Olen poikki. En jaksa tätä. Olen kyllästynyt. Itkuinen ja täynnä sontaa. Tänään töissä naiset alkoivat puhua kahvitauolla lapsettomuudesta. Siitä, miten sekin on nykypäivänä lisääntynyt paljon. Niin, että ei voi tietää ketä se koskettaa. Pohtivat, miten keneltäkään ei voi kysellä, milloin tehdään lapsia. Niin. Ovat silti kysyneet. Ovat silti satuttaneet. Satuttivat silti keskustelullaan niin paljon.
Eilen illalla murruin siskoni eteisessä. Itkin, itkin ja itkin. Sain lohtuakin, mutta en voi olla hänen seurassaan kuin ei mitään. Hän on jo yli puolivälin raskaana ja onnellinen siitä, tottakai! Niinkuin kuuluukin! Hän on kärsinyt paljon raskautensa aikana ja minä en osaa häntä tukea. Miehelleni itken iltaisin, että miksi en osaa häntä tukea. Miksi itse olisin mielummin vaikka teho-osastolla raskaana, kuin tässä tilassa.
Miksi olen alkanut epäröimään koko ivf- hoitoa? Miksi en ole valmis kuulemaan, että ei sekään teille sovi? Että meille ei ole hoitokeinoa... Se pelottaa. Niin paljon, että olen valmis lopettamaan koko asian. Olenko ihan tollo?
Voi pienokaiseni, miten kaipaankaan sinua niin. Vaikka sinua ei edes ole, ei koskaan ole ollut edes pienen viivan vertaa. Silti kaipaan sinua niin. Tiedän, että olet siellä jossain, mutta hyvin kaukana. Et ole tulossa hetkeen kotiin, sillä syön ehkäisypillereitäkin nyt. Niin, sitäkin siihen ivf- hoitoon tarvitaan: säännöllistä kiertoa. Ympyrä on sulkeutunut.
2 kommenttia:
Paljon jaksamista toiveiden polulla. Kaikki askeleet, ne taaksepäin liukastuneetkin vievät eteenpäin. Kiitos, kun jaoit ajatuksesi!
Jaksamista todellakin tarvitaan, mutta yritän olla vahva! Aina ei vain millään jaksa.
Lähetä kommentti