Huutaa!

TEKIS MIELI KARJUA!

Niin pahalta sisällä tuntuu. Niin paljon vielä mahtuu vuoteen tähän, jota jäljellä on vielä kovin PALJON.
AAARHGT. Ihmiset on niin pikkumaisia.

Tänään on juhlat. Jälleen ristiäiset. Kuten jo kerran aiemmin tänä vuonna, kuten ensi kuussa ja kuten keväällä. (meidän kohdallamme) Kuten aina, olen onnellinen toisten puolesta. Olen oikeasti onnellinen, sitä en voi kiistää. Mutta sisälläni KUOHUU. Sitä kuohuntaa en meinaa pystyä hallitsemaan. Kastetoimitus oli PITKÄ. Niin kovin PITKÄ, että pääni meinasi migreenistä räjähtää. Oksennuskin tuli jälleen aamulla. Pitkästä aikaa.

Mutta se, miksi en jaksa tällaista. Miksi tekisi mieli huutaa, että pitäkää nyt suu kiinni asioista, joista ette tiedä yhtään mitään. Perhe, jonka lapsen ristiäisissä olimme on läheisiämme, mutta kuitenkin niin kaukaisia, että ei kävisi mielessänikään, että kertoisin tästä tilanteestamme heille. Ikinä. Tämä päivä jälleen todisti sen.

Perheessä on kolme lasta. Oi kyllä, KOLME. Äiti kertoi puheessaan olevansa kovin kiitollinen lapsistaan ja onnellinen saamistaan vuosista perheensä parissa. Miten elämä on koetellut, muuttanut ja muuttunut. Mutta sitten, se viimeinen lause, jossa hänen silmänsä täyttyivät kyynelistä ja ääni värisi, sanoi hän: kun ei tämä ollut itsestäänselvyys, kun ei tätä lasta alkanut kuulua, kun raskauden olin niin kovin väsynyt.
Niinpä niin. Itsekseni tein laskelmia päässäni, että eipä se lapsi alkanut ensimmäisestä kierrosta toisen lapsen jälkeen ei. Mutta odotas, ....
Kyllä! Alle vuosi siihen meni, jos täysipäiväistä imettämistä on käyttänyt ehkäisyvälineenä ensimmäiset ½ vuotta. Jepsulleen. Eikä edellisilläkään lapsilla ole ikäeroa kuin vuoden verran, joka tarkoittanee sitä, että lapsia todellakin on tehty ja on saatu ja ei osata olla onnellisia siitäkään.
Ja minä vain hymyilin koko juhlatoimituksen ajan. Tietenkin. Niin kuuluu tehdä.


Seuraavia ristiäisiä odotellen,
Tuulen kuiskaus