...Unohdin kertoa sen, mikä sai minut viimeistään kipuni sekaisessa tunteessa hymyilemään toipumishuoneessa;
Radio soitti hieman ennen toimenpidehuoneeseen kutsumista Laura Närhen - Minä toivon. Ja silloin hymyilin ja lauloin mukana.
Toivo sinäkin. Uskotaan yhdessä tähän ja sinun tulevaisuuteesi.
Kotiin tullessa rohkenin kysymään mieheltäni, että paljonko hän tahtoisi lapsia. Hän hymyili. Hymyilin takaisin ja hän rohkeni sanomaan, että kun yksi olisi joskus käsivarsilla voisi olla hiljaa onnellinen. Ei mennä asioiden edelle.
Voi miten olemmekaan muuttuneet kaiken matkan varrella. Vielä muutama vuosi sitten asiaa häneltäkin tiedustellessani haaveilimme suurperheestä, jossa eletään kuin Melukylässä konsanaan. Melua kylään saan minäkin varmasti yksin aikaiseksi, mutta voi jos saisin kaverin, jota pitää kädestä kiinni, vierelleni huutamaan, olisi kylä takuulla sekaisin ;)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti