Olen niin hukassa. Itkua riittää. Edellisessä postauksessa mainitsemani ylienergisyys on taas jossain,- näiden hoitojen osalta ainakin. Muuten on kiva, rakennustyömaantäyteinen (siis jos jollakulla on mennyt ohi; pidimme sen ihastuttavan talon! Ja teemme remontin! Ja Voi kyllä, mieheni on selviytyjä! Hän tekee taloa yhdessä kanssani. Ja voi kyllä, lapsettomuushoidotkin jatkuvat yhdessä. Viimeisintä en ehkä olisi halunnut kirjoittaa, mutta niin. Sitäkin voi ajatella kuitenkin sen verran positiivisesti, että on hienoa, että parisuhteemme kesti hoitojen jatkamisen.)
viikonloppu. Nautimme yhdessä kuoputtamisesta, vitsailimme ja hymyilimme. Suutelimme välillä auringon helliessä taivaalla, nautimme pitkät aamukahvit jokirantamaisemissa takapihallamme. Mieheni tuli välillä yllättäen silittämään hiuksiani ja kuiskutti minulle rakastavansa minua.
Olemme rakastuneita. Emme vain pariskunta, vain olemme oikeasti toisiimme lumottuja ja yhteen nidottu. Ystäväni kävi eilen rakennustyömaallamme ja hän kysyi varovasti miten meillä menee. Kerroin, että voi luoja paratkoon; ei voisi paremmin mennä tämän kaiken jälkeen. Olemme kuin olemmekin saavuttaneet sen mahdottomuudeksikin jo luokitellun ajatuksen, että kaikesta selviämme hengissä eteenpäin. Yhdessä.
Jotenkin hänellekin analysoin tilannetta siten, että jos tässä jotain hyvää pitäisi kaiken jälkeen ajatella tulleen täyttyneeksi, on se varmasti se, että emme ole pitäneet parisuhteemme etenemisessä kiirettä. Emme ole suinpäin juosseet naimisiin ja vannoneet ikuista rakkautta. Olemme kokeneet hyvänilman linnun ja pahanilman linnun. Nyt tiedämme, mitä asioita kumpikin lintu pitää sisällään.
Toivoisin kuitenkin eniten kaikista haikaraa. Sitä, kun vihdoin kohtaamme. Kun ikävä omaa pienokaista on niin suuren suuri, vaikka hän olisi niin pienen pieni. Vaikka häntä ei olisi olemassakaan. Ja silti olen taas löytänyt itseni emmaljungan vaunu- sivustolta. Miksi teen itselleni niin? Miksi haluaisin ostaa mieluisimmat vaunut ja panostaa lapsen turvakaukaloon. Miksi haluaisin saada automme isofix- kiinnitykselle käyttöä? Onko niin, kuin uuden Ystäväni kanssa, joka sairasti/sairastaa PCO:ta, kanssa juttelimme, että eikö kaikille pareille vain ole tarkoitettu helpointa reittiä, vai eikö kaikkia pariskuntia yksinkertaisesti ole luotu tekemään ylisukupolvien kestävää elämää?
Toivoisin kuitenkin, että vastauksena on se, mitä Ystäväni kanssa pohdimme meidän kummankin osoittautuessa vahvoiksi persooniksi;
Sen vuoksi joudumme kärsimään ja etsimään elämämme kysymyksiä niin kovin kaukaakin. Olemme liian vahvoja elämään ilman kriisejä ja itsestäänselvyyksiä. Meidän tehtävänämme on ilmeisesti tuoda biologian tunneille myös uusi ehkäisymenetelmämuoto. Lapsettomuus.
Miksi tällaista vaihtoehtomuotoa ei puhuta enempää ääneen? Miksi se on vaiettua? Joltain sivustolta löysin tutkimuksen, että jopa 15% pareista kokee lapsettomuutta hoitojen seuraukseen saakka. Sitten 80-88% kokee raskauden, tai jää kokematta.
Mutta se, miksi olin kirjoittamassa tänä iltana, oli asia pistämisestä. Olen ollut äärettömän reipas. Olen pistänyt kaikki pistokset vatsamakkaraani itse. ITSE. Mieheni on seisonut vierelläni ja ollut reipas myös, mutta kannustanut minua itse pistämiseen. Kuka itse tietäköön, miten pitkään nämä vielä kestävätkään. Mutta nyt on pistämisen vuoro.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti