Olimme lähdössä viettämään kivaa talvipäivää eilisten vauvakutsujen jälkeiseen päivään, - nyt vain aikaa minulle ja läheisillemme. Vielä ennen lähtöä ajattelin pikaisesti käydä pissalla ja sille tielle jäin. Siten, että nyt olen tässä. Tämä tapahtui noin kolme tuntia sitten.
Verta. Siinä se oli. Verta tuli taas. Ja tällaisena päivänä, kp. 20. Viikon päästä olisi ollut testauspäivä. Vauvamme valui viemäristä alas. Huusin, itkin, potkin ja voin pahoin. Makasin vessan lattialla kaksi tuntia, kun mieheni silitteli kasvojani ja etsi lohdutuksen sanoja. Onneksi olimme vain me kaksi. Olimme kotona ja meillä ei tavallaan ollut kiire minnekkään.
Kaksi tuntia myöhemmin hermoilin, huusin ja raivosin. Tyhjäsin mieheni vaatekaapin ja käskin hänen lähteä hiihtämään asunnostamme niin kauas kuin pippuri kasvaisi. Olen niin surullinen, niin pettynyt ja niin kipeä. Kipeä tähän pääni kantamaan kuormaan. Mieheni ei lähtenyt minnekään (mitä ihmettelen! käyttäydyin kuin mielenterveyspotilas) vaan seisoi vierelläni ja otti lujaan halaukseen. Siinä taas olimme. Kahdestaan, kaikesta selvinneenä.
Viimein kun sain sisaruksilleni lähetettyä viestiä tapahtuneesta tuli yksi lohtu. Mitä jos se oli kiinnittymisvuotoa? Tällaisena päivänä, miten tällaisena päivänä edes voisi olla menkkavuotoa? Tämä vuoto on kummallista; se on veristä, ihan selvästi, mutta sitä ei tullut paljon ja vain yksi hyytelömainen pallo. Olisiko se ollut kysta? Pitääkö minun päästä heti sairaalaan? Pitääkö tästä ylipäätään edes soittaa naistentaudeille? Vai olenko nyt vain ja keitän perunoita. Olemmehan me tässä, kaksin.
2 kommenttia:
Miten ihana mies sinulla! Kuinka toinen voikaan olla niin ymmärtäväinen ja pysyä rauhallisena ja antaa rakkaansa raivota. Raivoaminen on hyvästä, vaikka se onkin rankkaa itselleen ja toiselle. Teidän rakkaus varmasti kestää tämän kaiken. Jos olet joskus ollut huolissasi siitä, mieti tuota päivää ja lue tämä kirjoituksesi. Ei se mies siellä huvin vuoksi ole viikkaillut vaatteitansa takaisin kaappiin <3
Miehelleni koitan purkaa tilanteen kuin tilanteen joka hetkessä, mutta aina tässä tunnemyrskyssä kaikki ei ole mahdollista. Tiedän, että joku olisi tämänkin riidan aikana lähtenyt ihan varmasti oikeasti "hiihtämään" ja saan olla kiitollinen, että olen mieheni kanssa näinkin "ihanteellisessa" tilanteessa tilanteeseen nähden. Mutta aina on olemassa se kysymys: miksi? Miksi parisuhdetta pitääkään vahvistaa tällaisten polkujen kautta.
Toivon, että "kaiken se kestää" on meidän pariduhteellemme oikea lausahdus.
Naimisissahan emme ole, enkä tiedä, menemmekö koskaan.
Voiko sellaista, loppuelämän lupausta, tehdä kukaan? Siihen en ole vielä kypsä. Voin kuitenkin luvata, että loppuelämäni olen valmis sitoutumaan kasvattamaan pienestä siemenstä aikuisen, uuden ihmisen. Se on suurin ja rakkain toiveeni, meidän molempien toive.
Asia kerrallaan. Toki prinsessahäät ja avioliitto ovat ihastuttava ajatus, ehkä jonain päivänä? Kun siihen on kypsä. Sitä ei kuitenkaan kukaan voi tulla sinulta riistämään koska olisi jokin "diagnoosi". Se on meidän päätettävissämme. Meidän käsissämme. Jokin asia, jonka voimme hallita. Vaalittakoon sitä sellaisena aarteena. Kuin hyvänpäivän varalle, lauseessa EHKÄ.
Lähetä kommentti