanaa ystävää ja tärkeää elämäni tukipilaria, en usko, että kukaan, joka ei tässä tilanteessa itse polje eteenpäin, ymmärtää.