Ristiäiset.

Pienen, viidennen, kummilapseni ristiäispäivä oli tänään. Juuri äsken saavuin uupuneena kotiin reissulta.

Päivä alkoi huonosti; riitelimme heti aamutuimaan mieheni kanssa ja tuntuu, kuin koko parisuhteemme eläisi nyt silkkaa sumua. Hänellä on mielessään jokin ihan muu riitelyn aihe, kuin edes kuvittelisin ja itse, itse olen poikki riitelyyn. Olenkin jo sanonut, että sanat on sanottu ja nyt on tekojen aika; ota minut loppuelämäksesi tai jätä minut ikuisesti.

Vastaus on pysynyt kuitenkin rakkauden sanassa kiinni. Mutta poikki olen.

Ettekä varmasti epäile, että eikö tämä päivä olisi tuonut vielä oman haasteensa. Perhe, jossa kummina toimimme, on myöskin onnensa takuulla ansainneet. Ei helpoista lähtökohdista ole heillekään lähdetty, mutta on näin mustana omana aikana vaikea asettua toisten taakse iloitsemaan. Siispä tein kaikkeni pitääkseni pepsodent- hymyn tänään ylläni. Onnistuin mielestäni siinä hyvin.

Päivä oli mitä helteisin, pappi oli mitä ylimalkaisin ja lapsi oli mitä hyväntuulisimman aurinkoisin. Mutta se puku, se oli liukas ja lapsi hiestä märkä. Kättäni vapisutti oma jännitykseni sitä kohtaan, mitä lapsesta ja tämän nimestä ajattelen. Mitä, jos he "vievät" meidän "lapsemme" nimen? Tällaisia turhuuksia ajattelin.

Kaikki meni kuitenkin hyvin. Lapsi sai kauniin, ei meidän nimivarastosta, nimen ja olen ylen onnellinen omasta suorituksestani.

Monta asiaa kuitenkin päivässä kaiherti, mutta ei enää särähtäen sillä tavalla korvaani, kuin aikaisemmassa vaiheessa.

1. Pappi oli vitsikäs, - "vanhemmat, tehkäähän lapsia kuitenkin enemmän kuin minulla. Siihen tarvitsette kuitenkin lapsia siis enemmän kuin viisi."

2. Sukulaisnainen minulle "Voi miten ihana tuo kastemekko oli tämäkin tytön yllä. On se niin hienoa ajatella, että on kulkenut suvussamme jo vuosikymmenten ajan. Seuraavaksi se taitaakin olla teidän lastenne yllä." Tähän totesin tyynesti, että "Niin, sitä aikaa odotellessa. Siihen saattaa mennä aika kauan jos silloinkaan."
"Voi älähän höpsi. Kun vain päätätte ajankohdan, niin siitähän kaikki on vain kiinni. Kyllä mekkoa kauaa ei saa pölyttyä antaa."
"Niin, mutta tiedäthän, kaikki ei ole tässä elämässä käsikirjoitettua ja mene kuin suunnittelisi"
"No mutta, nyt vain sitten suunnittelemaan!"

...Menin mieheni luo.

3. "Vooi, milloinkohan meillä on seuraavat sukujuhlat? Kenenköhän ristiäisiin seuraavaksi kutsu käy?" ...Ja iskusilmäys minuun päin.

4. "Hei, ottakaa näitä leivonnaisia mukaanne!"
- "Ei kiitos, on matkakin niin pitkä"
"Eikun ihan tosi, saat sinäkin vähän vatsantäytettä, kun ei siellä vielä kerran muuta ole" ...Ja jälleen ihastuttava iskusilmäys.

Joo. Kiitti, en ota. 

Nyt saunaa ja jäätelöä. Raskaustesti kummittelee kaapissa. Nytkö olen mennyt tuhlaamaan rahani sellaiseen? Yök. Miksi turhaan kiusaan itseäni?
Käsiä täristää, mahaa puristaa ja rinnat ovat erittäin kipeät edelleen. Ahdistus.

Tissit turpoavat.

Kuten otsikko sen kertoo! Tällainen junan alle jääneen turpoavan kindermunamainen olo on täällä. En tiedä mistä se johtuu, mutta itse epäilisin tällä hetkellä rankkaa stressiä.

Ainiin, aamuyöllä herätessäni vessaan oli puhelimessani viesti. Viesti oli ystävältäni, josta kerroin viime syksynä. Tarkemmin sanottuna syyskuun puolivälin jälkeen, lähempänä lokakuuta. Aikana, jolloin oksensin clomifenin seurauksena (ja varmaan psyyykkeenikin..) ja erityisesti oksensin koko matkan hänen luotaan kotiin. Hän kertoi silloin odottavansa kolmatta lastaan, kuin sattumankauppana. Niin. Heille oli viime yönä "yhtäkkiä päättänyt syntyä tyttö". Onnittelin ja laitoin pääni tyynyyn.

En saanut enää nukutuksi. Jälleen yksi vauva oli maailmassa. Jälleen minä olen vielä lapseton. Jälleen se jatkuu, kunnes kuulen taas uuden raskausuutisen. Ikävää on myös se, että en ole kyennyt tapaamaan ystävääni, jolla on syyskuussa laskettu aika. En vain pysty, tiedän, että hän on jo niin pitkällä, että raskaus näkyy. Alkuraskaudesta näin häntä usein, nykyisin olen kiireinen. Olenko? Sitä en tiedä, onko se totta.

Nyt on tiistai. Pian on jälleen viikonloppu. Joskus odotan viikonloppuja koko viikon, toisinaan haluaisin hypätä niiden yli. Ennen kun tein vuorotyötä, pystyin sanoa ikävissä hetkissä, että valitettavasti olen töissä. Nyt virka-ajan työhön on hankalampi niin sanoa. Ja miksi edes haluaisin toimia näin; onhan pienen uusimman kummityttömme ristiäiset. Viikonloppuna minua pyydettiin vieläpä sylikummiksi. Miltä se näyttää, jos en osaa käyttäytyä? - Minä, joka rakastan lapsia! Olenhan sen näyttänyt sylitellessäni lapsia toinen toisensa perään. Täytyy siis aloittaa itsensä kasaaminen. Ennen töihin lähtöä aion sovittaa vielä ristiäisiin mekkoa ja alkaa harjoitella hymyä.

Toivottavasti jälkimmäinen tulee itsestään tilaisuudessa. Onhan hän maailman kaunein tyttö. Pieni ihminen, kaunis, pieni ihminen. Minun viides kummilapseni. Kiitos siitä, että minulla on näin monta tärkeää pientä ihmistä jaloissani, joista välitän ja tiedän, että he välittävät minusta.