Kiitos.

Kiitos te kaikki ihanat. Juuri sinulle, kiitos mukana kulkemisestani!


Et usko, miten tärkeä tämä blogi minulle on ollut ja tulee jatkossa olemaan.

Huomenna on meidän suuri päivämme. Huomenna. Meidän. Suuri. Päivä. 

En voi uskoa, että tässä pisteessä ollaan kaiken kokemamme jälkeen. 

En ole rakentanut vieläkään pilvilinnaa ja toivon, että en sitä ole tietämättänikään rakentanut. Tänään olen rakentanut hiljalleen kotiammme. En ole rehkinyt, koska tiedän sen vaikuttavan hyperstimulaation määrään. Olen vain kuoputtanut hiljalleen asioita, miettinyt, nauranut ja hymyillyt. Vatsani on ollut vähän väliä kipeä eilisen pistoksen jälkeen ja ompa tuo turvonnutkin, - kuin ilmapallo!
Mutta silti minua vain hymyilyttää pilke silmäkulmassa. Tämä kaikki ei olekaan lyöty lukkoon osaltamme loppuelämäksi. Meitä voikin joskus olla enemmän. Voinkin saada ostamaani kehtoon (KUKA HULLU OSTAA KEHDON ENNEN VAUVAN SYNTYMÄÄ?! - Minä.) joskus muitakin matkustajia kuin keräämäni nallekokoelman.


Mutta nyt on hengähdyksen paikka. Menen kainaloon. Siihen rakkaimpaan. Minun oman rakkaani kainaloon. Häntä ei minulta kukaan vie pois. Minun omani. Voi kun saisin nukuttua ensi yönä.