Olen päättänyt olla hiljaa hetken. Vaipua horrokseen hetken. Siinä onnistumatta. Päivittäin se koskee, sekunnittain se puristaa mieltäni. Mutta tässä olen, enkä sille muuta mahda.
Sain kutsun lastenvaatekutsuille, kiitos vain. Olen otettu, että kutsu pulpahti minullekin. Vaikka miksi ei olisi tullut, sillä olen ennenkin kutsuilla myös käynyt. Kutsu oli tekstiviestimuodossa ja loppui näin; myös lasten kaverit ovat tervetulleita mukaan!
Olo oli tyhjä ja hiljainen. Pitkään mietin, mitä edes vastaan takaisin. Laitoin kuitenkin kiitoksen kutsusta ja tulen, jos ehdin. Ja loppuun vielä, ikään kuin itselleni muistutuksena, "valitettavasti minulla ei ole mukaan lapsille kavereita."
En saanut enää vastausta.
Nyt koetan olla hiljaa. 8 päivää keskussairaalankäynnille. Olen kipsissä jo nyt. Olen täyttänyt esitietolomakkeet jo nyt, olen ikävissäni jo nyt. Pyysin vapaapäivän koko sairaalapäiväksi, varaudun myös pitämään perjantaina sairaslomapäivän. Kaiken varalta. En halua menettää tätä kaikkea nyt oman ylikuormittumiseni vuoksi. En nyt. Nyt olen hiljaa, aivan kuten puhelimeni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti