Äitini päivä.

En ajatellut ensin tänään kirjoittavani mitään. Mutta sitten se tuli, pakottava tarve jakaa ja päästää ulos. Olimme sukupäivällisillä äsken; siellä oli viisi pientä lasta, joista kaksi pienen pieniä vauvoja. Kannattelin heitä ja hymyilin heille. Jaksoin olla mukava ja sellainen "tarhatäti" mitä minulta odotettiinkin.

Olemme kertoneet lapsettomuudesta kahdelle porukasta, yksi varmasti jakanut miehelleenkin. Ei tullut vaivautuneita tilanteita, he pelastivat minua pudotuksilta. Olin vahva näissä pileissä.

Tätäkään en haluaisi jakaa, koska en odota mitään tältä kierrolta. En inseminaatiolta enkä luomulta, - mutta rintani ovat erittäin kipeät. Kun hipaisee paidanhelmaa, nousee aivan kyyneleet silmiin, koska ne ovat jostain syystä nyt niin herkät. Eniten vauvojen sylissä pitämisessä sattui fyysinen läheisyys; minuun sattui oikeasti.


Tänään elän kiertopäivä 15:sta. Mitä tähän pitäisi sanomani? Ovuloinko? Onko sellaista olemassakaan? Pitäisikö tänään varmuudenvuoksi rakastella? Entä jos vain kuvittelen? Olenko tulossa hulluksi?


Jokatapauksessa. Nyt on minun äitini päivä. Palaan siis hänen luokseen. Tänään annoin hänelle kortin, johon kirjoitin tästä kaikesta tiivistelmän:

"Rakensit minulle laivan vahvimmasta puusta,

ompelit minulle purjeet kestävimmästä kankaasta,

annoit minulle parhaan kompassin. 

Mutta elämän myrskyjä et voinut mitenkään estää."

Kyynelehdimme yhdessä. Kumpa jonain päivänä... voisin itsekin odottaa tätä aamua.