Mitä vielä voi tapahtuakaan?

On niin paljon sanomattomia asioita ja niin paljon tekemättömiä tehtäviä. Nyt on aika omalle päivälle, kun teen asioita itselleni mieluisassa järjestyksessä. Asia kerrallaan.

Aloitan tästä blogista. Henkireiästäni vaikeina ja joskus myös hyvinä hetkinä. Kuitenkin enimmäkseen vain vaikeina. Silloin tulee useinmiten avattua ruutu itselleni.
Moni asia on muuttunut. Lapsettomuuteni ei. Viikonloppu pysäytti minut elämän ainutlaatuisuuteen. Tarttumaan siihen hetkeen, joka sinulla on käsilläsi.

Viikko sitten oli kurja ilta. Riitelin isäni kanssa. Huusimme ja raivosimme, kihisimme kiukkua, rauhoituimme ja huusimme taas lisää. Äitini on aina sanonut, että voisimmeko olla menemättä metriä lähemmäs toisistamme, se pitäisi meidät ruodussa. Näin se on. Olemme kaksi liian samanlaista persoonaa, liian tunteellisia ja kimpaannumme nollasta sataan. Anteeksikin osaamme pyytää. Soitin ja pyysin anteeksi. Riita jatkui kuitenkin myöhemmin tällä viikkoa. Nyt ei ole anteeksipyyntöä näkynyt. Enkä osaa oikein odotaakkaan.

Viikko kului ollen viimeinen työviikkoni vanhassa työpaikassani, siinä tutussa ja turvallisessa. Tyhjäilin päivisin kaappejani, järjestelin papereita, kannoin tavaroita autoon ja koin olevani lopputilin saanut päähenkilö Amerikkalaisesta leffasta, - vain kukkapuska puuttui kainalostani kun kannoin pahvilaatikossa papereita autooni.

Viimeinen työpäivä toi kyyneleet sekä onnesta, haikeudesta että työkavereiden tuesta pintaan. En pystynyt lähtemään vain kahta kättä heitellen ja hyppelehtien uuteen syöksyyn. Olin täynnä haikeutta. Ja autossa itkin. Itkin vuolaasti miettien muun muassa sitä, mihin ihmeeseen laittaisin nämä kaikki paperini jotka töistä otin mukaani kun pääsisin kotiin. Uusi työni alkaa kuitenkin vasta elokuussa.

Niin, ajattelin, että vasta. Olenhan nyt kaksi viikkoa oikein hurjasti lomalla!
Kotiin päästyäni yllätin itseni ja mieheni, varasin äkkilähdön lämpöön. Ensi viikolla makaamme X- asennossa auringon alla. Se muuttaisi kaiken.


Sitten sain lauantaina ystävieni hääjuhlaan viestin. Sen sisältö sekoitti kaiken. Kerron siitä pian lisää.

Ikävä.

Tänään viimein sain AVA- klinikan kanssa sovittua puhelimessa seuraavan suunnittelukäynnin. Käynti on tämän kuukauden lopussa. Kiertopäivä ykkönen tosiaan on menossa ja olo sen mukainen; itkettää, itkettää ja itkettää. Itkettää niin moni asia. Miksi elämästä pitää tehdä surullista, vaikka on paljon ilon aiheitakin ympärillä. Kuten ystävät. Joita kävi kaksin kappalein tänään minua lohduttamassa. - Tietämättään, että lohduttivat. Tietämättään, mitä tänään kävin päässäni jälleen läpi tämän kaiken keskellä.

Itkemään minut sai tänään myös The Voice Of Finlandissa esitetty kappale Pave Maijasen Ikävä.

"Onko sulla joskus ikävä ollut jotain jota ei ehkä olekaan?

Onko sulla koskaan ikävä tullut, vaikket tiedä mitä edes kaipaatkaan?

Niinkuin pieni satu johon lapsena uskoit, menettänyt hohteen on kokonaan

tai niinkuin kaunis maisema jota ei koskaan, ole edes ollut olemassakaan

Ootko omaa elämääsi ikävöinyt, joka ohi kulkee, ettet huomaakaan?

Päiviä lyhyitä tai pitkiä joista, et koskaan saanut otettakaan?

Minulla on suunnaton ikävä sinne, mistä en koskaan oo kuullutkaan

minä olen kauan jo sinua kaivannut, sinua ei varmasti olekaan

Minulla on ikävä, minulla on suunnaton ikävä

Minulla on ikävä, minulla on suunnaton ikävä

Tunsitko sä joskus tulisen hetken ja sanoit nyt aloitetaan uudestaan?

Huomasitko sitten sen elämäsi hetken kohta jo menneen menojaan

Sinulla on suunnaton ikävä sinne, mistä et koskaan oo kuullutkaan

Sinä olet kauan jo minua kaivannut, minua ei varmasti olekaan

Sinulla on ikävä, sinulla on suunnaton ikävä

Sinulla on ikävä, sinulla on suunnaton ikävä"

Kp23.

KP23.

Ennen en edes tiennyt mitä otsikkoni tarkoittaa. Ihmettelin, miksi en osannut ymmärtää lapsettomuudesta kirjoitettuja blogeja, joihin tutustuin jo paljon ennenkuin olin itse tässä tilanteessa. Jotenkin vain etsin jotain elämäni mahdollisia kompastuksia ennenkuin mieheni oli edes valmis lähtemään tähän prosessiin kanssani. Osasin lukea itseäni, osasin tietää, että kaikki ei tule olemaan hyvin ja kuten "muilla". Nyt tässä vaiheessa tuntuu, että otsikkoni verran tietämättömyyttä riittäisi jälleen tänne. Sellainen olotila olisi sopivaa. Miksi minun tulee tietää nyt enemmän kuin tavalliseen lasten tekoon tarvitaan. Niin, miksi miksi miksi?

Tällä viikolla olen saanut lohdutusta kadotetulta ystävältäni. En ymmärrä, miksi joidenkin ihmisten kanssa menee aikaa, että heidät tapaa ja sitten kun tapaa, tuntuu jälleen niin hyvältä. Ystäväni kanssa edellisestä tapaamisesta oli aikaa puolisen vuotta. Sitten teimme tietoiset treffit. Tunnen niin pahaa oloa hänen kokemaansa kohtaan, että voin vain olla hiljaa monesta asiasta vierellä ja kuunnella <3 Mutta nyt kaikki on  hänellä jo paremmin. Hyvä niin. Hän on kulkenut kanssani samaa polkua, vaikkakin aloittanut polun taivaltamisen jo vuosia aikaisemmin kuin minä. Helvettiin ei ole tarkoitettu ketään, mutta löytäessämme yhteyden, ymmärsimme, että tapaamisellamme oli tarkoitus. On tarkoitus, että tällaisia asioita voidaan jakaa yhdessä. Viimein löysin henkilön, jonka kanssa oli helppo puhua tästä maanpäällisestä helvetistä. Puhuimme, puhuimme ja puhuimme tuntitolkulla. Siitä ei meinannut tulla loppua.

Itkua ja puhumista. Se helpotti, kun vierellä oli joku, joka ymmärsi mitä tarkoitin ja mistä puhuin.
Sitten lähdin kotiin. Ja tänään, vain kaksi päivää tapaamisestamme, tapasimme vahingossa kaupan ovella. Ja voi miten iloinen olinkaan. Se, että joku tietää, kun katsoo minua, että olen iloinen, mutta myös sisältäni niin rikki. Ja hän tietää, että oli suurena apuna tässä tuskassa.

Nyt tiedän, kenen puoleen voin tarttua. Blogini ja hänen. Riittää, kun minulla on joku, joka kuuntelee ymmärtäen. Vaikka rinnallani on monta ihanaa ystävää ja tärkeää elämäni tukipilaria, en usko, että kukaan, joka ei tässä tilanteessa itse polje eteenpäin, ymmärtää.