Hengitän.

Olen täällä. Hengitän. Olen elossa. Varpaani liikkuvat. Pystyn niellä.

Mutta en jaksa tätä asiaa. Olen valmis luovuttamaan, - nytkö jo? Kun hoidot vasta aloitettiin ja kaikki on ikäänkuin nyt täysillä matkassa voin huokaista ja sanoa, että ei sittenkään kiitos.

Olisinko siihen valmis?

Viime viikolla lomallani sain aimoannostuksen iloa, urheilua ja hyviä säitä, auringonpaistetta ja erityisesti; isossa seurassa vallan muuta ajateltavaa kuin lapsettomuus. Sitä sanaakin on nyt niin vaikea sanoa. Sen haluaisi vain nielaista ja ohittaa.

Mutta nyt. Seksuaaliterapeutti joutui perumaan käyntimme tällä viikolla oman sairastumisensa vuoksi. En oikeastaan tiedä, olisiko siitä ollut järin hyötyäkään. Nyt en voi pahoin, en huuda, en oksenna, enkä itke itseäni uneen. Ajattelen muuta. Isoja asioita elämässä. Parisuhteen ylläpitoa, uutta kotia. Uusia haasteita.

Terapia siirtyi ensi viikolle. Ensi viikolle odotetaan myös alkavia kuukautisiani, jos terolut- tabletit ottavat toimiakseen. Jos jos ja jos. Teemme myös viralliset kauppakirjat uudesta kodistamme. Pregny- pistokset alkavat myös, jos kuukautiset alkavat.

Pääni hajoaa tähän. Vaivun mielummin tällä hetkellä koomaan kuin ajattelen lapsettomuuttani loppuelämän.

Miksi edes halusimme kodin suurelta plantaasilta? Miksi edes halusimme lisää huoneita asuntoomme? Miksi halusimme rauhaisan pihan ja mansikkamaan? Mitä niillä teemme, kun ei niihin ole täytettäkään. Kiinteistövälittäjä totesi, miten on jo kuulevinaan pienten jalkojen tepsuttelua huoneissa.

Paskat, sanon minä.