tiistai 29. tammikuuta 2013

Sairaslomalla.

Että sellaista. Sairaslomaa pukkaa. Ja aina siihen torstaihin saakka, kunnes tuomiopäivä koittaa. Niin ja vallan meinasi unohtua; menkat ovat täällä taas! Se siitä "pienestä" verisestä huolen aiheesta.. Näinpä näin. Näillä mennään nyt. Kiertopäivä on nyt siis numero 2.

Minulle ei sovi tällaiset sairaslomapäivät, ei sitten kuinkaan päin. Ensin yritin aamusella makoilla väkisin sängynpohjalla, sitten koitin olla touhuamatta liikoja, mutta jollen touhunnut, uppouduin turhan syviin ajatuksiin. Sitten herättelin itseäni liian syvällisistä ajatuksista. Ei saisi miettiä niin paljon. Itselleni kompromissin tehneenä järjestelin koko päivän vaatekaappiani. Mietin jokaisen vaatteen historiaa, sitä mitä olenkaan kokenut se vaate ylläni. Mitkä ovat olleet suosikkivaatteitani, mitä olen pitänyt yllä vain pakon tullen ja mistä on nyt aika luopua pois. Normaalisti kovin touhukas minäni on siis tuhlannut vallan kokonaisen päivän vaatekaapin järjestelemiseen. Terveenä ollessani olisin huseerannut kaapin siistiksi alle tunnissa. Jos sairaus ei vie uudelleen voittoa, järjestelen huomenna valokuvat albumeihin. Siihen saattaa kuitenkin mennä aikaa myös seuravaan sairaslomaan saakka. Siihen ei kuitenkaan ole pitkä matka, sillä torstain lääkärin jälkeen en tiedä, olenko työkykyinen perjantainakaan. Onneksi olen ottanut vuosilomapäivän torstaille. En kestäisi selitellä töissä itkusta punaisia silmiäni. Tosin nyt tämän sairasloman myötä olisin voinut vedota siihen, sillä silmistäni on useampi verisuoni katkennut oksentamisen seurauksena. Ainakaan bulimiaa en voisi sairastaa ihmisten huomaamatta!

Lääkäri kirjoitti sairaslomaa tästä mahataudista huomiseen saakka, että mahdollinen norovirus on sairastettu pois. Jos jotakin positiivista,  näytti puntari aamulla viime käynnin jälkeen (siitä ei ole pitkä aika!)-4,5kg! Huomasin sen myös itse kasvoistani. Eilen peilistä oli katsovinaan valkea lakana, nyt jo väriä saanut kapeakasvoinen nainen, surullinen ja punasilmäinen. Sairaus voi viedä voiton niin monella eri taholla, mutta tästä päivästä oppineena huomaan, että en anna periksi. Periksi ei anneta. Lohdutusta ja syliä kaipaavana ikävöin miestäni töistä kotiin. Eilen saatuani silityksiä pitkältä tuntuvan sohvanpohjapäivän jälkeen huomasin pitkästä aikaa, miten lyhyt arki-ilta onkaan. Kuinka ihmiset ehtivät, minä mukaan lukien, touhuta illan aikana kaiken välttämättömimmän? Mitä, jos perheessä olisi mukana myös pieniä lapsia, joiden päivän kuulumisia ei kertakaikkisesti ehtisi kuulla tarpeeksi? Sitten hoitaisin asian niin, että aina lapsen ajatuksille olisi aikaa. Siirtyisin myymään vaikka jäätelöpalloja kello 11-14 väliseksi ajaksi työkseni. Liian lyhyt arki-ilta on kuitenkin elämän tärkeimpiä aikoja, sitä kun vietetään yhdessä aikaa.

Parempaa huomista odotellen,
Tuulen kuiskaus

Ei kommentteja: