Kuten otsikkokin sen kertoo, oli tarinamme tältä erää tässä. En jaksa uskoa muuhun. Maailmani romahti eilen.
Minun piti aamulla mennä klo 9 aikaan lääkärin vastaanotolle. Mieheni on ollut kovin vaikea päästä käynneille mukaan, koska tekee reissuhommia. Lääkäri viime viikolla, kun olimme hoidon suunnittelukäynnillä, totesi että ei mieheni eiliselle käynnille tarvitse tulla. Että se on vain rutiinitarkastus pistosten alkamisen jälkeen.
Niinpä niin. Mieheni ei siis ollut mukana, vaan olin yksin. Yksin kuulemassa että tyhjää täynnä. En jaksa uskoa muuhun, nyt se on minusta otettu pois, eikä annettu. Aikaisemminhan olemme olleet yhdessä inseminaatiohoidossa, josta lääkäri totesi minulle, että ei tästä taida teille apua olla, kun miehen siittiöt ovat vähäiset ja minun munarakkulani olemattomat. Tehtiin silloin päätöis ivf tai icsi- hoidoista. Nyt kello on käännetty toisinpäin. Vaikka totuushan on, että aikaa kuluu jatkuvasti.
Istuuduin jälleen lääkärin tutkittavaksi. Olin toiveita täynnä. Se alkoi murentua. Lääkäri sanoi "oho" ja tuloksena oli, että hän oli yllättynyt gonal- lääkkeen nopeasta vaikutuksesta minulle. Hänen mukaansa lääke oli tehonnut kahteen munarakkulaan hyvin. (Olivat läpimitaltaan n. 17-18mm) Ja muut, ne "noin 40.. Olivatkin edelleen PCO:n tapaan pieniä, kivikkoisia kummajaisia. Niin, ne eivät olleet kasvaneet. Niin, emme saaneet kasvatettua kuin kaksi. Lääkäri ei suostunut kasvattamaan enempää, hänen mukaansa olisi sellainen riski, että nämä kaksi tekisivät jotain tuhoja (?) siellä jos muita vielä kasvatettaisiin. Nyt olisi tartuttava aseisiin. Tamperetta konsultoitiin, ei mitään. Tampere vastasi, että eivät ota vastaan vain kahden rakkulan vuoksi. Rakkuloita olisi tullut kasvaa ainakin 10-16, jotta siitä olisi hyötyä. Että olisi toivoa. Näinpä olenkin sitten eilen epätoivossani, ikäänkuin lohdutuspalkinnoksi jaettuna, pistänyt itseeni irrotuspiikki Pregnylin. Tällä piikillä on nyt siis "valettu vielä toivoa" meille, että voisimme jaksaa odottaa elo-syyskuuhun. Inseminaatio on siis huomenna. Miten nämä asiat voivatkaan muuttaa muotoaan näin nopeasti. Kyllästyttää. Tympäisee. Enää en karju ja huuda. Mutta poikki olen. Tästä kaikesta.
Eli siispä. Tänään ei toimenpiteitä. Huomenaamuna siemenet sairaalaan ja itse menen perässä. Kunhan siemenet on pesty. Niihin en usko lainkaan. Tulokset ovat olleet niin surkeita aikaisemminkin.
Seuraava ivf/ icsi- kierto voidaan tehdä elokuussa. Katsos, aina on oltava kuukauden kiertoväli pistosten jäkeen. On pistoshoito, "peruskierto", pistoshoito, "peruskierto" (Siksi lainausmerkeissä, että eihän minulla ole mitään ns. peruskiertoa olemassakaan.. sairastanhan pco:ta!) Ja nyt kun on heinäkuun polit kiinni, emme pääse koska pistoshoidot tehtiin toukokuussa, ei voi tehdä kesäkuussa, heinäkuun laitos on kiinni ja sitten onkin jo elokuu.
Mitä tähän pitäisi sanoa??!!
3 kommenttia:
VMP! Ei voi muuta sanoa, kun että elämä näyttää taas epäreiluutensa. Olen niin pahoillani vuoksenne =(
Muistan, kun antoi itsellensä luvan toivoa ja uskoa, ja sitten pudottiin ja kovaa, pohjalle asti. Omaa oloani helpotti löytää syntipukki. Minun vikanihan se ei ollut jos kroppani reagoi väärin lääkitykseen ja jos munarakkulat eivät olleet kehittyneet sopiviksi. Lääkärit olivat syypäitä, koska heidänhän kuului räätälöidä annoskoko minulle sopivaksi. Olinhan antanut haaveeni ja toiveeni heidän käsiinsä ja sitten he pettivät minut.
Ja odotus, se piinaava odotus. Sori, olemme lomalla. Sori, en pysty pitämään lomaa ajatuksistani, ne piinaavat minua päivittäin.
Jos pystyisi vetämään henkeä ja miettimään järjellä, etteivät lääkärit ole ennustajia vaan heidänkin pitää katsoa miten potilaan kroppa reagoi lääkkeisiin ja uusiin hormoneihin, voisi se hetkellisesti helpottaa oloa ja uskoa tulevaan. Kun oikeia lääkitys on kohdillaan ollaan taas askel lähempänä päämäärää.
Jossain vaiheessa järjellä ajattelu silti sumentuu kaikkien epäonnistumisien keskellä ja jäljellä on enää katkeruutta ja vihaa. Näin minulle kävi hoitojen aikana. Välillä sitä miettii, että mikä sai jatkamaan, kun usko oli jo melkein mennyt. Varmasti se oli toive yhteisestä perheestä, vauvasta sisällä, mutta myöskin pelko parisuhteen kariutumisesta jos luovuttaisimme. Halusin olla varma, että olen koettanut kaikki mahdolliset keinot raskautuakseni, menisi siihen kuinka kauan tahansa. Pakkomielle, se oli läsnä.
Hyvä, että teille silti tehtiin inseminaatio. Se on parempi, kuin täysin hukkaan heitetyt rahat ja vaiva. Ihmeitä tapahtuu päivittäin, toivottavasti tällä kertaa se osuisi teidän kohdallenne.
Voimia.
Kiitos Melinda ♥ Et tiedäkään, miten rikki olen. Olen niin poikki ja koko sydämestäni niin hajalla. Minut on Romutettu täysin.
Mieheni puristaa ajatuksiaan täysin olemattomaan asiaan (mielestäni); hän suhtautuu kuin ei mitään koko lapsettomuusasiaan, mutta raivoaa taloremonttiamme. Kai se on hänen tapansa käydä tätä läpi.
Aika, raha ja hukkaan heitetyt päivät elämästämme. Toivo, pienet toivon pilkkeet, yhteiset illat ystäväperheiden kanssa.. lista on loputon, mitä toivoin tältä kierrolta.
Ennen suunnittelin lasten nimiä joka kuukausi, mikä nimi nyt tulisi lapselleni, jos hän jaksaisi sinnitellä tarttumaan meistä yhdeksi. Mietin, keitä valitsisimme kummeiksi..
Lauseeni on nähtävästi jäänyt kesken... eli siis tarkoitus oli jatkaa:
eipä tarvitse enää miettiä moisia.. Nyt vain pohtii, että oliko tässä mitään järkeä!
Lähetä kommentti