Uni.

Eilen saimme kaveriksi pienen vauvan kotiimme. Meidän kodissamme oli hetken täytettynä se tyhjyys, joka täällä kaikkina muina hetkinä vallitsee. Se tyhjyys, jonka täytän kotitöihin; pyykkäykseen, siivoamiseen, tavaroiden järjestelemiseen, nätteihin annoskattauksiin, ruoan laittoon, viikkaamiseen..
Se oli poissa. En ehtinyt laittaa ruokaa tulelle loppuun saakka kun pieni vieras perheineen saapui kylään.
Enkä ehtinyt oikein laittaa vieraan ollessa kylässäkään. En vain malttanut. Pienet varpaat ja suloinen nöpönenä olivat nyt meille käymässä, ikään kuin esittelemässä elämän hetkellisyyttä.

Siksi se varmasti oli niin todentuntuinen. Se uni. Josta en olisi millään tahtonut herätä. Jossa oli kuin klippi elämästäni, jos kaikki olisi mennyt toivotulla tavalla. Unessa opetin pientä lasta, noin kahden vanhaa, viemään pyykit likakoriin ja sen jälkeen pieni lapsi juoksi riemuissaan kertomaan oppimansa isälleen. Siinä me riemuittiin koko perhe siitä, että saimme opettaa tärkeitä elämän pieniä, suuria asioita pienelle tulevaa elämää varten.

Mutta totuus on se, että tasan kahden viikon kuluttua olemme ensimmäistä kertaa julkisen terveydenhuollon vastaanotolla tutkimassa lapsettomuutta. Sitä, mistä kaikki sai alkunsa. Aion tehdä lääkärille romaanin asiasta ennen sitä. Kerään kaikki jo tiedossa olevat asiat mukaani, sillä en aio ryhtyä keksimään pyörää uudelleen. Ja kuten aina, olen niin herkillä kertoessani tästä taakastani uudelle ihmiselle, vaikka olisinkin tehnyt sen jo kymmeniä kertoja. En vain jaksa olla sinnikäs. Tunteet voittavat, joka kerta. Sen sallittakoon.

Iloista päivää. Aion haaveilla unestani tämän päivän aikana.