Apua.

Kun rohkaisee mielensä ja soittaa apua. Sitä ei saakkaan.

 Tähän asti luotin AVA- klinikan hoitomuotoihin kuin elämäni peruspilarina toimivaan kivijalkaan, mutta nyt sekin on "lomalla". Toisilla on varaa lomailla, kun pääni hajoaa. Mitähän terveyskeskuksessa ajattelisivat, jos lähtisin nyt vaahtoamaan tätä pääni halkeamipistettä. Ja sitä, miten toisilla on varaa lomailla. 

Ehkä jo tunnin tai jopa jo minuutin päästä olen erimieltä ja tulen tulokseen, että kokonaisella klinikalla on varaa lomailla (ainakin niiden hinnoilla!) ja lääkäreilläkin on oikeus vapaisiinsa, mutta nyt olen hermorauniona! Kukaan ei kuule minua. 

Haluaisin niin kovin äidiksi. Miksi se riistetään. Miksi? :,(

AVA- klinikka, käynti nro. I

Heti kun pääsimme lääkäristä ulos, kun sain vedettyä keuhkot täyteen raikasta ilmaa, kun sain olla hetken hiljaa ja mieheni oli ottanut minua kädestä kiinni jatkaaksemme matkaa, mietin tätä blogia. Miten kirjoittaisin tänne heti kotiinpäästyäni, miten haluan heti pukea nämä tunteet sanoiksi.

Tänään olimme siis viimein ensimmäisellä käynnillä Tampereen AVA-klinikassa. Lääkärimme oli oikein miellyttävä, vanhempi naishenkilö, jonka kanssa asiaa oli helpohko (en voi ikinä sanoa, että asiaa olisi helppo puhua!) puhua. Hän sai kiinni pallon, jota heittelimme hänelle elämästämme. Kerroimme kaiken. Miten tämä tarinamme yhdessä on alkanut, miten sen toivoisimme yhdessä jatkuvan ja missä mennään nyt.

Hän kuunteli, kyseli ja kirjasi tarkkaavaisesti. Katsoi meitä kumpaankin silmiin. Toiveeni toteutui myös, kun hän jutteli miehelleni tilanteestamme ja sain olla hetken hiljaa ja kuunnella, että mitäköhän tuon mieheni sisällä oikeasti tämä kaikki minun kuohuntani on tuonutkaan mukanaan. Ja helpotukseni oli valtaisa; kaikki ne sanat, miten hän aloitti puheen lääkärin kanssa, miten vesi nousi hänenkin silmiinsä tästä tuskasta puhuessa, miten saimme viimein puhua jonkun kanssa joka tahtoi ymmärtää tuskaamme.

Tarinamme avattiin. Se sai jatko-osan. Katsoimme yhdessä jälleen kaikki kolme munarakkuloitani, tuota monihyväisen helminauhamaista sarjaa, joka pilaa elämäni. Katsoimme siemennesteanalyysin tuloksia ja huokaisimme. Lääkäri totesi ystävällisesti, että tämä ei tule olemaan helppoa. Tähän ei helppoa reittiä ole olemassakaan. Mutta hän oli niin ystävällinen ja osaavan oloinen nainen, että jaksoi pinnistellä. Pidättelin kyyneleitä, mutta osa valui pitkin paitaani. Se ei haitannut. Nyt olimme siellä, saamassa apua. Vain me.

Lääkärin kanssa punnitsimme totuuden joka suunnalta. Hän katsoi, että on hyvin pieni mahdollisuus, että luomuraskaus suhteessamme olisi onnistunut. Pohdimme IVF- hoitoja ja keinohedelmöitystä. Kuuntelimme tarkkaavaisesti, mieheni käsi lipui reidelleni. Kyyneleet valuivat silmistäni. En ollut uskoa tätä totuudeksi.

Lääkäri määräsi minulle tämän vuoden loppuun syötäväksi Diformin retard lääkkeen sekä Anastrozol lääkkeen raskautta mahdollistamaan, mutta ei toki mitään lupaamaan. Otin reseptin ja kerroin, että olen hyvin skeptinen tulokseen niiden avulla, mutta toki ymmärrän, että vielä voisi yrittää jotain muuta väylää ennenkuin aloitamme keinohedelmöityksen. Niin, ennenkuin. Sen sanoin siellä, sen sanon nyt. Olen kurkkuani myöden täynnä muita mahdollisuuksia, jotka kuitenkin jäävät antamatta oikeaa tulosta. Pumppaamaan kehoni pilalle hormoonia kaikkialta, kaikkialle.

Teimme suunnitelman; nyt aloitan nämä lääkkeet, kokeillaan niitä tämän vuoden loppuun ja ensi vuoden alusta olen jo varaamassa AVA- klinikalle ajan, jonka saa perua, jos niin käy, että raskaus onnistuisi ennen sitä, aloitamme keinohedelmöityshoidot heti tammikuusta.
En jaksa enää odottaa kauempaa, oma pääni ei kestä.
Kerroin sen lääkärille. Hän tuntui ymmärtävän. Oli kovin pahoillaan, mutta niin asiallinen ja ystävällinen. Siitä olen onnellinen.


Olen myös onnellinen ystävistäni ympäriltäni. Niistä, jotka tästä kohdallamme tietävät ja ovat tukeneet soiton, viestein ja ajatuksin. Ja niistä, joilla ei ole mitään aavistustakaan helvetistämme ja tuovat ilolla sekä naurulla minulle muuta ajateltavaa päiviini. Niitä tarvitsen elämääni. Ja tätä blogia. Kumpa mikään teksti ei menisi koskaan hukkaan.


<3

Tuulet kuljettavat..

Eteenpäin

Eilen teimme sen päätöksen, että eteenpäin mennään. Ja sitten sitä lähdettiinkin tohinalla. Varasimme nettilabrasta ajan viime viikkoisiin lähetteisiin verikokeisiin ja klamydianäyttesiin. (Oikeasti, jos siitä tulisi jotain muuta vastaukseksi, kuin puhdas positiivinen, olisi suhteemme tässä. En kestäisi edes kuvitella muuta!) Ja onnistuneesti saimmekin ajat heti maanantai- aamulle. Jes! Viimein jokin asia etenee. Mutta kuten perhesuunnitteluneuvolan lääkäri totesi, se ei vielä merkitse juuri mitään, koska jonot ovat pitkät. Kun saamme varmistuksen tuloksista, eli kilpirauhastesteistä sekä klamydianäytteistä, voimme vain odotella vuoroamme. Totesipahan lääkäri myös, että seksilakko kannattaa aloittaa. -Jep! Ei mitään, niinhän niitä lapsia syntyykin. 

Eilen kuitenkin teimme ensimmäisen ison ratkaisun omalle päällemme sopivalla tavalla. Varasimme netistä www.ava-klinikka.fi tampereelle ensimmäisen tutkimuskäynnin. Ava- lapsettomuusklinikka vaikuttaa erinomaiselta ja olen saanut puhelimitse heiltä arvokasta elämän oppia sekä pysähtyneisyyttä elämämme isoimpaan asiaan. Viimein tuntui, kuin joku ymmärtäisi ammattilaisistakin oikeasti, millaisen helvetin kanssa painimme. 

Onko teillä kokemuksia AVA- klinikan toiminnasta?

Aikoja oli hyvin tarjolla ja valitsimme parin viikon päähän sopivan päivän. Se tarkoittaa sitä, että joudumme olla kumpikin palkattomalla vapaapäivällä omista töistämme ja lähteä täältä monen sadan kilometrin päästä ajelemaan aamutuimaan Tampereelle, mutta luulisin (?!) sen olevan sen arvoista. Edes puolentunnin tähden, jos vain saamme apua.

Aurinko alkaa paistaa risukasaankin ja viikolla tapaamani ystävän kanssa ajatusten vaihtaminen sekä mieheni kanssa yhteisen maailman punominen kiinni on tuonut tänä viikonloppuna valtavan suuria ja tärkeitä hetkiä elämäämme.

Life is now. 

Väsymys, jääkausi ja ampiaispesä päässä.

Kuten otsikkoni kertoo, nyt ei ole hyvä olla.

Ensimmäistä kertaa viimeisen 18h sisään olen pystyssä tämän tekstin kirjoittamisen verran. Eilen koin päivällä jo kummallista väsymystä, kylmähorkkaa ja ampiaispesämäistä surinaa päässäni. Tunne oli niin kummallinen, että mietin tulevani hulluksi? Tunsin, kuinka huusin asioita, mutta en silti kuullut omaa ääntäni sen kummempana korkeutena.
Kotiin palatessani menin huilaamaan hetkeksi.. No, hetki muuttui viimeiseksi 18h ja viluhorkka jääkaudeksi pukiessani päälleni sukat, pitkät kalsarit, colleget, trikoopaidan, neuleen, toisen neuleen, villasukat, kolme peittoa ja toivoin * tuovan minulle myös hanskat. Tätä ei kotihoitajani muistanut toteuttaa, vaikka muuten hoitikin minua kuin kukkaa kämmenellä.
Kolmeen otteeseen olen kuumeenkin mitannut ja ihminen, jolle harvemmin kuume iskee, koki eilen tarkistaessaan tilannetta 38,89*c ruumiinlämmön. Olo oli kyllä hyvin sen mukainen.
Onneksi tämä nukkuminen auttaa. Ja sitä nyt sitten saa luvan ollakin, sen verran olen työhöni sitoutunut ja motivoitunut, että kovin pienestä en kotiin jäisi märehtimään.

Nyt koitan vain levätä ja olla. Kun jaksan paremmin, tutkin jälleen lisää AVA- klinikan sivuja.
Se siitä asiasta tällä kertaa. Nyt en jaksa murehtia huomista, kunhan jaksaisin vain liikkua keittiöön asti hakemaan mehua. Siitä on tämän päivän murheet tehty.

Kiitos lukijoilleni, teitä on tullut jo monta!